SIKA

Halosen perheessäkin odotettiin joulua. Tosin ei enää ollut sellaista hilpeää jännitystä niin kuin lasten ollessa pieniä. Hanna oli jo 16 ja Juhokin 13 vuotta.

Äiti halusi kuitenkin kuulla perheenjäsenten mielipiteet tarjoilusta jouluna. ”Pitäisikö se kinkku hommata?” kyseli äiti. Hanna olisi tyytynyt nyhtökauraan, mutta isä ja Juho vaativat ehdottomasti kinkkua. Vanhemmat olivat sitä mieltä, että voitaisiin taas tilata possun etuneljännes kuten edellisenäkin vuonna. Silloin oli tullut niin hyvät lihat. Kyljykset oli saanut panna suoraan pakkaseen, lavasta tehty kinkku oli juuri sopivan kokoinen eikä muussakaan lihassa ollut moitteen sijaa. Niinpä tehtiin tilaus paikalliselle siankasvattajalle.

Sitten tuli päivä, jolloin lihat sai noutaa. Ne kipattiin muovin sisään auton takakonttiin, maksu käteisellä sian kasvattajalle.

Niin ajettiin kotiin. Äiti oli jo varannut pakastepusseja, jotta saa lihat nopeasti pakkaseen. Mutta eihän se niin vain käynyt. Ihmeteltiin rasvan paljoutta, ”kinkussakin” 2-3 cm. Missä ovat kyljykset? Muutamia lihasta tyhjiksi kaluttuja luita kyllä löytyi. Lapakinkku oli sentään kohtalainen, mutta liian iso. Senhän saisi pokasahalla pienemmäksi. Kaikenmaailman kutmuloita, joissa roikkui jokin lihansuikale, niitä oli. Yksi suurempi lihakönttä löytyi pohjalta, mutta se oli aikalailla riekaleinen. Ei olisi siitä pihveiksi. Sekin piti pilkkoa pienemmiksi paloiksi, että sai edes hiukan rasvoja kaavittua pois. Millainen lihanleikkaja mahtoi olla työssä?

Olisi pitänyt palautta koko lihakasa ja kysellä kyljysten perään. Olisi myyjä silloin varmaan sanonut, että kyllä ne siellä oli. Olette tainnut jättää ne kotiin palauttaessanne lihoja. Niin, eihän meillä todistajia ollut. Ja kuitti, missä se on? Hyvänen aika, eihän me sitä älytty edes pyytää!

Äiti oli sitä mieltä, että pidetään omana kipeänä. Omaa hölmöyttä se oli, kun osti sian säkissä. Eikä rettelöinti sopinut perheen arvomaailmaan. Isä oli samaa mieltä. ”Me ostettiin lihat kaksi kertaa: Ensimmäisen ja viimeisen kerran.”