Ottelu

Keväinen aurinko paistoi. Peipponen suorastaan kiljui rinnan riemuaan koivun oksalla. Lintujen pesäpöntöt piti puhdistaa. Harava vaati päästä rapsuttamaan pälvipaikkoja. Mielellään sen vaatimukseen suostui. Paljon olikin tuuli karistellut oksia ja muuta roskaa pihamaalle. Kasa kasvoi puuhastelun edetessä kirkkaassa kevätsäässä.

Piti käydä välillä sisällä. Yks’ kaks’ hämärä pimeys täytti tuvan. Käsi hamuili vaistomaisesti sähkönappulaa. Turhaan. Sähköt oli katkenneet. Kohta piippasi puhelin viestin merkiksi. Sähkölaitoksellakin olivat huomanneet vian. Katse ulos ikkunasta puhui sen puolesta, että puu oli kaatunut linjoille.

Suuret lumiriekaleet lensivät vaakasuorassa paksuna massana. Pihasaunan seinää ei juurikaan erottanut. Mustarastas juoksi jalkapatikassa aitan alle. Sinnekö lie pujahtanut myös lurittaja-peippo? Jos pihaoravamme olisi nyt männyn latvassa, se saisi pitää kynsin hampain kiinni puusta. Semmoista kiikkukyytiä petäjä antoi! Pelkäsin myös roskakasani puolesta. Se varmaan ottaisi jalat alleen. Vilkaisu toisesta ikkunasta kuistille, jossa odotti idän ihme, lentävä matto. Se pyrki kuistin pöydän alle piiloon.

Tuli mieleen vanha tarina auringosta ja myrskytuulesta. Ne löivät vetoa siitä, kumpi saisi nopeammin riisuttua tiellä kulkevalta mummolta turkin. Ensin yritti tuuli repiä vaatetta kaikin voimin. Mutta mitä enemmän tuuli kiskoi, sen tiukemmin mummo kietoutui turkkiinsa. Sitten oli auringon vuoro. Eipä sen tarvinnutkaan kauaa lämmittää, kun mummo kuumuuden pakottamana riisui turkkinsa. Lempeä aurinko oli voittanut ottelun.
Aurinko voitti nytkin sulattaen nopeasti myrskytuulen viskoman valkean peitteen. Se heitteli ilkamoiden säteitään avannon laineille aivan kuin olisi nauranut tuulen turhille puhalluksille.

Teksti ja kuvat: Irene Peuhkurinen