”Silloin seppä Ilmarinen, takoja iänikuinen
rauan tempasi tulesta, asetti alasimelle
rakentavi raukeaksi, tekevi teräkaluiksi
keihäiksi, kirvehiksi, kaikenlaisiksi kaluiksi”.
Kalevalan seppä Ilmarinen on myyttinen mies, jonka meriitteihin kuuluu sammon, kultaisen
morsiamen ja jopa taivaankappaleiden takominen. Hän on inhimillinen sankari, joka jalat maassa tavoittelee vallan sijasta tavallista onnellista
elämää ja puolisoa.
Seppä Ilmarinen oli arjen sankari ja sitä sepät ovat olleet vuosisatoja. Oli kyseessä maan viljelykseen tarvittavat työkalut tai sotajoukkojen varustaminen miekoin, aina tarvittiin seppää.
Edelleen kuulee puhekielessä sanonnan ”on se seppä” kun halutaan nostaa esiin joku
henkilö joka on erityisen hyvä jossain. Iso osa nykyajan sepistä on kyllä jo enemmän taiteilijoita kuin käsityöläisiä. Niin hienoja koriste-esineitä he tekevät.
SEPPÄ
”syntyi seppä Ilmarinen, sekä syntyi jotta kasvoi
se syntysysimäellä, kasvoi hiilikankankahalla
vaskinen vasara käessä, pihet pikkuiset piossa”
Meillä Niiralassa oli Jänisjoen törmän päällä, Kuosmasen sillankorvassa Niätäsen paja. Pajan oli siihen perustanut todennäköisesti vuonna 1951 arvostettu seppä Reino Näätänen joka oli seppä ainakin kolmannessa polvessa. Reinon kotipaikka ja isän sekä ukin paja jäi rajan taakse, Värtsilän Kuhilasvaaraan.
Näätänen oli hyvin vahva seppäsuku vanhassa Värtsilässä sillä suvun miehissä oli muitakin takojia kuin Reino ja hänen esivanhempansa.

Reino ja hänen Ilomantsista kotoisin oleva vaimonsa Maija rakensivat pajan viereen talon 1953. Talo on jykevästä hirrestä rakennettu ja se seisoo ryhdikkäänä edelleen Niiralan raitin varrella, Sillankorvassa.
Reinon tie Kuhilasvaarasta kulki Wiipurin autokomppanian ja viiden sotavuoden jälkeen Värtsilän Uuteenkylään. Isänmaan puolustaminen vei Reinoa niin Maaselän kuin Kannaksen ja Syvärinkin taisteluihin. Talvisodassa Taipaleenjoki, jota siellä taisteluihin osallistunut runoilija Yrjö Jylhä nimitti
myös Tuonelanjoeksi, tuli myös Reinolle tutuksi. Ainakin sodan loppuvaiheessa seppä pääsi myös auton rattiin ja kyydissä istui mm Kenraali Erik Heinrichs joka oli koko Karjalan Armeijan komentaja!
Ennenkuin päästiin rakentamaan pajaa ja taloa Niiralan Sillankorvaan oli Näätäsillä paja ainakin Väänäsen Aarnen mailla. Näverin sahan luona oli myös ehditty asua evakkotaipaleen alussa.
Wiipurin autokomppaniaan pääsy on täytynyt olla iso asia Värtsilän pojalle. Wiipuri oli Suomen kansainvälisin kaupunki ja auto kulkupelinä harvinaisuus. Ajokorttia ei moni omistanut eikä auton tekniikkaa ymmärtäneet kuin taitavimmat sepät!
PAJA
”Yöllä syntyi Ilmarinen, päivällä pajan laati
Etsi paikkoa pajalle, levitystä lietsimille”
Niätäsen Paja seisoi Niiralassa keskeisellä paikalla. Kylän läpi kulkevan pääväylän ja Kuosmasen sillalle laskevan tien risteyksessä. Tämän sillalle laskevan tien toisella puolella oli kylän maitolaituri. Paja ja maitolaituri muodostivat yhdessä luontaisen liikepaikan johon kokoontui isäntiä vaihtamaan kuulumisia muailman menosta asioidessaan pajalla tai maitolaiturilla.

Pajan seinät olivat puusta mutta joistakin kohdin sitä oli vahvistettu myös raudalla sisäpuolelta. Olisiko tällä tavoin estetty ahjon kuumuuden tuomaa riskiä tulipalosta? Ahjo oli pajan sydän. Siinä paloi hiilikytö jonka tehoa säädeltiin palkeilla. Ahjossa käytettiin puu-tai kivihiiltä. Kivihiiltä löytyi Niiralassa yllättävästä paikasta täydentämään sepän hiilivarastoa. Neuvostoliitosta tuotiin tuolloin paljon erilaisia raaka-aineita rautateitse. Myös kivihiiltä avovaunuissa. Vaunut olivat lastattu niin täyteen että kun vaunuja ratapihalla
siirreltiin tippui niistä hiiltä maahan vaunujen äkkipysäytysten seurauksena.

Ruuvit, pultit, mutterit, kankirauta ym pajan raaka-aine tilattiin lähellä olevasta Sisä-Karjalan
liikkeestä jonka johtokunnan jäsen oli mainion sepän Maija vaimo. Maija toimi myös aktiivisesti kylän Martoissa. Hän oli tuttu näky polkupyörineen kylän raitilla kun hän meni lypsämään lehmiään yhteislaitumelle Kaurilan tien varteen.

Keskellä pajaa seisoi iso alasin, paraatipaikalla. Se oli ammattimiehen alasin, valmistaja
taisi olla Lokomo! Heti sisään astuttaessa vasemmalla oli työpiste järeine pylväsporakoneineen, sen vieressä seisoi vankka työpöytä joka oli tehty massiivisista lankuista. Pöydänreunaan oli pultattu
tukevasti ruustukki eli ruuvipenkki joka oli valmistettu 1900-luvun alussa. Eikä paja olisi paja ilman ahjon palkeita joita pumppattiin palkeissa kiinni olevalla puu varrella. Tummilla seinillä roikkui tietysti myös erilaisia sepän erikoistyökaluja, pihtejä, vasaroita ja lekoja. Pajan kuuman raudan ja hiilen tuoksu, ovesta ja ahjon hehkusta taittuva valo sekä takomisen ääni tekivät pajan tunnelmasta hyvin jännittävän.


TAKOJA
Sanoi Seppo Imarinen: ”Ellös olko milläskänsä
Tuli ei polta tuttuansa, herjaele heimoansa
Kun tulet tulen tuville, valkean varustimille”

Niätäsen Pajan oli koulumatkani varrella. Usein pajan edessä seisoi hevonen puomissa ja
seppä Näätänen oli kyyristynyt hevosen viereen kengityspuuhaan. Kavio oli sepän sylissä
ja hevonen seisoi rauhallisena paikallaan. Tuohon aikaan seppä valmisti itse kengät
hevosille. Olivat siis oikeat mittatilausjalkineet. Suomen hevonen oli kultaakin kalliimpi kaveri Suomalaisella maaseudulla sodan jälkeen. Puut olisivat jääneet metsiin ja leipä olisi ollut vieläkin niukempaa ilman hevosen panosta peltotöissä. Isännät ja sepät osasivat arvostaa hevosta ja niin sen kengitykseen kiinnitettiin erityistä huomiota. Hevosen kengityksen Reino osasi, hän teki tietysti myös erilaisia työkaluja, aivan kuten virkaveljensä jo Kalevalan runoissa.
Viikatteen takominen vaati erityistä taitoa jonka Niiralan seppä hallitsi. Terä piti takoa
kuperaksi moneen suuntaan ja sen koveruus tehtiin myös takomalla. Lopuksi, juuri
oikeanlainen karkaisu ja näin syntyi viikatteen terä joita löytyy uskoakseni vielä tänäkin
päivänä joistakin Värtsiläisten latojen seinien raoista.
Reinolla oli useitakin erityistaitoja mutta esiin on tuotava yksi taito mitä ei taida nyky sepillä enää olla. Hän nimittäin valmisti alusta loppuun petoeläinten pyyntirautoja. Pajan seinällä roikkui myyntikuntoisia eri kokoisia ja näköisiä pyyntejä. Kaikille pedoille omanlaisensa. Susille tarkoitetut raudat olivat erityisen suosittuja. Susia oli vielä 60-luvulla riesaksi asti ja valtio maksoi niistä pyytäjille tapporahaa. Suden tapporaha oli 500 mk kun ketusta sai vain 20 mk. Summan kokoluokkaa kuvaa se että 500 mk oli aikalailla rajamiehen kuukausipalkka. Petoeläinten tapporaha poistettiin vuonna 1975.
VAPAALLA
Sodan jälkeinen jälleen rakentaja sukupolvi ei oikein tiennyt mitä vapaa-aika on. Vähäinen luppoaika käytettiin lepäämiseen. Reinolla kuten muillakin aikalaisilla oli kuitenkin jonkin verran aikaa askareille jotka toivat lisäsärvintä pöytään. Metsästys ja kalastus olivat yleisiä leivän jatke puuhia. Sillankorvan manttaalilla oli oma ranta Jänisjoen varressa. Kalevalassa Ilmarinen takoo raudasta ”kokon” jolla pyydetään jättiläishauki. Sama kala jonka leukaluusta Väinämöinen kanteleen värkkää. Kalevalan kokko on kuin kotkan kynnet joten olisko Seppä tehnyt ensimmäisen iskukoukun? En tiedä tekikö Reino itse iskukoukut mutta veneen veisti kuitenkin. Tervatun puuveneen jolla kuljettiin kalassa. Muutamalla rysällä ja talvella ehkä niillä iskukoukuilla saatiin joesta syömäkalat. Kuosmasen lahukka oli hyvä paikka rysälle varsinkin kutuaikaan.
Naapureihin voi tuohon maailman aikaan poiketa tarinoimaan ilman että tarvitsi viikkoja
ennen audienssia kirjallisesti tilata. Jos ei ollut harja asetettu ulko-oven eteen siinä oli
näkymätön kyltti, Tervetuloa!
VÄRTSI YHDISTÄÄ
Tämä tarina sai alkunsa Seppä Näätäsen nuorimman pojan ja kirjoittajan viestien vaihdosta.
Olimme alaluokilla luokkatovereita. Vapaa-ajalla meitä yhdisti urheilu. Myllerryksen tuulet veivät meidät kaverukset vuosikymmeniksi omiin maailmoihimme ennen kuin muutamia vuosia sitten verkkolehti Värtsi yhdisti meidät jälleen!
Nokian entistä slogania lainatakseni VÄRTSI-connecting People
Jutun kirjoittanut Jore ja valokuvat toimittanut Leena ja Aulis Näätänen.
Waau! Olipa hieno juttu! Kiitokset tekijöille! Näitä Värtsi kaipaa lisää, vaikkakin tiedän että varsin työlästä tällaisen tekeminen usein on.
Mielellään näitä lueskelee ja kuvia katselee.
Samalla tallentuu koostetta paikallisesta historiasta Värtsin arkistoon.
Tämä hyvä ja kiitoksia ihan liian kanssa mitä tähän kommenttilaatikkoon mahtuu.
Juttuun lisätty kaksi Tapani Näätäsen lähettämää valokuvaa.
Entivanhaan oli pajamajoja, joissa tehtiin kulloinkin tarpeellista.
Nykyisin on bajamajoja, joissa käydään kulloisillakin tarpeilla.
Kiitos Jore mainiosta kuvauksesta Näätäsen pajasta. En muista nähneeni tuota kuvan pajaa koskaan, mutta itse seppää kyllä. Hän oli Kaustajärven vartion rakennustyömaan seppänä 1962 .
Tässä jutussa on useitakin minulle kiinnostavia ”taruntapintoja” joista en malta olla kertomatta tässä yhteydessä.
Ensiksikin,
minun poikani oli myös seppä, ja sitä kautta on tullut mielenkiintoisia yksityiskohtia raudan perinteisestä taonnasta.
Toiseksi,
olen jossain vaiheessa ”höyrähtänyt” Kalevalan teksteihin ja varsinkin savonkielisiin käännöksiin.
Poikani ei suostunut takomaan minulle viikatteen terää, koska se oli hänen mielestään jotenkin ”luonnonvastaista.” Kun viikatteen terän toista reunaa takoo terävämmäksi = litteämmäksi niin se kasvaa pituutta eli tulee kuperaksi, eli aivan väärinpäin.
Häneltä sain kuulla monenlaisia Japanilaisten seppien viisauksia, mm miekan takomisesta; kuinka miekka kuumennetaan nousevan auringon väriseksi ja ”päästetään” (karkaistaan) laskevan auringon sinisenä ym viisauksia.
Kolmanneksi
Jore mainitsee Kalevalan Seppo Ilmarisen takoneen vaimon vierelleen kullasta ja hopeasta. Tästä on oikein hersyvä kuvaus savonkielisessä eeppoksessa.
Tässä vähän taustaa ”suomennettuna”
Kun Seppo Ilmarinen jäi leskeksi niin ikävissään hän teki vaimon itselleen hopeasta ja kullasta.
Lämmitti saunan oikein kunnolla, pesi paremmin kuin oikean vaimonsa.
Viettivät sitten yötä vällyjen alla ja oli lämmin. Aamun valjettua oli ”vaimo” kylmettynyt. Ei ollut meluinen tämä vaimo, ei entisen veroinen. Seppo ajatteli lahjoittaa tämän Väinämöiselle (savol s. 293)
mutta:
” Virkko vanha Väinämöinen
Kuuleppa Ilmari kuoma!
tunge tuo takasi ahjoon,
tao jotain tarpeellista,
taikka Vennäälle taluta,
suata Saksan markkinoille,
rikkaitten riijellen naija,
kunniakseen kosiskella;
Väinöläiset ei välitä…
Niin varotti Väinämöinen
epäsi entinen sulho:
”Elekee poloset pojat,
keskenkasvuiset urokset
outtapa ökyrahakkaat,
taikka tyyten tyhjätaskut
kultaneitoja kosiko,
hopeenaista hellustako!”