Identiteetti

Toivottavasti kukaan arvoisista lukijoista ei ole joutunut identiteettivarkauden kohteeksi. Meikäläiselle kaikki näyttää olevan mahdollista, joten kerronpa muutaman otteen elävästä elämästä yhdeksänkymmentäluvun alkupuolelta. Elettiin vielä viimeisiä lankapuhelinaikoja eikä netistä ja siellä riehuvasta someraivosta ollut tietoakaan.

Tavallaan olin helppoa saalista, sillä kirjaston virkailijoiden täytyi pitää rinnassaan metallista nimineulaa. Minäkin kannoin sellaista reilut kaksikymmentä vuotta. Olettaisin, että joku asiakas oli huomannut, että olemme samannimisiä ja ilmeisesti jotenkin samanoloisiakin, tosin tuota samannimisyyttä en voi tässä tietenkään todistaa.

Tekemätöntä ei saa tekemättömäksi

Olin jo sulkemassa ”kioskia” kun pöytäpuhelin pirahti soimaan. Langan toisessa päässä oli erään kultasepänliikkeen edustaja joka kysyi, että olenko asioinut heidän liikkeessään eräänä tiettynä päivänä. Selasin pöytäkalenteriani ja sanoin, että en ole asioinut. Sinä päivänä menin suoraan töistä kukkakauppaan ja sieltä suoraan surunvalittelukäyynnille kummitätini luo. Nyt puhelimeen tuli toinenkin myyjätär ja alkoi luetella tuntomerkkejä: Pituus n 160 cm, lyhyt punertava tukka, nuorekkaan oloinen. Naurahdin, että tuntomerkit kyllä täsmäävät, mutta mistä tämä kuulustelu? Sitä ei minulle sanottu, mutta aikamoiseksi rikolliseksi tunsin itseni alibista huolimatta. Kysyin, että mistä saivat puhelinnumeroni? Asiakas oli antanut nimeni ja puhelinluettelossa olevan kotinumeromme ja kertonut olevansa kirjastossa töissä. Näin minut oli jäljitetty. Puhelu päättyi siihen, että halusivat minun tulevan näyttäytymään liikkeessä. Siihen en suostunut, vaan sanoin, että tulkoot kirjaston kaukopalveluun jos haluavat minut nähdä.

Eipä mennyt viesti perille. Kotiosoitteeseen tuli samasta liikkeestä lasku josta näin mitä rötöksiä olin tietämättäni tehnyt. Soitin liikkeeseen ja vaadin anteeksipyyntöä. Vasta kun uhkasin virkavallalla, minulle sanottiin hyvin vaisusti ”anteeksi”. Asia jäi siihen, mutta nimeni lienee vieläkin kyseisen liikkeen mustalla listalla.

Elämä on laiffii

Ulkomaan puhelut olivat vielä käsivälitteisiä. Eräänä iltana kotipuhelin soi ja minulle kerrottiin, että minulle on tulossa henkilöpuhelu Espanjasta. Siinä odotellessani ehdin miettiä, että kukahan tuttu sinne on matkannut? Langan toiseen päähän ilmaantui hoono soomi puhuva mieshenkilö: Ollako sinä minu rakas Tele Tavalinen? Kuka siellä pelleilee, vastasin. Ei mina pelleile, sinä antta minulle taman numeron ja sano, että saa soittaa! Jotain muitakin sanoja siinä vaihdettiin ja mies totesi lopuksi: Ei, sina et minu rakas. Ei sama ääni. Kun laitoin luurin paikoilleen, totesin ääneen, että onneksi puoliso ei ole mustasukkaista sorttia.

Elämä on ihmisen parasta aikaa

Nyt puhelimessa oli vanhanko nainen joka kertoi iloisena olevansa äitini Elssa serkku. Kelasin mielessäni äidin serkkuja, tämän nimistä ei tullut mieleen. Nainen jutteli säästä sun muusta, ennen kuin pääsi asiaan. Asia oli se, että oli tavannut minut äitini hautajaisissa ja olin antanut hänelle tämän puhelinnumeron. Yritin sanoa väliin, ettei minun äitini ei ole kuollut, mutta nainen ei joko kuullut tai ymmärtänyt, oli niin varma asiastaan. Lopulta sain suunvuoron ja kerroin, että hän on soittanut väärälle henkilölle ja äitini on edelleen elossa. Etkös sinä olekaan Telle Tavallinen? No olen, mutta….. Kun suljin puhelimen, minulle jäi tunne, että nainen oli ehkä lainannut rahaa tuolle minuna esiintyneelle henkilölle.

Se on ihan fifty-sixty

Eikä tässä vielä kaikki. Aamuvarhaisella langan päässä oli Motomies. Ehdin ajatella, että hänellä on ehkä asiaa puolisolle. Vaan tämä Motomies muuttuikin äiteläksi härskinpuhujaksi. Kun huusin, että mitä hittoa, hän sanoi: no, no pikkurouva. Ei pidä hermostua jos itse laittaa puhenlinnumeronsa senssipalstoille! Mille hemmetin senssipalstoille? Vastausta en kuullut, sillä puoliso paiskasi luurin kiinni ja sanoi, että kaikkien häiriköiden kanssa sinäkin rupeat. Ei numeroani ainakaan sanomalehti Karjalaisesta löytynyt. Helpotuksen huokaus.

Töissä jouduin silloin tällöin selailemaan Suomen Virallista lehteä. Päivänä muutamana huomasin, että minun nimiseni henkilö oli protestilistoilla. Kun niissä näkyy syntymäaikakin, näin että hän on minua kymmenen vuotta nuorempi. Työtoverit olivat sanoneet minulle useasti, että anna asia poliisille. Mutta kun mitään korvattavaa ei (onneksi) kuitenkaan sattunut, liikuttiin juuri ja juuri laillisuuden rajoilla. Nimissäni tehdyt rötöstelyt loppuivat samoihin aikoihin. Mutta mistä minä tiedän mitä kaikkea tämä identiteettivaras oli tietämättäni saanut aikaiseksi. Tietooni lienee tullut vain jäävuoren huippu.

Heti kun jäin eläkkeelle, riisuin nimineulan ja rannekellon, enkä ole niitä sen jälkeen itseeni ripustanut.

Teksti: Tellervo
Väliotsikot: Matti Nykäsen kootut lausahdukset