Pelakuu

Näin helteellä mieltä askarruttaa kuinka pelargoniat sun muut kesäkukat pärjäävät yksinään mökillä kun itse olemme olosuhteiden pakosta hetken pois paikalta. Onneksi avulias kesänaapuri lupasi hoitaa kasteluhomman, sanoi käyvänsä samalla uimassa laiturillamme ja muutenkin havainnoimassa että kaikki on ”kohillaan”.

Vanha pelargonia on mummon akkunalla

Pelakuita oli aikoinaan melkein jokaisen huushollin ikkunalaudalla. Silloin kun ikkunalautoja vielä oli. Helteellä saatettiin laittaa sanomalehti kukkia pahimmalta paahteelta suojaamaan, siinä se lehti lasia vasten kellastui kesän mittaan. Kun vielä kärpäset pörräilivät ikunaruudussa pitkiksi venähtäneiden pelakuiden ja sanomalehtien välissä oli kesähuuma kukkeimmillaan.
Tapana oli myös napsata vaivihkaa pistokas tuttavan pelakuusta. Sitä ei voinut reilusti pyytää, silloin se ei olisi juurtunut vesilasissa kunnolla.
Mari-mummon ruukkukasveihin iski eräänä kesänä ”sokeritauti”. Voi, kuinka meitä muksuja himoittikaan hipelöidä, jopa nuolaista, kasvien tahmeiksi ja kiiltäviksi muuttuneita lehtiä. Mutta se oli ankarasti kielletty, samoin kuin verenpisaran kukkanuppjen poksauttaminen.
Saman havainnon tein tänä kesänä kaupunkiasuntomme pihapiirissä, vanhojen lehmusten varjossa. Asfaltti puiden läheidyydessä on vieläkin kuin sokerivedellä kuorrutettu.

Sinä yönä kukkiin puhkes vanha pelargonia

Hämeenlinnassa asumisestamme on jäänyt mieleen kuinka naiset vahtasivat ikkunassa rikkakihvelit kourassaan mukulakivikaduille päin. Kun kadulta sitten alkoi kuulua hevosen kavion kapsetta, riensivät he kiireen vilkkaa jätöksiä keräämään. Ei suinkaan mihinkään hevosenkakkapussiin, vaan lannoitteeksi ruukkukasveillen. Hevosiahan Hämeenlinnassa tuohon aikaan riitti sillä Parolan varuskunta oli lähietäisyydellä.
Opiskeluaikanani luokanvalvoja keksi tuoda pelargoniansa talvisäilöön luokkahuoneemme ikkunoille. Pelkäsin saavani käytöksenalennuksen, kun minun oli pakko kertoa, että ne kymmenkunta kukkaruukkua vaikeuttavat hengitystäni ja ruukut olisi vietävä jonnekin muualle. Saattoihan ne käydä jollekin muullekin ”henkeen” vaan kukaan muu ei uskaltanut niistä valittaa.
Käytöksenalennusta en saanut ja luokanvalvojan opettaman aineen numerokin säilyi kiitettävänä.

Liekkiin hehkuvaan se aukes, kuihdu ei kai milloinkaan

Pelargonioita lienee jalostettu tuhansia lajikkeita ja alan harrastajia löytyy ympäri maailmaa. Minusta tuntuu, että perus-punainen on kuitenkin vielä suosituin väri, ainakin jos seuraa kuhinaa torin taimitarjonnan ympärillä.
En ole tietoinen kuinka pitkälle laji on jalostettu ja löytyykö niitä vanhoja – minunkin lapsuuteni aikaisia – lajikkeita enää laisinkaan. Kerrottakoon vielä, että orvokki-pelakuu oli äitini suosikki.
Sen olen huomannut, että pelargonia viihtyy lämpimässä ja aurinkoisessa paikassa. Eräänä syksynä sellainen kukoisti ovipielen nurkkauksessa lumen tuloon saakka, arvelin jo että ”kuihdu ei kai milloinkaan”. Kuihtui se lopulta kuitenkin.

Ja akkunan alla, laulaa katulaulaja

Loppukevennyksenä kerrottakoon, että ennen kännykkäaikaa eräs naishenkilö joutui kesänä muutamana juoksemaan pitkin katuja bigineissään ja paljain jaloin Pohjois-Haagassa, Helsingissä. Oli kastelemassa lomailevan perheen puutarhaa ja takaovi napsahti lukkoon. Avaimet ja vaatteet olivat tietenkin sisällä. Sieltä oli sitten hölkännyt pari kilometriä omalle kerrostalo-asunnolleen ja avonaisen akkunansa alla huudellut poikaansa kotiovea avaamaan. Matkalla oli laulellut muina tyttöinä, että Laa, la, laa…

Teksti ja kuvat: Tellervo

Väliotsikot: Tango pelargonia/Kari Kuuva