Marjassa

FOTB7B31Kävin viikonloppuna poimimassa ahomansikoita. Lähellämme on vanha rinneniitty jossa ahomansikka viihtyy ja voi edelleen hyvin.
Poikkesin myös mustikkametsän puolella. Eivät olleet mustikat vielä kypsiä. Liki kuitenkin. Mättäällä huilatessani tuli mieleeni natiaisena tehdyt monet kymmenet marjareissut Värtsilän metsissä.

Mustikka

Mustikassa käytiin ratavartion lähimetsissä Niiralassa. Joskus lähtö onnistui ihan omasta aloitteesta kun teki oikein kovasti mustikkapiirakkaa mieli. Yleensä käsky marjametsään menosta tuli kuitenkin korkeammalta taholta. Vastaan väittämisen kulttuuri ei silloin ollut muodissa. Ainakaan meidän perheessä. Mustikkaan voitiin lähteä myös siitä syystä että kavereille oli käsky käynyt. En tiedä oliko solidaarisuus vai ahneus liikkeelle panevana voimana tässä vaihtoehdossa että poimuastiakin piti oikein juoksujalkaa käydä kotoa hakemassa.

Marjoja oli runsaasti joka kesä. Katovuosia ei tunnettu. Vai tekeekö muisti tässä asiassa saman kepposen kuin siinä että lapsuuden kesät olivat aina aurinkoisia ja lämpöisiä. Poiminta-astiana ei onneksi tarvinnut ämpäriä pitää. Yleensä mukana oli vanha maitopeilari. Tilavuus ehkä kolme litraa. Suoraan siihen ei kannattanut poimia. Tuntui liian isolta urakalta.
Itsensä huijaamiseen kannatti käyttää kahvikuppia tai jotain muuta pientä astiaa joka täyttyi nopeasti.Tämän poimurin sisällön kun sitten kaatoi peilariin niin johan astia tohinalla täyttyi.

ahomansikoitaKavereiden kanssa mustikassa käynti oli hyvä siinäkin mielessä että syntyi helposti poimintakilpailu ja näin astiat täyttyivät nopeasti. Korpikoulussa opittiin myös solidaarisuuden aakkoset. Jos oma astia oli täynnä ennen kavereiden astioita niin ne täytettiin sitten porukalla.

Puolityhjillä astioilla ei ollut metsästä tuleminen. Kiitosta ei herunut. Piirakasta puhumattakaan. Mummoni kertoi omana kokemuksenaan että Suistamolla pikkutyttönä uimisen himo oli vienyt marjan keruun innon. Tytöt olivat uppoutuneet niin syvästi uimatouhuun että faneriastiat olivat jääneet reilusti vajaiksi. Isommat ja viisaammat olivat keksineet ratkaisun. Sammalta astian pohjalle ja mustikat päälle.
Ei ollut isomummoni Jekatariina tyttöjen päätä silittänyt kun petos paljastui. Koivuherra siinä oli tanssinut tyttöraasujen pakaroilla niin että istuminen oli sinä päivänä tuntunut turhanpäiväiseltä.

Vattu eli Vadelma

Vatun keruu olikin jo hiukan kinkkisempi juttu. Vatukot sijaitsivat meille vaahtosammuttimen kokoisille poimijoille aivan liian kaukana jotta sinne yksin olisi voinut mennä. Vattuun mentiin mummon tai naapurinlasten äidin Airin johdolla. Vatukot olivat pyörämatkan päässä. Kauimmat jopa Kaurilassa. Näin se maailmanvalloitus aloitettiin.

Vadelmia oli helppo ja mukava kerätä. Asiat täyttyivät ripeästi koska marjat ovat huomattavasti suurempia kuin mustikat. Myös aikuisen läsnäolo ja ennen kaikkia näille reissuille mukaan tehdyt eväät nostivat marjamatkan luokituksen helposti De Lux luokkaan. Tuoretta ruisleipää juustolla ja palanpainikkeeksi kuohuvaa eli mummon tekemää kesäsimaa. Kyllä myöhemmin maistetut kaikenmaailman osterit ja Dom Perignonit jäävät kirkkaasti kakkoseksi näille marjaretken eväille.

Vattureissut huipentuivat uimiseen. Uimapaikoista mieluisammat olivat Kerosen ranta tai Uimosen ranta. Jänisjoen vesi oli taivaallisen vilvoittavaa ja pehmeää hikisen marjaurakan jälkeen. Ruumiin lämpötilan sai helposti jäähtymään horkan puolelle parituntisen puljautumisen aikana.

Mesikka eli mesimarja

Onko kukaan enää nähnyt näitä mainioita marjoja? Minä voin kertoa hyvän mesikkapaikan. Se on Niiralan aseman vastapäätä, radan toisella puolella. Siellä on ojituksen jäljiltä valtaojien penkat täynnä mesikoita. Tai ainakin oli-60 luvulla. Kuka kertoo vaihtarina lakkapaikan. Rillingille kun ei enää pääse. Rajavyöhykettä se oli ennenkin mutta meille kuului isän työpaikan henkilökuntaetuihin vyöhykkeellä liikkuminen. Niin kai, vaikka ei siitä kyllä koskaan puhetta ollut.

jore

Share

8 comments for “Marjassa

  1. Mukavia muisteloita marjaretkistä. Minulla mieluisin marja-astia oli emalimuki. Sellainen puolen litran vetoinen. Varsinkin mustikassa. Sen jaksoi vielä kerätä täyteen.

    Minun kesän ensimmäiset metsämansikkapaikat olivat Wikelin Valman hiekkamontun reunoilla. Niihin mansikkamatkoihin liittyi vähintään kerran vuodessa hirvittävä tauti, joka lienee johtunut ”auringon pistoksesta” sekä liiallisesta mansikoiden ahmimisesta. Sen taudin jälkeen muistikin pitää lakkia päässä.

    Myöhemmin kesällä mansikkapaikat olivat Valman rinteessä Savikontien varressa. Siitä Valma ajeli meitä kiusankappaleita pois kaikin tavoin. En muista, että mansikkaa olisi meillä kerätty säilöttäväksi, mustikkaa kylläkin.

    Mesikkaa kasvaa nytkin Värtsilän pururadan varsilla. Käy Jore kierrä pururata Värtsiläpäivien aikaan. Ensimmäiset mesikat lienevät ainakin raakileella.

  2. Joren kertomus on hyvin tuttua omalle kohdallekin. Mies muuttuu sillä penskana ei mustikan kerääminen ollut herkkua vaan työtö työläämmästä päästä. Nyt sitä odottaa koska mustikkaan pääsee silllä niin hyvä marja se on, että mustikkamaito vie kielen mennessään vatsaan asti kun sillä herkuttelee.

  3. Mansikanmakuiset muistot tästä tulivat.
    Marjojen poimiminen oli minulle mieluisaa, mutta
    kitkemisestä en voi sanoa samaa.

  4. Kävelimme alkukesästä metsätietä ja näimme valtavat määrät mansikankukkia. Täältä saadaan litratolkulla, kunhan kypsyvät. Pari kertaa on käyty suurin toivein. No, mansikan makuun on juurija juuri päästy!

  5. Joren marjamuistot tuovat mieleen
    ruotsalaisen Elsa Beskowin kuvittamat
    lämminhenkiset satukirjat. Aivan ensimmäiseksi
    tietenkin ”Pikku Puten seikkailu
    mustikkametsässä”.

    Tästä voikin siirtää ajatukset sujuvasti
    ruotsinkielen oppikirjassa olleseen runoon
    ”Mors lilla Olle” jonka huulet olivat sinisenä
    mustikoista. Olle tapasi marjareissullaan
    myös Nallen.

  6. Tyttöni on kuin pikkuinen kukka
    mustikkasilmä, mansikkasuu…

  7. Silloin 40-luvulla soudettiin Jänisjokea pitkin Haponojalle ja siitä Sääperin yli Kejosen rantaan. Jalkapatikassa kohti Kukkovaaraa. Siellä olivat marjamaat.

    Iltapäivällä kotiin samaa reittiä takaperin.

    Marjamatkoilla luutnantti Lukkarisen perheväen kanssa. Iso perhe myös tarvitsi metsän antimia.

    Maija-Liisa mainitsi kitkemisen. Ei se turnipsin ja lantun harventaminenkaan mukavaa ollut. Ja sitten ne ”kirotut” mustat perunat! Eihän niitä mukuloita meinannut saada juurista irti. Vaan entä nyt! Kädet ristissä odotan, että Wärtsilän musta Arppen pihassa puhkeaa – valkoiseen – kukkaan. Silkkihansikkkailla irrotan mukulat juurista ja taltioin ne seuraavaan kesään, jotta Wärtsilän mustasta tulisi – niin mikä amerikankielinen sana nyt onkaan…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *