Värtsilän pojat melkein merimiehinä
Vesi_Pekan ruoppaaja ”Yks-Pekka”
Proomu
Töitä etsimässä
Pykälävaaran tietyömaa oli loppunut edellisenä syksynä. Kotiväkemmekin alkoivat hoputtaa, että me nuoret miehet saisimme jo lähteä jonnekkin kotona jouten makailemasta. Tyttölapset pääsivät piiaksi jonnekin, mutta me miehenpuolet kelvattiin vain savottaan, eikä niitäkään ollut. Olimme vain riesana kotona. Oltiin varmaan salaa kateellisia tytöille. Töitä kyllä kyseltiin, mutta eihän Värtsilässä mitään ollut. Firmojen metsät oli jo lähipaikkakunnilta kaluttu loppuun. Verkkolammen kämppäkin lienee ollut purettu. Silloin työttömiä lähes pakotettiin lähtemään metsätöihin Porkkalaan. Monet lähtivätkin. Varsinkin hevosmiehet hevosineen olivatkin haluttuja niille hakkuille.
Vesi-Pekka hakee työmiehiä
Karjalaisen työpaikka-ilmoituksisista löytyikin ilmoitus, että ”Vesi-Pekka” hakee Joensuuhun kesäksi miehiä töihin ruoppaajalle, siis melkein merimies töitä. Se tuntui jotenkin eksoottiselta. Sinne soitettiin ja annettiin nimet. Muistaakseni serkkuni Asikaisen Ressi, Honkasen Pauli Savikolta, saattoi olla myös Malisen poikia Harkkolammen suunnalta. Tuntipalkka sekatyömiehille 185 markkaa tunti ! Sehän tuntui huikean hyvältä, kun Pykälävaaran tietyössä saatiin vain 125 mk/h
Kukkosensaaren tukikohta
Työmaan tukikohta oli Kukkosensaaren Kalmonniemessä. Guzetin uittokämppä rakennuksissa. Toisessa kämpässä oli majoitus ruokailu ja muu oleskelu ja toisessa kämpässä työmaan parakki ja Aaro- pomon toimisto. Rovasti Kukkonen on asunut näissä rakennuksissa aikoinaan ja lienee omistanut koko niemen. Siitä syystä tämä on Kukkosensaari.
Työmaan alkuosa, eli ruoppaajan rakentaminen tapahtui Pielisjoen rautatieaseman puoleisella rannalla, Itärannan laiturilla SOK:n varastorakennuksen vieressä. Ruoppaaja oli tuotu luultavasti junassa osiin purettuna edellisestä työpaikasta. Jäiden lähdettyä Pielisjoesta voitiin ruoppaajaa ruveta vedessä kokoamaan. Jäälauttoja ajelehti vielä vedessä kolistellen inhottavasti onttoja ponttooneita. En muista kuinka kauan tämä työvaihe kesti, joitakin viikkoja varmaankin.
Sunnuntaisin oli vapaapäivä. Silloin hypättiin ”Lättähatun ” kyytiin ja ajettiin kotiin Värtsilään. Siihen aikaan kulki useita junia päivässä. Niiralasta päin tullessa ilta seitsemän juna oli minulle sopivin. Sillä kerkisi hyvin ilta kymmeneltä alkavaan yövuoroon, paitsi yhden kerran, kun en kerinnyt junaan. Noin 80 km polkeminen pyörällä vei melkein koko yön.
”Ulkona” syömässä
Parin viikon päästä saatiin ensimmäiset palkkapussit. Värtsilän maalaispoikia sorsittiin taas, meidän tilit olivat pienemmät kuin kaupunkilaisten. Miksi? Selitys oli yksinkertainen. Me asuimme siellä, kaupunkilaiset kotonaan.
Ruokarahan vielä jotenkin ymmärsi, mutta että meiltä perittiin vielä majoituksestakin. Kaupunkilaiset asuivat kotonaan ja söiväåt omia eväitään. No niinpä tietenkin. Eihän me oltu totuttu siihen että kaikesta on maksettava. Onneksi rahaa jäi vielä vähän omaankin käyttöön
Kun kerran oltiin kaupungissa niin pitihän kaupunkia käydä katselemassa. Torilla ja kauppahallissa oli jo käyty aiemmin, mutta päätettiin käydä oikein ravintolassa syömässä, kun toiset niitä niin kehuivat.
Valittiin päällekin niin puhdas paita kun vain löytyi ja puhtaammat verkkarit ja tennarit jalkaan. Minä olin sitä mieltä, että kyllä saappaat välttää, niitähän me pidetään aina, mutta Ressi oli sitä mieltä, että ravintolassa pitää ainakin yrittää näyttää hienommilta kuin ollaan, muutenhan ne pitää meitä aivan maalaistolloina. Ravintola oli Rantakadun varressa, nykyisen Taitokorttelin rakennuksissa.
Laitettiin pipot taskuun ja puserot siististi tuolin selkänojalle. Tarjoilija tuli kysymään mitä juotavaa otetaan, sanottiin, että ei mitään, me tultiin syömään. Ilmeestä saattoi päätellä, että se oli väärä vastaus, ehkä kuitenkin olisi pitänyt janottaa.. Toi kuitenkin ryuokalistan ja kertoi samalla, missä vaatenaulakko olisi niille puseroille..
Tutkittiin ruokalistoja. Minä en tuntenut ainuttakaan ruoan nimeä. Hernekeiton, läskikastikkeen ja perunalaatikon olisin tuntenut, mutta niitä ei ollut tarjolla. Maksapihvi nimi kuulosti tutulta, mutta tuskin sellaista oli koulussa koskaan ollut, eikä kotonakaan, joten ajattelin kokeilla sitä. Ressi otti jonkun pihvin, se kuulosti hienolta.
Mutta sitten alkoivat kysellä ihmeellisiä, että paistetaanko kypsäksi vai eikö paisteta. No totta hitossa paistetaan.. Siinä kerittiin ihmetellä nämä kaupunkilaisten kotkotukset moneen kertaan. Olisi sittenkin pitänyt ottaa sitä juomista ja leipäpalaset myös, kyllä kesti se sapuskan tulo niin kauan. Hallistakohan kävivät pihvilihat ostamassa.
Syömisen jalo taito
Ruoka tuli aikanaan ja minusta se oli oikein hyvää. Ressi taisteli pihvinsä kanssa. Pihvi oli niin sitkeää ettei siihen hammas pystynyt, eikä tylsä veitsi. Sitten se tapahtui..
Pihvi luiskahti lautaselta ensin syliin ja siitä lattialle.. Voi ei.. näkiköhän joku? Voi että hävetti. Ressi piilotteli pihviään lattialla jalan alla. Ei tainnut kukaan huomata..
Syömisestä ei meinannut tulla mitään kun niin nauratti ja hävetti. Kun kukaan ei näyttävän katselevan niin Ressi potkaisi tennarin syrjällä pihvin sivuluisuun naapuripöydän alle. Se onnistui aika hyvin. Siinä istui aika hieno pariskunta eikä näyttänyt huomanneen mitään. Aikanaan tarjoilija huomasi ja loi merkitseviä katseita siihen pöytään. Ilmeestä saattoi päätellä inhoa tuollaisiin syöjiin.. Olevinaan parempaa väkeä nuokin, ja syövät kuin siat.. Saisivat hävetä.
Hyvä kun saatiin maksettua ja päästiin pois. Siitäpä riitti nauramista ja toisillekin kertomista
Merimiestaitoja opettelemaan
Ruoppaajalla oli muutama ammattimies, jotka kulkivat ruoppaajan mukana työmaalta toiselle. Näitä olivat konemekaanikko, sukeltaja ja joku muu vanhempi. Työmaan päällikkönä Aaro.
He neuvoivat meitä uusia sekatyöläisiä niissä oudoissa tehtävissä, mitkä milloinkin tulivat eteen. Sen kummenpaa koulutusta ei ollut. Ruoppaajan kuljettajaksi eli ”operaattoriksi” valittiin yksi jokaiseen vuoroon, samoin hinaajan kuljettajaksi. Joskus kuitenkin vapaavuoron jälkeisenä aamuna ”ajokuntoista” kuljettajaa ei ollut, vaan minä jouduin tarttumaan hinaajan ruoriin
Pleissaaminen
Kaikille oikeille merimiehille opetetaan ”pleissaaminen” eli köyden päähän silmukan tekeminen pujottamalla. En tiedä oliko sillä mitään muuta tarkoitusta kuin vanha tapa tai ainoastaan ”alokkaiden” kiusaaminen. Uittopuomin reikien kastelu oli kuulemma myös näitä perinteisiä alokkaan tehtäviä. Saattoivat kuulua samaan sarjaan kuin lapselle teurastuspäivänä häntäveitsen haku naapurista. Oli niin tai näin, mutta olen pleissannut silmukan aika paksuun köyteen. Puomin reikiä en kastellut.
Köydet ja niiden käsittelytaito olisi useammankin oppitunnin arvoinen asia. Olisi ollut tuollakin työmaalla
Ruoppaaja
Vesi-Pekan historiikin mukaan tämän ruoppaajan nimi oli ”Yks-Pekka” ja tämä oli myös sen viimeinen savotta.
Tämä ruoppaaja oli ns ketjukauharuoppaaja, jossa noin sadan litran kauhat kiersivät paksussa hihnassa kuin puimakoneen pikkukauhat ikään. Se oli neljästä nurkastaan vaijereilla ankkuroitu pohjaan. Tehokas meridieselmoottori pyöritti generaattoria. Kaikki toimi sähkömoottoreilla.
Kuvassa taempana on ruoppaaja ja etuoikealla täydessä lastissa oleva proomu. Ruoppaajan takana pilkottaa tyhjä proomu. Proomulla oleva mies ”lotja-konna” on peräsimessä. Proomulla pitäisi olla mies molemmissa päissä, koska lasti pudotetaan avaamalla pohjaluukut molemmista päistä ja mielellään yhtä aikaa. Kun pohjaluukut avataan ja lasti putoaa veteen niin proomun tyhjentynyt pää ponnahtaa noin metrin ylemmäksi ja toinen pää on lähes upoksissa. Sinne pitää tämän ”lotja-konnan” piipertää tuota kapeaa liukasta reunusta myöten jyrkässä alamäessä avaamaan toisen pään luukut. Varsinkin syksyn pakkasilla, pintojen jäätyessä tämä oli erittäin hankala työvaihe. Joskus syksypimeänä yönä yönä varoitettiinkin ”lotja-konnaa” putoamasta, koska etsimään tultaisiin vasta aamulla. Mustaa huumoria, mutta pelottavan totta.
Tuuliajolla
Eräänä kesäisenä iltana hinasin täyttä proomua tyhjennysalueelle. Sää oli hyvä, heikko tuuli ja vain pientä aallokkoa. Lotja-konna avasi peräpuolen luukut ja sitten keulapuolen luukut. Kaikki oli hyvin. Sitten hän irrotti hinausvaijerin proomusta, koska minä ajaisin siihen viereen ja hinaisin proomun kylki kyljessä. Otin etäisyyttä proomuun, koska muutenhan se törmää hinaajan perään. Kelasin hinausvaijeria ylös ja samalla tein kaarrosta hinaajalla tullakseni proomun kylkeen takaa päin.
Olin jo lähellä proomua kun hinaajan moottori sammui. Yritin pari kertaa käynnistää, tuloksetta. Tässä aluksessa oli paineilmakäynnistys. Pullossa oli ilmaa yhteen talviseen käynnistykseen ja muutamaan lyhyeen kesäiseen starttiin
Entäs nyt ? Pitäisi saada proomu kiinni, mutta miten? Matkaa ei ollut paljon, ehkä viisi metriä. Täysi proomu hinattiin teräsvaijerilla, mutta tyhjä hamppuköydellä joko perässä hinaten tai hinaajan kyljessä rinnakkain.
Sain heitettyä köysivyyhdin proomun kannelle, mutta kaveri ei aivan ehtinyt napata sitä kiinni kun köysi omalla painollaan putosi järveen. Vyyhtesin märän köyden uuteen yritykseen, mutta heittomatka oli jo pidempi ja köysi raskaampi.. Tuuli työnsi nyt pinnalla kelluvaa suurta proomua enemmän kuin minun purttani ja välimatkamme kasvoi jatkuvasti. Olin kyllä partiolaisten kanssa harjoitellut heittämään suopunkia, mutta lähes tuuman paksuinen märkä manillaköysi oli eri asia. Heitot oli nyt heitetty.
Vaijeri potkurissa
Sitten oli aikaa tutkia tilannetta. Kelasin käsin piikikästä hinausvaijeria, joka oli vielä osittain vedessä. Se meni hinaajan alle, peräpäähän, siis potkuriin ! Voi ei, olin ajanut omaan hinausvaijeriin, olisi pitänyt tehdä pitempi kierros, että vaijeri olisi ehtinyt tulla kokonaan kelalle.
Alkoi tulla mieleen epäkohta toisensa perään; Olisi pitänyt olla hinausköyden heittoliina. Pitäisi olla jotain viestivälinettä,, pitäisi olla vaikka soutuvenhe, ruoppaajallakin pitäisi olla venhe, mutta ei ollut.. Luultavasti viimeisenä tuli mieleen, että minun ei olisi pitänyt ajaa siihen vaijeriin
Proomussa ei ollut ankkuria, joten se jatkoi omaa tuuliajoaan ja minä omaani. En muista oliko hinaajassa ankkuri vai ei. Tuli pimeä, jätin merkkivalot palamaan ja kävin kannelle nukkumaan. Sehän nuorelta mieheltä onnistui missä ja milloin tahansa.
Päivä oli valkenemassa kun pieni puinen keskimoottorivene ajoi viereen ja tarjosi apuaan. Se oli Hasaniemen luotsi, joku oli hälyttänyt hänet apuun. Veneen Olympia- moottori puksutteli verkkaiseen tahtiin kun mentiin peräkanaa sinne Itärannan laituriin, missä ruoppaajakin koottiin. Miten lie saanut viestin meistä tuuliajolla olijoista.
Sukeltajan arvion mukaan hinaaja on nostettava laiturille vaijerin poistamiseksi potkurista. Samalla pitää korjata kytkin, joka oli kuumentunut ihan siniseksi. En muista miten kovat haukkumiset sain, mutta aika tanakat varmaankin. Ruoppa ei ruopannut rahaa Vesi-Pekalle sinä aikana.
Vapaa-ajan viettoa
vapaa-aikaa vietettiin tavallisemmin oli korttia pelaten. Kammilla veivattavaa gramofoonia myös kuunneltiin siinä sivussa. Tosin samojen ”savikiekkojen” kuuntelu alkoi hermostuttamaan joskus. Minä kun en niin välittänyt kortin peluusta niin soittelin levyjä, varsinkin niitä missä oli jotain vikoja. Eräässä laulussa oli teksti ”.. hurja oli pappani aikoinaan, hurjempi tuli vielä pojastaan..” tässä levyssä oli naarmu ja levy jäi toistamaan sanaa ”aikoi aikoi aikoi aikoi olisi aikonut niin kauan kuin rammarissa vetoa riitti. Joku huusi korttipöydästä, että jos se aikominen ei lopu niin hän heittää saappaalla. Samassa lensikin iso saapas, levy särkyi ja ”aikominen” päättyi lopullisesti, eikä mikään muukaan soinut ennenkuin rammari oli korjattu.
Joskus käytiin elokuvissakin ja vähän muuallakin ”ulkona”. Sitä varten minäkin ostin oikein teräväprässiset teryleenihousut verkkareiden tilalle ja kauluspaidan tietysti. Se olisi toisen jutun aihe.
Kapakkareissun taksikyydit
Jotkut kävivät ravintoloissa iltaa istumassa. Matkaa oli monta kilometriä, joten taksillahan sitä oli tultava pois. Taksit olivat lähes yksin omaan venäläisiä Popeda ja Volga autoja. Joensuun taksissa oli ainakin yksi ”amerikan rauta,” ehkä Gadillac. Joskus, kun juhlija oli juhlatuulella, ”eikä köyhä eikä kipee” -tai siis ei tuntenut olevansa köyhä eikä ole vielä kipee, niin päätti ajaa polleana sillä dollarin hymyllä. Usein sitä piti viluisena odottaa Pankkitalon syvennyksessä tuulen suojassa. Siitä oli hyvä näkyvyys taksitolpalle. Sitten kävi kuitenkin niin, että ameriikan auto ei päässyt Kukkosensaareen perille asti kun tiessä oli erään ojan kohdalla painanne, johon tämä liian pitkä ja matala jäi mahastaan kiinni. Lopulta nämä ”amerikan autot” kieltäytyivät lähtemästä Kukkosensaaren keikalle kokonaan
Kun uudet teryleenit tärveltyi…
Eräällä pimeällä vapaa-ajan viettoreissulla kävi köpelösti.. Sovittiin, että niistä ei sitten huudella. Olen kyllä saattanut kirjoittaa tarkemmin jossain Värtsin jutussa (noin meidän kesken, eihän näitä horinoita kai moni lue)
Marraskuun myrskyt ja elokuun kuutamot
Loppusyksyn kovat tuuliset ja joskus myrskyisät säät eivät olleet mitään nautintoa. Jäätyvät peltikannet olivat vaarallisen liukkaita. Työt lopetettiin ja ruoppaaja vedettiin maihin Guzetin rantaan. Ilmeisesti työt jatkuisivat ensi keväänä koska ruoppa vedettiin tässä maihin eikä Itäsatamassa. Meille Värtsilän pojille tuli työmahdollisuus lähempää kun Kaustajärven vartion rakennustyömaa alkoi samana talvena.
Siihen päättyi merimiesura ainakin minun osaltani. Mitä lie ikäviä asioita ollut niin ne ovat vuosien saatossa unohtuneet. Kauneimpina muistoina on jäänyt mieleen elokuun kuutamoyöt. Varmaan jokainen on saanut ihailla elokuun kuutamoöitä, mutta että saa siellä ajella pitkin kuunsiltaa ja saa siitä vielä palkkaa, sitä herkkua ei kaikilla ole.
Tuntematta sen tarkemmin ruoppaajaa ja proomua, erikoisia vehkeitä kumpikin.Vielä nykyisinkin seisoo SOK:n laiturissa ruoppaaja joka on ponttoonin päällä oleva kauhakuormaaja.On taas hävinnyt jonnekin kesäksi.Proomun molemmissa päissä täytyy olla ilmatila,koskapa kun luukut avataan normaali vene kyllä vähän ajan päästä löytyy vesistön pohjasta.Kukkosensaari taitaa nyk. olla paremminkin Kuhasalo.
Rehevän tarinan on Alpo tehnyt.Tarinan kuvituskin on viimeisen päälle.Kiitos👍
Tuo ravintolassa syömässä käynti oli kyllä
herkullista luettavaa.Parempi kuin Ressin pihvi.
Mietin mistä kuppilastahan oli kysymys,ehkä
Kolme kukkoa?
Alpoaatoksen kertomus vie ajatukset sujuvasti
lapsuuteni ja nuoruuteni Joensuuhun, Pielisjoen ja
Pyhäselän rannoille.
Ruoppaajat, proout, hinaajat ym tukinuittoon liittyvä
kalusto tuli hyvinkin tutuksi. Nuoria poikia niillä
näytti kesätöissä hääräävän kokeneempien kipparien apuna.
Olikohan sen Rantakadun ravintolan nimi Kaleva,
tai jotain sinne päin? Muistan kuitenkin sen ravintolan
sisäänkäynnin.
Nykyisissä Taitokorttelin rakennuksissa ravintola lienee ollu, koska rakennukset ovat suojeltuina ennallaan.
50-60 luku oli varmaan vesirakennuksen kulta-aikaa. Voimalaitoksia rakennettiin ja tuli Saimaan kanavakin. Siinä oli paljon kuopimista
Mielenkiintoista luettavaa tuo historiikki. Nousu ja tuho. Muutaman henkilön omilla rahoilla ja omaisuutensa kiinnityksillä päästiin alkuun, lähes jatkuvasti toimintaa suurentaen jatkettiin kunnes..
Viimeinenkaivuu taisi olla Saharassa. Sieltä tuli kiire pois, hyvä kun henkiriepunsa saivat ottaa mukaan. Toiminta jatkunee nyt Terramaren nimisenä. Netistä löytyy paljon tietoa tästäkin.
Saattoihan olla, että ne aikoinaan äidin tekemät mehevät “kotipihvit” olivat mediumia, vaikka sellaista sanaa ei tunnettukaan, aina puhuttiin vain “kypsästä.” Kyllä silloiset äidit ja muut kokit tiesivätmilloin pihvi on riittävän kypsä. Ja saattoihan olla, että koko ravintolan silloinen henkilökunta otti turhan tosissaan tyhmien maalaispoikien sivistämisen, mokomatkin