Koiranilma

Ensimmäiset liukkaat kelit yllättävät – paitsi autoilijan – myös jalankulkijankin syksystä toiseen. Harvoin eläkeläisen tarvitsee olla enää kukonlaulun aikaan liikkeellä, mutta kerran viikossa kuitenkin, silloin kun suunnistan Nepenmäen toiselle puolelle ”vesihumppaan” kuten siippa tätä vuosia kestänyttä harrastustani nimittää.

Eteenpäin, sanoi mummo lumessa

Eteenpäin elävän mieli. Kuva Santtu Rantanen.

Eteenpäin elävän mieli. Kuva Santtu Rantanen.

Jäätikön päälle oli yön aikana satanut monta senttiä nuoskalunta, mutta nyt lumisade oli muuttunut vuolaaksi vesisateeksi. Navakka tuuli puhalsi suoraan Pyhäselältä ja sateenvarjosta oli pidettävä kiinni kaksin käsin etten olisi lähtenyt lentoon kuten Maija Poppanen.

Koska en ollut lähtökiireessäni vilkaissut ulos, enkä siis tiennyt vallitsevista sääolosuhteista, olin laittanut uintivehkeet oranssiin kangaspussukkaan jota yritin parhaani mukaan varjella kastumiselta, tosin huonoin tuloksin. Pussi liehui holtittomasti ympärilläni kuin lentokentän tuulipussi.

Onneksi matka ei ole pitkä, ehkä vain noin reilu kilometri. Ensin liukastelu rinnettä ylös, sitten luisuminen toista alas. Mutta vallitsevissa olosuhteissa matka tuntui nyt mahdottomalta tehtävältä. Maasturikengät upposivat sohjoon nilkkoja myöten, housunlahkeet olivat litimärät ja koska punainen sontikka ei pysynyt millään pääni päällä villapipokin muuttui alta aikayksikön tiskirätiksi. Taistelu tuulivoimia vastaan oli melkoinen! Askeleetkin olivat yks’ etteen, kaks’ taakse!

Yritin tsempata itseäni ajatuksella että koska olen menossa vesijumppaan, niin eipä tuo haittaa jos vaikka saan suihkun jo menomatkalla. Kunhan nyt vain pääsisin ”kunniilla” perille.

Poikia bongaamassa

Ajatukseni lipsahtivat lokakuiseen loskasäähän vuonna -59. Olin teini-ikäisenä Meijerinbaarissa Joensuun Keskuskujalla kytistämässä erästä poikaa joka oli lähdössä armeijaan. Vaikka sää ei olisi voinut olla huonompi, oli sinne pitänyt lähteä hienostelemaan muotia olevassa veluritakissa, kapeassa tweed-hameessa ja tietenkin kapeakärkisissä näppäskengissä. Olin lähtenyt tukihenkilöksi parhaalle tyttökaverilleni, sillä tämä armeijaan lähtevä nahkatakkinen poika oli hänen heiniään.

Eikä se poikien kytistäminen vuosisadan synkimmästä säästä huolimatta ollut mitenkään vastenmielistä. Jälkikäteen on ilmennyt, että tuleva siippakin oli pistäytynyt samana iltana, samaan aikaan, samassa baarissa erään toisen sotaväkeen lähdössä olleen Värtsilän pojan kanssa. Oli tullut sininen jenkkikassi kädessään Kaustalta postiautolla Värtsilään, siitä Taxi-Lassin kyydilla Niiralaan ja siitä lättähatulla Joensuuhun. Matka Joensuusta Onttolaan oli jatkunut ”esikka-kyydillä” joka oli ollut kahdeksantoistavuotiaan pojan ensimmäinen kokemus esikaupunkiautoista.

Tosin tämä esikaupunkilaistyttö kulki silloin vielä onnensa ohi, kului muutamia vuosia ennen kuin tapasin silloisen vapaaehtoisena ”sotaan” lähteneen. Kun nyt kirjoitan tätä tarinaa on tuosta lokakuun harmaatakin harmaammasta armeijaanlähtöpäivästä kulunut jo enemmän kuin puoli vuosisataa.

Uitettu koira

2. kirkko

Pielisensuun kirkko. Kuva Lissu Kaivolehto.

Vesijumppani aikana keli oli, jos mahdollista, aina vain huonontunut. Kadulla ajavat autot loiskuttivat loskaa jalkakäytävälle saakka. Mietin että miksiköhän tämän sortin säätä sanotaan koiranilmaksi? Siksikö, että koiranvirka oli olla ulkona talonvahtina säässä kuin säässä, kun taas katit saivat viettää kissanpäiviä vaikkapa uuunin pankolla.

Pientä koirapuistoa ohittaessani huomasin että se oli typötyhjä, enkä ihmetellyt sitä lainkaan. Samassa paukahtivat Pielisensuun kirkonkellotkin soimaan. Kuinkahan monesta hätätilanteesta ja myskystä lienee historian saatossa kirkonkelloillakin varoitettu? Pientä siis tämä myräkkä vaikkapa suurten tuhotulvien rinnalla.

Kotikulmilla näin miehen jolla oli hihna kädessään. Arvasin että hihnan toisessa päässä lienee vastahakoinen koira. Niinhän siellä olikin. Musta, pitkäkarvainen ja matalajalkainen karvaturri jonka rotua en tunnistanut. Sohjoisessa vedessä korviaan myöten rämpsiessään se protestoi joka askeleella. Kuului vain hiljaista uikutusta. Ilmeisesti koiran ulkoiluttajakaan ei ollut kotoa lähtiessään arvannut mitkä vesiesteet heitä matkalla kohtaavat.

Märkää uimapukua pyykkinarulle ripustaessani mietin vielä tuota ”koiranilma” -ilmausta. Netistä luin, että se saattaa olla kiertoilmaus ajalta jolloin ei pahaa säätä haluttu morkata suoraan ettei vain olisi loukattu säänhaltijoita. Lisäksi selvisi että ilmaus on yleiseurooppalainen.

Muistui mieleen myös sanonta ”jos koira syö ruohoa on tiedossa huonoa säätä”. Kun koiran poikkeuksellista aistimaailmaa käytetään nykyisin apuna jo monenlaisissa tehtävissä – jopa tieteen palveluksessakin – voinemme ehkä uskoa, että koira todella tietää milloin koiranilmat ovat tulossa. Vaikka ei sitä ruohoa nauttisikaan.

Tellervo

 

 

 

 

19 comments for “Koiranilma

  1. Huonokin ilma kääntyy hyväksi jutuksi, sanoo vanha kaustalainen sutkaus.

  2. ”Ilimoja piisaa”, on toinen sanonta.

  3. Ostin viime syksynä sellaiset nastapohjakengät. Nyt
    viime viikolla vedin ne jalkaani ensimmäisen kerran.
    Hyvä oli liukkaalla pito.

    Viihdyttävä sääkertomus Telleltä! Sää on aihe, josta löytyy
    lukuisia sanontoja.

  4. Englannissa sanotaan huonosta säästä,että sataa kissoja ja koiria.
    Kaipa siellä on erilisia kissoja,kun menevät kurjalla ilmalla ulos.

  5. Taisin olla samalla säällä vesihumpassa Kaprakan eikun Liprakan altaassa. Jumpan juontaja kuulutti lopuksi ”Koska nyt eletään syksyn KAAMEINTA aikaa niin ottakaa vierustoveria kädestä kiinni ja toivottakaa kaunista syksyn jatkoa”

    Tellun mukavasa jutussa kiinnittyi huomio mainintaan ”maasturi kengät” Onkohan ne niitä, jotka eivät mainosmiesten mukaan kastu. Minulla ei ole kengistä kokemusta, enkä ole uskonut mainoksiin vaan liikun loskakelilla kumisaappaissa.
    Miten lie. Kastuuko ne maasturit?

  6. Vahvaa kerrontaa.Jalat kastui ja vilulla kapaji vaikka istuin lukiessa takkatulen ääressä.

    Muistan Telle sinun joskus ohimennen maininneet unelmastasi.Toivottavasti unelmasi elää ja etenee hyvin.

  7. Mukavaa että Tellervo on jälleen palstoilla. Toivottavasti pysyy, vaikka välillä sataisi lunta tupaan asti.

    Minua kiinnostaisi, kuka on tuo lumessa tarpova urhoollinen, jotenkin tutun näköinen. Vaan se voipi olla salaisuus.

  8. …”lumi teki enkelin eteiseen”…
    *
    Kaikille lukijoille lämpöiset kiitokset kiinnostuksesta!

    Tässä siivousprojektin lomassa heitän vastauksia
    muutamiin pohdintoihin:

    Alpoaatos kysyy että kastuuko maasturikengät?
    Varmaan riippuu merkistäkin mutta eivät ne aivan vähällä,
    loppujen lopuksi kuitenkin jos joutuu vedessä kahlaamaan.
    Kyllä kaipasin minäkin kumppareitani jotka halusivat
    jäädä talvehtimaan Kaustalle.

    Jore toivoo että muistaisin pitää kiinni unelmistani.
    Mietin hetken ja sitten muistin: ”I have a dream”!

    EJ arvuuttelee kuka on kuvassa. Sain kuva-apua taas
    Lissun kokoelmista, mutta minullekin tuo kuvaaja,
    Santtu Rantanen on tuiki tuntematon, joten allekirjoittanut ei
    ole siinä tarpomassa.

  9. Oliskohan niin onnellisesti, että meillä olisi vihdoin edessämme kuva Lissusta. Monta pyöräily- ja muuta tarinaa loistavine kuvineen olemme saaneet nautinnolla lukea, mutta tekijästä itsestään en muista kuvaa nähneeni. Vetävä on askel.

  10. Tellervo mainitsee mainiossa tarinassaan jenkkikassin. Tuli niin nostalginen olo. Siniseen jenkkikassiin mahtui ”muuttokuorma”, kun syyskuisena lauantai-iltana 50 vuotta sitten Kinnusen Topi kyyditsi minut Volgallaan Uuden-Värtsilän asemalle. Siitä sitten lättähatulla Joensuuhun, josta yöjunalla Helsinkiin.
    ***
    Tulkoon paljastetuksi, että minähän se olen tuo kuvan mummo lumessa. Viime vuonna toista vuorokautta kestänyt lumisade muuttui oikein kunnon talvimyrskyksi. Tuntui kuin nuppineuloja olisi tullut terä edellä päin naamaa. Päätin kuitenkin kävellä pitkin rantoja parin kilometrin matkan kirjastoon.

    Ei ollut tungosta reitillä. Yksi nuorimies vain kameran kanssa. Nähtyään minut tarpomassa umpihangessa, kysyi lupaa kuvata. Niin me sitten kävelimme kappaleen matkaa yhdessä ja kuvasimme toisiamme myrskyssä. Vaihdoimme sähköpostiosoitteita ja lähetimme sitten toisillemme kuvia yhteisestä kokemuksestamme. Sen koommin en ole Santtuun näillä rannoilla törmännyt, vaikka hän asuukin tässä lähistöllä.

  11. Sitten kun lehteen saisi vielä salaperäisen kommentaattori-Sinikan valokuvan, niin päiväni olisi täydellinen.

  12. Jenkkikassit olivat ensimmäisiä airueita ns
    nuorisomuodista 1950-luvulla. Näin niitä uusiotuotannossa
    viime kesänä Areenan messuillakin Joensuussa, mieli teki
    ostaa, vaan en sitten kuitenkaan.
    *

    Lissulla – kuten monella nuorukaisellakin – lienee ollut samoja tuntoja kuin Janne Raappanalla
    laulussaan ”Jenkkikassi” (valitettavasti en osaa linkittää).

    ”Tuuli vie tuuli tuo minkä lohdutusta suo
    kun ei ikäväni mahdu puseroon.
    Tuuli vie jonkun luo, niinkuin tumman virran vuo.
    Ehkä joskus perillä mä oon, siihen asti mies ja kassi kulkekoon.”

  13. Kyllä oli toisen näköinen se Lissu, joka pari vuotta sitten Helsingin Stockmannin edessä halusi rapsuttaa Ellinooraa. Jos olisi ollut sama, olisi varmaankin ottanut meistä valokuvan, tai ainakin Ellinoorasta.

    Ierikka

  14. EJ, olen kuullut sanottavan, että toiveilla on taipumus toteutua. Ja mistä sitä tietää, jos vaikka Sinikka onkin ollut jo esim. jossain tapahtumakuvassa (joissa ei osallistujien nimiä luetella) Värtsin palstoilla.

    Ierikka, Olisikohan siitä pari vuotta aikaa, kun kerroit tästä Ellinooran rapsuttajasta. Totesin jo silloin, etten se ollut minä. En ole koiraihmisiä, joten en rapsuttele koiria.

  15. Toimittaja saattaa päästä eläkkeelle, mutta vainustaan ei pääse, ei millään. EJ vainusi loskakuvasta totuuden, joka ei ole karvas.

  16. Uteliaisuus on toinen riesa, joka vaivaa toimittajaa hamaan hautaan.

  17. ”Ja mistä sitä tietää, jos vaikka Sinikka onkin ollut jo esim. jossain tapahtumakuvassa (joissa ei osallistujien nimiä luetella) Värtsin palstoilla.”

    Ai missä tapahtumakuvassa? Ja monesko mistä päin?

  18. No jossakin kuvassa pilkottaa meidän vihkikirkkomme.

    Minun kenkäni ovat melkein joka tilanteessa vuorilliset kumpparit. Niihin on mukava sujauttaa jalkansa ( en tarvitse edes sukkia)Ovat lämpimät ilmankin.

    Mitähän tänään tekisi – no ensin pienelle ylämäkilenkille ja sitten mahdollisesti kirkkoon. Siippa on vielä ”petissä”. Saas nähä saako hänestä kaverin? Ehkäpä tuo autokatos antaa jo hänelle vapaata. Pihatöitä jatketaan keväällä. Ai minäkö muka.
    Mike

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *