Rajavyöhykelupien käsittely keskitetään Pohjois-Karjalan rajavartiostossa esikuntaan
Kuva: Rajavartiolaitos. Rajamme Vartijat lehden kansi 2/2013
Muutoksella kevennetään operatiivisten yksiköiden hallintoa. Pohjois-Karjalan rajavartiosto käsittelee vuosittain yli 2 000 rajavyöhykelupahakemusta, joista pääosa anotaan jo sähköisesti.
Lupa-asioissa voi käydä asioimassa Pohjois-Karjalan rajavartioston esikunnassa (käyntiosoite Onttolantie 20, 80510 Onttola) tai hakea lupaa internetistä, osoitteesta www.suomi.fi.
Rajavyöhykelupahakemukset voi jättää vielä toistaiseksi rajavartioasemillekin, josta ne toimitetaan rajavartioston esikuntaan ja päätökset postitetaan hakijalle. Odotettavissa oleva rajavyöhykelupien käsittelyaika on seitsemän vuorokautta.
Itse lupakäytänteisiin ei ole tulossa muutosta. Rajavyöhykeluvat myönnetään, jos henkilöllä on perusteltu syy oleskella tai harjoittaa muuta toimintaa rajavyöhykkeellä. Pelkkä jokamiesoikeuksien mukainen liikkuminen ei ole riittävä syy rajavyöhykeluvan saamiseksi.
Luvat rajataan koskemaan vai sitä aluetta, jolla luvanhakijalla on tarve hakemuksensa mukaisesti liikkua. Samoin ajallinen rajaus arvioidaan lupaa anottaessa ja sitä myönnettäessä. Lupa voi olla myös toiminnallisesti rajattu, esimerkiksi koskemaan vain työtehtäviä, jolloin se ei mahdollista harrastustoimintaa rajavyöhykkeellä.
Lupakäytänteisiin ei ole nyt tulossa muutoksia, mutta niitä on kyllä jo aiemmin vuosien/vuosikymmenien varrella tietysti tullut useitakin. Säännökset ovat rivikansalaisen näkökulmasta pääsääntöisesti kiristyneet samaa tahtia kun rajavyöhykealue on maastossa kaventunut.
Itselläni on ollut rajavyöhykelupa yhtäjaksoisesti vuodesta 1979 eli 15-vuotiaasta saakka vähintäänkin Tohmajärven-Värtsilän alueelle. Ensimmäisen luvan myönsi aikanaan nimismiespiiri ja se siis vaadittiin 15 vuotta täyttäneiltä vyöhykealueella liikkuvilta kansalaisilta. Rajalupa, niin kuin sitä kansanomaisesti nimitettiin oli keltainen pahvikortti. Voimassaoloaikaa ei oltu määritelty eli se oli toistaiseksi.
Keltainen väri vaihtui sitten lakimuutoksen myötä siniseen ja samassa yhteydessä lupa-aika rajattiin viiteen vuoteen myöntämispäivämäärästä; tämänkin luvan myönsi vielä nimismies. Mainitut korttiluvat myönnettiin ensin vanhempieni ja myöhemmin oman maanomistuksen perusteella; vyöhykkeellä liikkumisen syytä ei muutoin niissä millään tavalla rajoitettu.
Säännökset muuttuivat taas aikanaan, kun rajalupien myöntövaltuudet siirtyivät Rajavartiolaitokselle ja myöhemmin ikävaatimuskin vielä poistui. Käytännössä tämä on tarkoittanut kohdallani sitä, että olen nykyisin hakenut luvan ns. sähköisesti yhteisenä kaikille perheenjäsenillemme. Käytäntö on toiminut, päätös eli lupa on tullut sähköpostiini erittäin nopeasti.
Ensimmäinen RVL:n myöntämä henkilökohtainen lupa oli laajemmalle alueelle kuin aikaisemmin, koska perusteena oli maanomistuksen lisäksi myös kalastuksenvalvonta, kunnat olivat siis Tohmajärvi, Värtsilä ja Tuupovaara.
Kalastuksenvalvontatehtävät jäivät myöhemmin pois, joten seuraava lupa v. 2009 haettiin jo koko perheelle edelleen maanomistusperusteella mutta lisäyksenä oli myös koneurakointityö. Lupa myönnettiin jälleen ilman ongelmia; ainoa kysymys oli että tahdonko kaksi erillistä lupapäätöstä?
Maanomistukseen perustuva lupa voidaan myöntää toistaiseksi, mutta työlupa vain viideksi vuodeksi kerrallaan. Vastasin esikuntaan, että pankaa vain kaikki samalle paperille, jaksanhan tuon viiden vuoden päästä uusia. Lupa oli tosi kattava, voimassaoloalueena rajakunnat Kiteeltä Ilomantsiin ilman oheisrajoitteita!
Tultiin sitten vuoteen 2014, lupa täytyi jälleen uusia. Täytin netissä hakemuksen ja laitoin maininnan, että tahdomme ja tarvitsemme ehdoilleen samanlaisen lisenssin kuin nyt päättyvä lupa ainoana muutoksena se, että nimiluettelosta joutaa pyyhkiä pois jo omaan elämäänsä muuttaneet vanhemmat lapset.
Lupa saatiin, mutta teoriassa selkeästi rajoitetumpana. Työlupa-alue on edelleen entisenlaajuinen, mutta rajattu koskemaan vain työtehtäviä. Maanomistukseen perustuva oikeus liikkua rajavyöhykkeellä on voimassa vain omistamallamme metsäpalstalla Niiralassa! Voimassaoloaika viisi v.
Minullakin, aina rajalla asuneella on nyt siis hallussani ensimmäistä kertaa elämässäni rajalupa, joka ei mahdollista esim. kalastamista rajavyöhykkeellä ja tarkasti ottaen edes Sääperin kiertämistä tietä myöten kuin traktorilla ajaen! Tarvitsenko tätä oikeutta välttämättä, on tietysti hyvä kysymys? Tuntuu vain jotenkin niin oudolta, kun ennen itsestään selvään asiaan täytyy nyt kiinnittää tällä tavalla huomiota. Voihan olla että reklamoin tästä jotenkin, mutta harkitaan nyt vielä rauhassa.
En ole tietystikään ainoa paikallinen asukas, joka kokee oikeuksiansa tällä(kin) tavalla poljetun. Keskustelin muutama viikko sitten asiasta eläkkeellä olevan värtsiläisen rajamiehen kanssa. Hän ihmetteli ja kyseenalaisti myös mielestäni aivan oikeutetusti tätä tiukentunutta käytäntöä perustellen kantansa sillä, että esim. hän ja me jokainen rehellinen liikkuja suorittaisimme maastossa harrastustenkin parissa ollessamme tietynlaista rajavalvontaa. Tästä voisi olla jopa selkeää hyötyä, kuten eräs omakohtainen kokemuksenikin vuosikymmenien takaa todistaa.
Ns. jokamiehenoikeudet eivät tietenkään voi olla luvan myöntämisen perusteena. Erään kansalaistulkinnan mukaan kuitenkaan kalastuskunnan osakkailta eli hallitsemiensa kiinteistöjen yhteisten vesialueosuuksien omistajilta EI voi kieltää kalastamista myöskään rajavyöhykkeellä. Pitäneekö tämä mainittu argumentti laittaa laajempaan viranomaistestiin; tiedä häntä, mikä meteli siitä vielä syntyisikään? Seuraushan voi olla vaikka se, että sisäministeriö/RVL määrätään johonkin (raja)vyöhyketerapiaan!
Verkkolehdessämme on käyty aiemminkin näitä(kin) rajalupakeskusteluja, mm. 23.5. 2013 jutun ”Vastaa ja vaikuta” yhteydessä; asia vain aina jollakin tavalla kiinnostaa!
Lapsena asuin rajavyöhykkeellä. Kun vyöhyke siirtyi ei muistaakseni paikallisten tarvinnut lupia hankkia ainakaan niiden, joiden maita jäi vyöhykkeelle. Silloin kaikki kylällä tunsivat toisensa. Nykyään minulla on toistaiseksi oleva lupa, kun on metsämaita vyöhykkeellä. Lapsena olin isän ja veljieni kanssa keväällä halkoja tekemässä lähellä raja-aitaa. Rajapartio vartio Nenosen johdolla tuli haastelemaan. Nenonen kysyi minulta osaanko tehdä soivan tuohitorven ja vastasin, että sen taidon haluaisin oppia. Nenonen opetti soivan tuohitorven taivuttelun taidon nilapuun tuohesta ja taito on edelleen tallella.
Lapsena asuin rajavyöhykkeellä. Kun vyöhyke siirtyi ei muistaakseni paikallisten tarvinnut lupia hankkia ainakaan niiden, joiden maita jäi vyöhykkeelle. Silloin kaikki kylällä tunsivat toisensa. Nykyään minulla on toistaiseksi oleva lupa, kun on metsämaita vyöhykkeellä. Lapsena olin isän ja veljieni kanssa keväällä halkoja tekemässä lähellä raja-aitaa. Rajapartio vartiopäälikkö Nenosen johdolla tuli haastelemaan. Nenonen kysyi minulta osaanko tehdä soivan tuohitorven ja vastasin, että sen taidon haluaisin oppia. Nenonen opetti soivan tuohitorven taivuttelun taidon nilapuun tuohesta ja taito on edelleen tallella.
Olen tehnyt samat havainnot kuin Jussi mitä tulee rajavyöhykkeellä liikkumiseen. Aikoinaan Eversti Paanila sanoi jokseenkin näin. ”Mitä vähemmän vyöhykkeellä on liikkujia sitä vähemmän on tarkasustehtäviä.”
Tämä Paanilan näkökulma on tullut lupien myntämisen ohjeeksi entistä enemmän. Jossakin välissä tullaan ratkaisemaan tuo omistusoikeuden ja kiintaimiston nautintaoikeuden vahvuus (Perustuslaki 6§) ja Rajavyöhykelain rajoittava vaikutus toisiinsa. Jos kiintaimiston nautintaoikeutta rajoitetaan, sen tulisi sitten näkyä kiintaimiston verotusarvossa. Toistaiseksi kalastan, marjastan ja sienestän kuten ennenkin ja sitten kun konflikti tulee lopun vissiin hoitavat oikeusoppineet.
Taidan olla niitä harvoja kellä on toistaiseksi voimassaoleva nimismies Weli Roothin myöntämä liikkumis-ja oleskelulupa rajavyöhykkeelle. Saattaisi olla, että kuvasta ei heti tunnistaisi rippipuvussa olevaa poikasta samaksi henkilöksi.
Erilaisia käytäntöjä on vuosien varrella
ollut tuon liikkumisluvan hankkimisessa.
Kerronpa muisteluksen kahdeksankymmentäluvulta:
Puoliso oli metsätöissä palstallamme aivan rajan
tuntumassa. Olin luvannut hakea hänet sieltä
sovittuna aikana, mutta huonon sään vuoksi olin
hieman edellä aikataulusta.
Kun käännyin Turhuuventorilta kohti Pietarisenvaaraa
lähti risteyksessä päivystänyt ”siviiliauto” seuraamaan minua.
Peräkkäin siinä köröteltiin reilu kilometri. Tien
päätyttyä oli pakko pysähtyä ja kaivoin liikkumislupani
esille ennen kuin sitä kysyttiinkään. Oletin ilman muuta
että siitähän tässä on kysymys.
Niin olikin ja minut pysäyttänyt vääpeli (?) halusi tietää
mitä rouva tekee sateisena päivänä rajavyöhykkeen tuntumassa?
Selitin hänelle tilanteen ja sanoin, että soittaisin auton
torvea, mutta ei kai se näin vyöhykkeellä ole sallittua?
Hänen luvallaan sain sen tehdä. Hetken kuluttua metsästä
putkahti märkä metsuri bensakanisteri ja moottorisaha
kourassaan. Ilme oli ärtsi kun olin ruvennut rajalla
mekkaloimaan.
Varsin pian selvisi, että kyseessä oli lupien tarkastus –
hänellä tuolloin vielä ”rippipuvussa” otetun kuvan kera –
voimassa toistaiseksi…
Tottakai tarkistuksia on ollut useampiakin, mutta tämä
kahden auton rajaralli on jäänyt erityisesti mieleen.
Minulla on tallella 17 joulukuuta 1949 saatu liikkumis-ja oleskelulupa.
Voimassa toistaiseksi.On minulla voimassa oleva tuoreempi lupa,joka
myönnettiin 50 voudeksi.Luvan voimassa olosta on vielä 40 kymmentä
vuotta jäljellä.
En ole aivan satavarma, mutta uskaltaisin hieman epäillä Alpon rajaluvan lainvoimaisuutta. En siksi, että se on toistaiseksi voimassa enkä myöskään rippivalokuvan vuoksi vaan siksi, että W.R:n myöntämä lupa on varmuudella ns. keltainen kortti. Mielestäni nykyisen lainsäädännön vaatimukset täyttyvät vain sinisellä kortilla tai sitä uudemmilla prosyyreilla.
Onko Alpolta sitten entisenä rajamiehenä mahdollisesti koskaan tarkastettu lupaa; jos on tai jos se edelleen kelpaa, niin ei se minua millään tavalla haittaa.
Minulla ja perheellänikin siis olisi edelliseen kommenttiini viitaten yhä vapaan liikkumisen mahdollistava toistaiseksi voimassa oleva lupa, ellen olisi asian yksinkertaistamiseksi ja esikuntaupseerin työn säästämiseksi ottanut viisi vuotta sitten hakemiamme eriperusteisia lupia samalle aaneloselle; näinkin voidaan liian hyvänahkaista kansalaista valitettavasti kyykyttää.
Kerrottakoon tähän vielä tarina Pogostan vuosilta 90-luvun taitteesta:
Kun muutimme Värtsilästä Ilomantsiin, niin paikallisten juttuja kuunnellessa saimme oitis tehdä mielikuvitusmatkoja mainitun kunnan suunnattoman laajan rajavyöhykkeen hienoille kalavesille. Jutut tyydyttivät aikansa, mutta tietenkin mielessä syttyi polte päästä itsekin aivan fyysisesti vierailemaan kyseisessä paratiisissa.
Kertojat vain varoittelivat, että vyöhykeluvan saanti ei välttämättä muualta tulleelle ole aivan mutkattoman yksinkertaista.
Mietiskelin ja puntaroin asiaa aikansa ja sitten vain päätin rohkeasti tarttua toimeksi. Sotasuunnitelmaani noudattaen ohitin poliisilaitoksen konttoriosaston ja tilasin audienssin suoraan nimismiehen tykö. Hitusen jännitti mennä päälikön – Heimo Rissasen – juttusille, mutta selvitin kuin selvitinkin asiani hänelle.
Kun olin vuodatukseni vuodattanut, niin yllätyksekseni hän kysyi ensimmäisenä että eikö toimistosihteeri suostunut kirjoittamaan Teille lupaa? Vastasin hänelle, että en ole tohtinut edes kysyä. Välittömästi hän tarttui puhelimeen ja soitti palvelukonttorin puolelle ohjeen: ”Kirjoittakaa Raerinteelle ja hänen vaimolleen liikkumis- ja oleskelulupa rajavyöhykkeelle viiden vuoden ajaksi tästä päivästä lukien!”
Kiitin sekä kumarsin ja poistuin huoneesta toimistosihteerin luokse. Enempiä kyselemättä hän kirjoitti luvat ja laittoi niihin todennäköisesti paikkakunnan vallitsevan käytännön mukaisesti myöntöperusteeksi ”sivuansiona sienestys, marjastus ja kalastus”. Luvat olivat sinisiä kortteja, voimassaoloaika viisi vuotta sisältäen myös valokuvaamisoikeuden vyöhykkeellä. Rajan vesillä tuli sitten käytyäkin monet reissut sekä kesällä että talvella ja kyllä kalanpaistolle mukavasti päästiin!
Kortit ovat yhä meillä muistona tallessa, vaikka niiden voimassaolo onkin päättynyt jo 20 v. sitten.
Sodan jälkeen rajavyöhykkeen raja Kaustajärvellä kulki heti siinä kohtaa kun alkaa nykyinen Mökkivaarantie. Vyöhyke oli melkosen leveä ja aiheutti monenmoista hankaluutta ihmisille, jotka halusivat tulla vierailulle vyöhykkeellä oleviin taloihin. Sittemmin vyöhykettä kavennettiin. Milloin? Sitä en muista. Minullakin oli toistaiseksi oleva rajavyöhykelupa. Taisipa olla niin että vuosittain rajamiehet kävivät taloissa tarkistamassa asukkaiden luvat. Minun ymmärryksen mukaan ne vanhat luvat eivät kelpaisi nykypäivänä ja itsekin olen anonut aina uuden luvan entisen mentyä vanhaksi.
Keltainen kortti minulla on. Ei liene koskaan testattu. Ei minulla ole ollut mitään ”oikeaa” syytä vyöhykelupaan. Kenties se on pitänyt hankkia kun oltiin Kymiyhtiön istutuksilla Mökkivaarassa tai jossain Korpijärven, Kanajärven maisemissa.
Kun olin ”polvihousupoika” niin muistan hämärästi kun Ruposen ruskea linja-auto kulki Niiralan ohi. Tiehän ei ollut nykyisessä paikassa vaan koukkasi silloin jostain nykyisen tulliaseman paikkeilta ja tuli nykyisen Värtsilän koulun kohdalta nykyiselle tielle. Rajamies nousi aina autoon sen mutkan ajaksi. Tie kulki pätkän rajavyöhykkeellä. En muista tarkastettiinko kaikilta luvat vai eikö.
Mummoni kävi joskus 1970-luvun alussa tapaamassa serkkuaan Alli Käihköä rajavyöhykkeellä. Rajamiehet kehuivat että, eipä ole ennen kirjoitettu lupaa näin iäkkäälle asiakkaalle.
Minullakin on vielä tallella keltainen rajalupa vuodelta 1966. Kortissa oleva omistajan kuva on tuosta ajasta jonkin verran vanhentunut. Minulla on nykyaikainenkin rajalla liikkumislupa
Kaustajärven alueella, koska omistan maata rajavyöhykkeellä.
Tyhjähän se on niille lupia antaa, jotka niitä
eivät tarvitse. Rajavalvonnan suorittaa siihen
koulutetut henkilöt.
Kaustajärven kohdalla rajavyöhyke siirtyi
lähemmäksi rajaa vuonna 1964.