Tämä lehtileike löytyi Aarre Partasen lehtileikekokoelmasta. Jutun on kirjoittanut Kauko Juntunen, lehti sekä päivämäärä tuntemattomat.
Muistikuvia Värtsilän tehtaan suurpommituksesta
Talvisota oli alkanut 30.11.39 syksyn kynnyksellä. Ensiksi jouduin Joensuuhun, josta määrättiin Savonlinnaan järjestelykeskukseen. Minun oli määräys mennä 14. divisioonan purkaus-, kuormaus- ja kuljetusaliupseeriksi.
Venäläisten ilmatoiminta oli vilkasta. Olimme Värtsilän tehtaan sisäpihalla tehtaan asemalla Rautakoski 1:llä purkamassa kahta junan tavaravaunua. Niissä oli rintamalle vietäviä monoja, hiihtosaappaita ja huopikkaita. Äkkiä rupesivat tehtaan pillit ja yleiset palosireenit soimaan ilmoittaen ilmavaarasta.
Kaikki paikalla olevat henkilöt, myös reserviläiset, juoksivat taka-alalla olevan metsän rintaukseen, jossa oli tehtaan henkilöstön sirpalesuojat. Olin lähtenyt komppaniastani ratsain tehtäväkseni annettua purkausta valvomaan. Talous- ja kuormastokomppanian hevosmiehet ajoivat hevoset rekineen sirpalesuojamaaston takaiseen metsään.
Koska arvelin ehtiväni ratsastaa pommitusalueelta pois, nousin satulaan, kannustin hevosen juoksuun ja laukkaan. Näin etuvasemmalta taivaalta tulevan kolme kolmion muotoista pommikonemuodostelmaa, joissa aina yhdessä oli 90 konetta. Siis yhteensä 270 konetta. Ehdittyäni tien mutkaan vaskivalimon kohdalle tuli ensimmäinen pommiryöppy. Näin tiilisen vaskivalimon hajoavan ja seinien vyöryvän tielle. Vähän kauempana vasemmalla näin puurakenteisen vanhan, suuren tehtaan konttorirakennuksen syttyneen tuleen. Sitten alkoi ryöppynä ujeltaen sataa räjähdyspommeja. Maasto pimeni. Pommisateessa sinkoili maan, kiven ja puun kappaleita. Hevoseni vauhkoontui laukkaan ja korskahteli. Äkkiä edessämme katkesi tie. Hevonen lysähti polvilleen liukastuen siitä kupeelleen ja minä mukana jääden vasemmasta jalastani hevosen painon alle. Tässä asennossa löi valtava paine, sirpale- ja soraryöppy ylitsemme.
Koska olimme näin lähellä räjähdyspisteestä, olimme turvassa, mutta ilmanpaine ja kova räjähdys huumasi hevosen ja ratsastajansa. Hetken päästä hevonen nousi polvilleen ja jaloilleen rajusti kiertäen tiehen ilmestyneen noin viisi metriä leveän ja 2,5-3 metriä syvän montun jatkaen vauhkoa laukkaa.
Koska olin ratsuväessä oppinut ratsastamaan, pysyin hyvin satulassa. Annoin hevosen mennä. Suunta oli Värtsilän asemalle päin. Matkaa oli muistaakseni puoli kilometriä. Tien varressa oli tehtaan työväen asuintaloja. Työntekijäin asuinkasarmeiksi niitä sanoivat. Ne olivat kaksikerroksisia hirsitaloja. Aina yllättäen kuului räjähdyksiä ja räjähdysaukkoja ilmaantui katosta seinän läpi tielle. Palopommit sytyttivät useita taloja tuleen. Tyynnyttelin ratsuani, taputtelin kaulan kupeelle ja suostuttelin.
Lähellä asemaa hevonen rauhoittui, mutta vielä vavahteli ja korskahteli. Sitten mentiin rauhallisemmin kohti majoitusaluettamme. Huomasin Rauhakoski 1:n sillalla vartiomiehen menettäneen toisen kätensä. Hän oli verissään ja lääkintämiehet nostivat häntä paareille. Pommi oli sipaissut käden ja räjähtänyt kaksi metriä syvemmällä sillan alla. Majoitusalueelle mennessämme oli tehtävä toinenkin tienkaarto. Pommi oli iskenyt varastoituun firman propsipinoon ja propsit olivat sinkoilleet täyttäen kulkutien. Tästä hevonen ei vauhkoontunut.
Sanottiin olleen neljännenkin 90 koneen kolmio, mutta näkyvyys zeniitin kahta puolta täytti jo horisontin. Paikasta, josta huomioin, en nähnyt neljättä takaa tulevaa kolmiota. Koneita lienee siis ollut 360. Vein hevoseni talliin, taputtelin sen sametinpehmeää turpaa ja kaulasin hevosta vedet silmissäni. Se hörähti ja rupesi rouskuttamaan eteen tuotua kaura-annosta. Hyvin olimme pärjänneet päivän yhdessä. Menin sisälle ilmoittautuen komppanian päällikölle, luutnantti Theslundille.
huh huh.. Ei ole mukavaa luettavaa nuo tositarinat, mutta ovat todella tarpeellisia muistutuksia tässä Suomi-100 Itsenäisyyspäivän juhlahuumassa. Meinaa unohtua, että nuo ikävät ”kovapanosammunnat” sattuivat kuitenkin itsenäisyytemme aikaan.
Onkohan historiantutkijat vahvistaneet tuon konemäärän (360)? Tuntuu valtavalta. Eikös kymmenesosalla koneita (36) pystyisi jo aikamoiset vahingot tekemään.
Tyyne Jokivirta oli kertonut lapsenlapsilleen kuinka kauheaa se oli Värtsilässä, kun makasivat selällään lumessa ja näkivät ne pommitusaallot. Ja talvisodan jälkeen kotiin palattua eivät uskaltaneet syödä kellareihin jääneitä säilykkeitä.
Ei sellaista kertomusta sodasta, etteikö joku saivartele. Ihmettely siitä onmko historian tutkijat vahvistaneet kertomuksessa olevan lentokoneiden määrän on sellaista ”putki v—.
noilla määrillä pelkästään nousut saati laskeutumisetovat ryminä ja rytinää,vielä primitiivit koneet,vaatii useampia kiitoratoja tulivat yleensä 6-9 koneen saattueina useana iskuina varioiden suuntia
Taisin nyt syyllistyä väärien kysymysten tai olettamusten esittämiseen. Pyydän anteeksi luontaisen tyhmää uteliaisuuttani.
Otaksun silti, että koneiden lukumäärässä on kertaluokkavirhe.
Pieni lisäys Kauko Juntusen kirjoitukseen. Eiköhän ole käynyt niin, että on tapahtunut huomaamatta inhimillinen virhe. Nolla on tullut lyödyksi epähuomiossa. Sula mahdottomuus on se 360 lentokonetta, ja tekevälle on sattunut.
Kyllä täälläkin on yritettävä antaa oikeaa tietoa. Kun joku vaikkapa koululainen hakee tietoa netistä niin virhe vain jatkaa kulkuaan jos annettua tietoa pidetään oikeana.
Esimerkiksi Helsingin suurpommitusten toisena päivänä käytettiin 383 konetta jotka tiputti noin 4300 pommia, joten en usko Värtsilää pommitetun 360 koneella.