Käyn nykyään harvoin kirkossa. Radiosta kyllä kuuntelen niin luterilaiset kuin ortodoksisetkin kirkonmeiningit. Ja tulihan sitä aikanaan oltua toistakymmentä vuotta kirkossa viitenä päivänä viikossa kahdeksasta neljään, sillä kirkkohan se on siunauskappelikin. Isä meidän ja Herran siunauskin saattoi tulla kuulluksi jopa viisi kertaa päivässä. Parasta oli urkumusiikki, sitä olen rakastanut lapsesta saakka.
Viisi vuotta sitten minulla oli erityinen syy mennä kirkkoon lokakuun viidentenä päivänä. Kysymyksessä oli Herttoniemen kirkon 50-vuotisjuhlamessu, jossa saarnasi piispa Eero Huovinen. Hänen isänsä oli Herttoniemen ensimmäinen kirkkoherra. Kirkkoon liittyy henkilökohtaisia muistoja. Tämä tarina on hieman lyhennetty versio tuon juhlamessun jälkeen kirjoittamastani tarinasta.
Herttoniemen kirkko.
Anna meille enkeleitä
Seurakunnan työntekijät toivottavat kädestä pitäen tulijat tervetulleeksi kirkkosalin ovella. Minutkin kolmeen kertaan, kun kuljen siinä edestakaisin. Kymmentä minuuttia ennen messun alkua valoisa kirkkosali on kuin nuijalla lyöty. Lähellä ovea iäkäs pariskunta näyttää minulle, että heidän vieressään on yksi tyhjä paikka. Kiitän ja istun siihen. Saarnastuoliin siitä ei kyllä näe, kun edessä istuu iso miehen köriläs. Lisätuoleja kannetaan käytäville ja ihmisiä seisoo seinustoilla. Kirkkoon mahtuu n. 400 henkeä. Paikalla on ainakin 500.
Vahtimestari sulkee oven ja messu pääsee alkamaan viisi minuuttia myöhässä. Hetken kuluttua ovi on avattava, sillä väkeä on tullut lisää ja he joutuvat osallistumaan messuun eteisestä käsin. Alttarille astelee pieniä päiväkerholaisia enkelinsiivet selässään. Onhan tänään myös Mikkelinpäivä. Se on lasten ja enkelten päivä. Silmät loistaen ja posket innosta hehkuen lapset laulavat Anna meille enkeleitä… Messu etenee kaavan mukaan. Enkelit ovat esillä musiikissa ja puheissa.
Pidän virrenveisuusta ja laulan seurakunnan mukana. Teksti luetaan myös arabiaksi, sillä messuun osallistuu arabiankielisiä seurakunnan jäseniä. Isä meidän rukouksen ollessa vuorossa he esittävät sen laulaen arabiaksi. Toisen tekstin lukee kansanedustaja Rakel Hiltunen.
Nyt kulkee halki korpimaan
Ajatukseni lähtevät harhailemaan omille poluilleen. Muistan kuinka päivälleen 45 vuotta sitten tulin arkana maalaistyttönä kirkolle ensimmäistä kertaa nuorteniltaan. Tutustuin silloin Polvijärveltä kotoisin oleviin Sallisen sisaruksiin ja ystävystyin Pirkon kanssa. Olin tullut Helsinkiin piikomaan kolme viikkoa aiemmin. Jo tulopäivänä olin isäntäperheeni kanssa iltakirkossa.
Nyt kulkee halki korpimaan, veisaamme. Vieressäni istuvan rouvan laukussa rallattaa kännykkä. Kestää aikansa ennen kuin rouva löytää kännykän laukun pohjalta ja saa sen hiljaiseksi. Ei mene kauaakaan, kun taas soi jossain. Eivätkö ihmiset oikeasti muista laittaa kännykkäänsä äänettömälle tullessaan yleisiin tilaisuuksiin?
On saarnan vuoro. Eero-piispa ei menekään saarnastuoliin, vaan kävelee verkkaisesti ison koriste-enkelin kanssa keskikäytävän etuosaan. Näen hänet paikaltani oikein hyvin. Piispa pyytää niitä henkilöitä nostamaan käden ylös, jotka olivat paikalla 50 vuotta sitten, kun piispa Elis Gulin vihki kirkon käyttöön. Parikymmentä kättä nousee. Piispa kertoo itse olleensa silloin 13 vuotias pojankoltiainen ja ihmetelleensä, että onpa arkkitehdillä omituinen nimi, Lappo. Vihkiäistapahtumasta ei muistiin ollut jäänyt paljoakaan. Kahvitilaisuuden lopuksi juhlaväki oli veisannut virren, Herraa hyvää kiittäkää.
Mä silmät luon ylös taivaaseen
Piispa ottaa muutaman askeleen ja kumartuu antamaan enkelin lapsille pyytäen näitä huolehtimaan enkelistä sillä aikaa kun hän puhuu. Puheen pohjana oleva päivän teksti on Matt. 18: 3,10: Totisesti, ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Katsokaa, ettette halveksi yhtäkään näistä vähäisistä. Sillä minä sanon teille: heidän enkelinsä saavat joka hetki taivaassa katsella minun kasvojani. Piispa korostaa saarnassaan lasten merkitystä mm. kertomalla kuinka eräs ajattelija oli jo 1400-luvullla sanonut: Jos haluatte uudistaa kirkon, aloittakaa lapsista. Omasta puolestaan hän rohkenee lisätä: Jos haluatte uudistaa yhteiskunnan, aloittakaa lapsista. Yhtäkkiä piispa kohottaa katseensa kohti urkuparvea ja pyytää: Kiltti kanttori Alla Lasonen, voisitko säestää ylimääräisenä virren 490, laulaisimme sen nyt yhdessä? Kirkkokansa veisaa voimallisesti Mä silmät luon ylös taivaaseen. Allan ääni helisee urkuparvella kuin kevätpuro.
Virren jälkeen piispa jatkaa vielä puhettaan sanoen: Viidenkymmenen vuoden kuluttua, kun vietetään kirkon 100-vuotisjuhlia, monikaan meistä aikuisista ei ole enää elossa. Vanhemmat ja isovanhemmat, kirjoittakaa johonkin ylös, että olette olleet tänään täällä kirkon 50-vuotisjuhlassa. Kenellä on lapsia mukana, kirjoittakaa, että olette olleet lastenne kanssa kirkossa tänään. Kirjoittakaa vaikka siihen messuohjelmaan messuun osallistujien nimet ja tallettakaa se jälkipolville. Puhuessaan piispa liikuttuu kyyneliin. Kehotus saa myös minun silmäni kostumaan, sillä tiedän kuinka arvokkaita tällaiset vuosikymmenten takaiset tiedonmuruset perheen elämästä ovat.
Muistot kiitosmielen toivat
Kirkkaat riemun äänet soivat tänään sydämessäni. Muistot kiitosmielen toivat, niistä kiitän nöyrästi, alkaa kolehtivirsi. Katselen kolehtia kerääviä seurakuntanuoria ja muistelen aikaa 45 vuotta sitten. Olin lokakuun lopulla mukana seurakuntanuorten Turun retkellä. Retken päätarkoitus oli käydä tapaamassa seurakunnan entistä kirkkoherraa Lauri Huovista, joka oli saanut Turusta tuomiorovastin viran. Tuomiokirkko teki vaikutuksen suuruudellaan.
Kolehdinkeruu on vasta puolivälissä, kun virsi on veisattu loppuun. Kirkkoväessä alkaa esiintyä pienoista levottomuutta. Vieruskumppanini oikealta puolelta kuuluu ikäiseni naisen ääni: Ostin punaiset sukkahousut. Seppälästä. Nää on vähän paksummat, maksoivat 12,90. Nainen on jo messun alkupuolella esittänyt kommenttejaan kuuluvalla äänellä.
Neljä seurakunnan miespappia asettuu alttarille, piispa ja nuori naispappi kirkkosalin oven pieleen ja niin ehtoollisseremonia pääsee alkamaan. Istun parin metrin päässä piispasta. Ehtoollista jakaessaan hän on läsnä jokaisessa kohtaamisessa ehtoollisvieraan kanssa. Herttaisen näköisellä naispapilla on kestohymy huulilla. Ehtoollisen jako kestää ja kestää. Kirkkoväki alkaa käydä jo vähän levottomaksi. Kuka sitä nyt näin kauan jaksaa istua paikallaan? Minäkin voisin lähteä jo pois, mutta en ilkeä kesken kaiken. Oikealta puoleltani kuuluu vieruskumppanilleni osoitettu kysymys: Katoitko Pulmannit eilen? Minä katoin. Ja Uutisvuodon kanssa. Se poika siinä on aika kiva.
Kuoro laulaa koko ehtoollisenvieton ajan. Kuoron laulaessa Maankorvessa kulkevi lapsosen tie, siihen yhtyy koko seurakunta. Juhlamessu on sisältänyt paljon tasokkaita laulaen ja soittaen esitettyjä musiikkikappaleita. Piispan ehtoollisjonosta tunnistan Sisko Pesosen. Hänen miehensä Rolf Pesonen tuli kirkkoherraksi Lauri Huovisen jälkeen. Sisko veti aikoinaan nuorteniltoja. Muistan kaksi komeaa, tummaa nuorukaista, Sakarin ja Hansin, joihin monet tytöt olivat ihastuneet. Sakarista tuli pappi ja hän on toiminut ainakin Valkealan seurakunnan kirkkoherrana. Hansin myöhemmistä vaiheista en tiedä. Ollessani Espanjassa syksyllä 1997, näin Al Ambran retkellä hyvin tutun näköisen tumman nuoren miehen. En vain millään keksinyt kuka hän voisi olla. Sopivan tilaisuuden tullen heittäydyin juttusille miehen kanssa. Kävimme läpi erilaisia vaihtoehtoja mahdollisista tapaamispaikoista. Mikään ei täsmännyt. Viimein tuo nuori mies kysyi: Oletkohan sinä joskus tuntenut minun isäni, Sakari Vihman? Mikko Vihma oli kuin ilmetty isänsä.
On ihanata ylistää
Vihdoin päästään messun loppuseremonioihin. Virren 342 jälkeen piispa lukee Herran siunauksen. Miksiköhän tuotakin virttä on pitänyt peukaloida? On ihanata ylistää/ sinua, Jumalamme/ ja laulain kiittää armoas/ hyvyyttäs kohtahamme, soi virsi minun päässäni. Sellaisena kuin sen lapsena opin. Päätösmusiikkina kuorot laulavat mahtipontisesti urkujen säestyksellä Jari Jakoleffin Aamen. Ristisaaton poistuessa kirkosta kello on pitkästi yli kaksitoista.
Messun jälkeen juhlallisuudet jatkuvat kirkkokahveilla ja puheenvuoroilla monitoimisalissa. Hätäisimmät ryysäävät sinne jo loppusoiton aikana. Ääneen puhelijakin ponkaisee penkistä ja tempaa vieruskaverin mukaansa tokaisten: Mennään mekin. Minä puolestani otan suunnan kohti naulakkoa. Takkia päälle vetäessäni katselen ohi vellovaa ihmismassaa. Tunnistan Eilan, joka ohittaessaan melkein hipaisee minua. Eila oli aikoinaan kovasti pihkassa Pirkon veljeen ja mikäli se Eilasta olisi ollut kiinni, niin vihille olisivat menneet. Vaan naimatonna ovat kumpikin elämänsä eläneet.
Poistun kirkosta samalla ovenavauksella hullujen päivien muovikassia kantavan naisen kanssa. Kipaisen metrolle ja suuntaan Hakaniemeen markkinoille. Tekee mieli kunnon ruisleipää ja kylmäsavulohta.
JK.
Kesällä 1963 Tohmajärvellä oli kesäkappalaisena Mikko Mielonen. Mieloset muuttivat elokuussa Helsinkiin. Ennen lähtöään he saivat houkuteltua minut kotiapulaisekseen. Syyskuun 15. päivänä tuli kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun tulin Helsinkiin ja Herttoniemeen. Tarinassa mainitun Pirkon kanssa vietämme tänä syksynä ystävyytemme 50-vuotisjuhlaa.
Minäkin pidän piispa Eero Huovisen saarnoista. Saisi sattua kohdalleni useammin. Olen lukenut myös yhden hänen kirjansa.
Virrenveisuusta tykkään myös – en ole mikään laulaja. On hyvä istua jonkun varman laulajan vieressä – niin jos hän ei häiriinny minun alttolaulamisestani.
Kiitos Pena, kun jaksoit olla kylätalolla minun vieressäni etkä karannut pois. Olihan siinnä muitakin mahtavia laulajia lähellä.
Mirja II
Lissu, kertomuksesi imaisi minut mukaansa. Ihan kuin olisin tunkeutunut Herttoniemn kirkon penkkien väliin ja painautunut kahden mummelin keskelle ihmettelemään.
Mutta sitten jutussasi putkahti eteeni Pirkko Sallinen. Onkohan hän se Pirkko, joka yhtenä johtamani ryhmän jäsenenä kierteli Liperiä merkitsemässä muistiin museoon sopivia esineitä. Asuimme Karhupirtissä, jota isännöi legendaarinen Bruno Enwall. Minulla on tällä kotiseuturetkellä otettu veikeä kuva Pirkosta. Jos puhumme nyt samasta ystävästämme, niin lähetän Sinulle kopion tästä kuvasta. Mutta näytä se hänelle vasta sitten, kun vietätte ystävyytenne suurta juhlaa. Ehdotan, että siinä vaiheessa, kun nostatte shampanja- tai kuohuviinilasin.
Lissu, jutussasi vilahti myös Sisko Pesonen jonottamassa ehtoollista. Hän ainakin on sama Sisko, jonka sain tuntea suorittaessani opiskeluun kuulunutta seurakuntaharjoittelua ja rahoittaessani opintojani jonkin aikaa Herttoniemen seurakunnassa. Valvoin poikien lentopalloiltoja ja yritin pitää lopuksi iltahartauden.
Asuin tuolloin Meritullikadulla Konviktissa, joka oli teologiaa opiskelevien asuntola.
Nyt minun olisi lahdettävä 30 km:n päähän Tohmajärven seurakuntataloon messuun. Mutta jään radion ääreen, kun valvotti yöllä ja kirjoituksesi tempaisi mukaan Herttoniemen kirkkoon. Ehkä saan anteeksi tämän menettelyn, jos ristin käteni ja kiitän Värtsistä ja siihen ahkerasti kirjoittavista, Sinä erityisesti mukaan lukien. Ja onhan sitten ensi sunnuntaina klo 13 messu – Värtsilän kirkossa!
pater F.
Kiitos Lissulle kertomuksesta!
Eero Huovinen kuuluu myös minun suosikkisaarnaajiin.
Hän onnistuu tavoittamaan puheissaan myös tämmöisen
maallistuneen kuulijan.
Ierikka, tämä minun Pirkko-ystäväni lienee tuskin ollut johtamassasi ryhmässä. Melkein sadan prosentin varmuudella voisin sanoa, että kysymyksessä on Kuusjärvellä syntynyt Pirkko Sallinen-Gimpl. Tunnen kyllä hänetkin.
Filosofian tohtori Pirkko Sallinen-Gimpleltä on ilmestynyt useita karjalalaisuutta ja karjalaista kulttuuria käsitteleviä kirjoja, mm. Karjalainen keittokirja, Elävä karjalaisuus ja uusinpana elokuun lopulla Karjalainen nainen.
Niin ihanaa on ylistää, sinua Jumalamme………
http://www.youtube.com/watch?v=a4qkG7uG2aM
Minä sain kokea livenä urkujen pauhun ja veisata sydämen kyllyydestä Pielisensuunkirkossa.
Monet varmaan muistaa Piispa Eero Huovisen, kuinka hän oli kansaa lohduttamassa tsunamin aikoihin. Onnettomuuksien sattuessa kirkot täytyvät, miksi ei muulloin? Meidän jokaisen on joskus hyvä hiljentyä miettimään syntyjä syviä.
Kirkossa, loppusoitoksi sopii juttuun sopiva virsi, ”Herraa hyvää kiittäkää”, urkumusiikkina.
http://www.youtube.com/watch?v=I5YDqtM1Jtw
Tämä virsi herkistää mielen, aina sen kuullessaan. Muistot palaa Tohmajärven kirkkoon.
Lissu, olet ihan oikeassa. Olipa kuitenkin kiva kuulla, että tuo toinenkin Pirkko on tuttujasi, ainakin hänen kirjojensa välityksellä.
Ierikka
Ukkini Augusti Mielonen vieraili 1950-luvun alkupuolella Heinävedellä kirkkoherra Mielosen perheessä. Kirkkoherra oli Augusti-ukin serkku. Onkohan v. 1963 Tohmajärvellä kesäkappalaisena ollut Mikko Mielonen sukua Heinäveden kirkkoherralle? Kyselee Kaustajärven Pentti.
Olipa rauhoittaavaa lukemista
monen päivän reissuamisen jälkeen.
*
Minäkin takerrun nimeen Mikko Mielonen.
Tuli mieleen, että sen niminen nuori
pappismies taisi olla hetken Joensuun
tyttölyseossa uskonnonopettajan sijaisena?
Pentti, heitit sellaisen kysymyksen, johon ainakaan minä en tiedä vastausta.
Tämä ko. Mikko oli syntynyt Kaavilla 1928 ja kuoli Mikkelissä 2007.
Minulle tapahtui kymmenisen vuotta sitten yllättävä kohtaaminen Mikko Mielosen ja hänen vaimonsa kanssa. Mikko tuli työpaikalleni Hietaniemen vanhalle kappelille toimittamaan hautaansiunaamista. Selvisi, että vainaja oli hänen vaimonsa sisko, jonka minäkin olin aikoinaan tavannut useitakin kertoja. Lisäksi selvisi, että työparini tunsi Mieloset Vesalan ajoilta. Olivat asuneet silloin naapuruksina.
Telle, Mikko Mielonen on ollut Joensuussa nuorisopappina 1955-1957 ja toiminut siinä ohessa myös uskonnonopettajana.
Kiitos kirkkotunnelmien kuvauksesta Lissu. Olen lukenut jo moneen kertaan. Kommentoitavaa olisi vaikka kuinka. Tartun kuitemnkin vain yhteen pikku mainintaan. ”Miksiköhän tuotakin virttä on pitänyt peukaloida”. Me ”vanhat ikäluokat” kärsimme näistä uusituista sanoituksista luultavasti kuolemaan asti, Joskus ne on kuitenkin päivitettävä ajanmukaisiksi.
Kaikki uudistukset ”kirkonmenoissakaan” eivät mielestäni ole parannuksia. Esimerkiksi ehtoolliskäytännön muuttuminen nykyiseksi non stop tyyppiseksi on vienyt pois sitä pyhää tunnelmaa, joka entisessä käytännössä oli. Tilalle on tullut eräänlainen markkinatunnelma.
Silloin aikanaan Värtsilän kirkossakin, kun Tikan Teuvo oli urkurina. Ehtoollinen jaettiin pöytä kerrallaan. Teuvo tarkkaili tilannetta ja kun näki, että pöydän ehtoollinen on kohta loppupuolillaan niin ei aloittanut uutta ehtoollisvirren säkeistöä vaan lopetti soiton siksi aikaa kun pappi oli lausunut tervehdyksen sille pöytäkunnalle. Se oli erittäin herkkä hetki. Sitä oikein odotettiin mitähän pappi sanoo nyt juuri minulle. Kirkko oli aivan hiljainen sen aikaa.
Joskus ehtoollisvirret loppuvat kesken, mutta ammattitaitoinen kanttori on varannut taustamusiikkia, jota hän silloin soittaa.
Tämä vanha systeemi vei aikaa eikä tietenkään olisi sopinut jonnekin kesäjuhlille tai sinne missä kansaa on satamäärin tulossa ehtoollielle. Mutta pyhä tunnelma siellä oli jo sopisi hyvin meidän pieniin kirkkoihin.
Oli niin pikainen tuo TV:n ”Nojatuolikirkko”,
että etsin Mikkelinpäivän merkeissä mitä Värtsi
on tarjonnut ”Mikkelistä” vuosien varrella.
*
Haastattelin muutama viikko sitten yhdeksänkymmentä-
vuotiasta naista joka halusi kertoa aiheesta ”Rakas
lapsuuteni kotikirkko”. Juttutokiomme päätteeksi hän pahoitteli,
että kun liikunta on rajoitteista hän ei pääse enää kirkkoon, mutta
katsoo ja kuuntelee meininkejä mielellään.
Myös hän kaipaili kirkonmeininkien taltioimista ”oikeissa”
kirkoissa joissa virrenveisuu ja urkujen pauhu kuuluu komealta.
Hän veisaa aina virret mukana….
Ihmettelen, miksi Mikkelinpäivänä ei ollut TV:ssä kunnon Jumalanpalvelusta. Nojatuolikirkot minua ei sytytä, keskinäisiä keskusteluja päivän aiheesta. Virren veisuut ei tunnu miltään ilman kunnon urkujen pauhua.
Radiossa oli nauhoitettu Jumalanpalvelus Meilahden kirkosta. Sielläkin virret veisattiin pianon pimputuksella ja Gospel-kuoron säestyksellä. Ainoastaan toinen virsi veisattiin urkujen säestyksellä. Virret ei pääse oikeuksiinsa, kun säestäjinä on muusikoita. Sovitus on nopeampi, ”rokahtava.”