Eilen, 10.8.2025, oli minulla ja muilla mahdollisuus päästä juhlimaan, kun ikätoverini Värtsilän kirkko täytti 75 vuotta. Ilahduttavan moni olikin saapunut juhlamessuun. Oli ihanaa laulaa komeasti veisaavan seurakunnan mukana, kuunnella Jumalan sanaa ja kirkkoherra Komulaisen valoisaa saarnaa. Ja vain istua rakkaassa kirkossa, katsella alttaritauluja, kynttilöitä ja värikkäinä loistavia loppukesän kukkia.
Mieleen tulivat ne ajat, kun Värtsilän kirkon ja minun yhteinen tarina alkoi. Kirkkoherra Jussi Pitkänen ja kanttori Teuvo Tikka olivat vuonna 1990 pitkän aherruksen jälkeen molemmat jättämässä Värtsilän, ja hyvä paimen kun oli, Jussi halusi huolehtia, että joku soittaa urkuparvella jatkossakin. Hän rupesi sinnikkäästi houkuttelemaan minua Värtsilän kirkon soittajaksi. Ajattelin, että suostun Jussin mieliksi soittamaan muutaman kerran, mielestäni taitoni eivät riittäisi enempään. No, toisin kävi, kertoja tuli aika monta.
Harras kirkossa kävijä Klaudia Varonen asettui kannustajakseni, arkienkeliksi rinnalleni. ”Kuule Päivi, kyllä sinä riität meille.” Niin minä rohkaistuin jatkamaan. Muiltakin ihmisiltä sain apua ja tukea, mitä varsinkin alkuun todella tarvitsin. Kun Hannu-puolisoni ja Kauppisen Markku olivat urkujen lähellä laulamassa, oli turvallista paneutua soittamaan. Sulo Varonen upeine äänineen oli minulle iso apu. Hän tuli urkuparvelle usein pikkuisen myöhässä, mutta kun hänen askeleensa alkoivat kuulua portaissa, tiesin, että kaikki menee hyvin. Sulo on paikalla! Usein tunsin olevani melkein kuin taivaassa, kun sain soittaa ja sekä seurakunta että vahvat esilaulajat veisasivat. Suurten urkuteosten taitajaksi minusta ei koskaan ollut, mutta virret tulivat aina vaan rakkaammiksi.
Värtsilän kirkko ja seurakunta antoivat minulle mahdollisuuden olla mukana hienossa työyhteisössä, jossa jokainen uskalsi tuoda julki omat ehdotuksensa, kun tulevan sunnuntain messua suunniteltiin. Saimmepa olla Erkki Lintusen ansiosta Suomen ev.lut. kirkon jumalanpalvelusuudistuksen eturintamassa kokeilemassa uusia käytänteitäkin. Hienoja, unohtumattomia muistoja.
Päivi Kivivuori
Kiitos Päivi sinulle. Oli ihanaa lukea tämä.Terveisin
Edesmennyt puolisoni muisteli joskus kuinka hänen
perheensä matkasi kirkon vihkiäisiin hevoskärrissä.
Värtsilä-Saarivaara tie oli rakennusvaiheessa, kivikkoinen ja
epätasainen, mutta juuri ja juuri siitä päästiin ajamaan.
Autot lienevät olleet harvassa, joten hevospuomi tarvittiin kirkon
pihaan. Olenkin miettinyt missä kohtaa sellainen oli?
Päiville kiitokset kirjoituksesta.
Tuo kirkon vihkiäisjuhla 75 vuotta sitten onkin ollut hieno, varmaan joka suunnalta väkeä koonnut tilaisuus. Kirkkoherra Komulainen kertoi sunnuntain juhlakahveilla, että ihmisiä oli ollut paikalla noin 2000. On siinä laulu soinut komeasti!
https://vartsi.net/2023/01/31/vartsilan-kirkon-vihkijaiset-1950/
Kiitos Aino Laaksolle kun nostit tämän artikkelin jälleen esille.
Kylläpä sanomalehti Karjalainen on julkaissut yksityiskohtaisen selvityksen.
Olin tuolloin 8 vuotiaana poikasena noissa juhlissa, mutta eipä sieltä juuri mitään ole jäänyt mieleen.
Tässä lehtiartikkelissa on muutamia asioita, mitkä ikäänkuin ”heräsivät eloon”.
Kirkkokuoro oli esittänyt monta laulua, joita laulettiin myös silloin, kun itsekin olin Värtsilän kirkkokuorossa. Huomio kiintyi ”Soi taivaat kiitosta Herran ja Luojan,” joka tunnetaan myös nimellä ”Jumalan kunnia luonnossa,” teos vaati suuren kuoron ja urut, mutta Värtsilässä oli vain harmooni.
Vajaan kymmenen vuoden kuluttua mm tämä sama teos esitettiin Kirkkolaulujuhlilla Lappeenrannassa, silloin minäkin sain olla mukana Värtsilän kirkkokuorossa yhtenä satojen laulajien suurkuorossa
Artikkelissa mainittiin Arvika,Värtsilän ruotsalainen kummikunta. Vuosia myöhemmin (1966) kirkkokuoron matkallamme kävimme vierailulla Arvikassa. Meistä pidettiin huolta kuin kummilapsista ikään. Arvika oli avustanut Värtsilää sodan aikana ja sen jälkeen niin kauan kuin kummikunta-järjestelmä oli olemassa.
Lehtiartikkelissa mainitaan lyhyesti, että juhlavieraana ollut Värtsilä-yhtymän johtaja Walfors lupasi kirkkoon urut !