Kulttuuria vanhan Värtsilän aikaan

 

Värtsilän kulttuurielämä oli jo 1920-luvulla varsin vireää. Useilla järjestöillä ja yhdistyksillä oli monipuolista toimintaa. Oli laulukuoroa, soittokuntaa, näytelmäkerhoja ja niin edelleen. Kulttuuria siis harrastettiin, mutta sitä myös tehtiin.

Kulttuurin tekijöistä kirjalliselta saralta ei tiedossani ole varsinaisesti kuin kaksi nimeä. Hellin Kaikkonen, ”Rämpsän” kasarmeilta lähtöisin oleva tyttö, joka on kirjoittanut useita uskonnollisaiheisia romaaneja. Hänen myöhemmät vaiheensa ovat minulle hämärän peitossa. Aune Laakso, ”mehtäherran tyttö”, jonka romaani ”Pyy pivossa” oli kirjoitustyyliltään Hilja Valtosmainen. Tuli vielä mieleeni Jussi Lonkainen, työläisaiheisia runojako hän kirjoitti, vai mahtuiko suorasanaista joukkoon, en ole aivan varma.

Siirtyisimmekö sitten musiikin ja vaikkapa ensiksi minulle niin rakkaan kuorolaulun pariin. Aune Sahariselta, kauppias Yrjö Partasen tyttäreltä, sain taustatietoa tämän vuosisadan alkupuolelta lähtien. Noin vuonna 1906 oli kirkkokuoroa johtanut urkurilukkari Holmström. Nuorisoseuran kuoroa oli 1920-luvulla johtanut Eetu Kasanen. Suunnilleen samoihin aikoihin oli lottakuoron johdossa ollut kanttori Lauri Antila. Kasanen mainitsee Värtsilä-muistelmakirjassaan rouva Maila Åhmanin johtaneen lottakuoroa 1920-luvun puolivälissä. Kanttori Lauri Antila johti ennen talvisotaa ilmeisesti myös kirkkokuoroa. Työväestön kuoroharrastuksesta tiedän vain, että kun Värtsilän Työväen Näyttämölle saatiin palkattua kapellimestariksi neiti Lahja Niemi, vahva musiikkipersoona, hän oitis perusti sekakuoron. Siltä ajalta jäi lapsen mieleeni voimakkaana soimaa korvissani ”Pohjolan raatajien juhlalaulu”. Hyräilin sitä kerran omalle kuoronjohtajalleni Pentti Huikurille. Hän löysi laululle nuotit, otti ohjelmistoomme, harjoittelimme ja komea laulu siitä tulikin esitettäväksi.

Yksinlaulajista tiedän vain yhden, mutta sitäkin vankemman, Teemu Grönbergin. Komealta kuului Merikannon ”Merellä”, ”Anniina” ynnä muut sen ajan eturiviin kuuluvan laulajan esittämänä. Senkin me tiedämme, että hän palveli maineikasta Värtsilä-yhtymää aina eläkepäiviinsä asti.

Puhallettiinhan Värtsilässä torviinkin aivan useamman soittokunnan voimin. Tehtaan messinginpurijoita johti konttoristi ”välskäri” Nyberg. Olipa totisesti apu lähellä soittokunnan pojilla, jos sattui menemään ”turpa rullalle”. Rumanlaista kielenkäyttöä, mutta täsmälleen näin sanovat tämänkin päivän puhaltajat. Värtsilän Työväenyhdistyksen torvisoittokunnan tahtipuikkoa heilutti ennen talvisotaa toistakymmentä vuotta varastonhoitaja Uuno Hara. Soittokunnan tulkitsema valssi ”Syysunelmia” sykähdytti erikoisesti monen kuulijan tunteita. Tässä kokoonpanossa soitti setäni Uuno Vänttinen tuubaa. Enpä kehuisi välttämättä kauniiksi ja hempeiksi tuuban harjoitusskaaloja, pikemminkin päinvastoin.

Elokuvateattereita Värtsilässä oli parhaimmillaan kolme, joten valinnan varaa piisasi. Tahvanaisen (omistama?) teatteri Notkolla. Se paloi 30-luvulla. Lähimpänä kotiani oleva teatteri oli Nuorisoseuran talolla. Sinne me kansakoululaiset taapersimme pitkin kylän raittia parijonossa ihmettelemään Tarzanin seikkailuja. Lasten leikkiä se sellainen oli nykyajan Rambojen väkivaltaan verrattuna. Kisapirtin muistan sitten kolmantena elokuvateatterina. Siellä tuli käytyä monen monta kertaa. Sota-aikana, viihdytyskiertueitten aikaan, olin Kisapirtillä muun muassa maineikkaan laulajattaremme Lea Piltin konsertissa. Mielestäni kukaan ei laula kauniimmin ja herkemmin Merikannon ”Pai, pai paitaressua” kuin hän. Unohtumaton ilta.

Kansantalollekin ehtivät sitten elävät kuvat. Muistan monet villin lännen leffat, joita värityksellä katsottiin. Sota-aikana tehtaan ruokalassa istuttiin, huokailtiin ja itkettiin valkokankaalla Munkkiniemen kreiviä, Lumpeen kukkaa ynnä muuta sen ajan mielestäni mahdottoman hyviä filmejä. Nenäliinaa tarvittiin usein. Sama paikka toimi myös viihdytyskiertueiden estradina. Saimme nähdä monia sen ajan huippuesiintyjiämme. Erikoisesti on mieleeni jäänyt Esko Könönen, pikkuinen poika sotilaspuvussaan, tuskin näkyen haitarin takaa. Soiton taito oli jo silloin hänellä vankasti hyppysissä.

Teatteritoiminta Värtsilässä on luku sinänsä. Nuorisoseuralaiset lienevät olleet ensimmäisiä sen taidelajin harrastajia. Kesällä esiinnyttiin kisakentällä ja talvella Nuorisoseuran talolla. Kilpailemassa käytiin muun muassa Niittylahdessa. Sieltä tuli kotiin tuomisiksi ensimmäinen palkinto klassikkonäytelmällä ”Simo Hurtta”, kertoo Aune Saharinen. Niin kuin huomaamme, ei aivan vähillä eväillä lähdettykään kilpaan mukaan. Näyttelijöistä Aune Saharinen haluaa mainita erikoisesti Hilja Siitosen taidokkaana tulkitsijana. Aunen isä, kauppias Yrjö Partanen oli ollut myös mukana näyttämötoiminnassa. Liiketyöntekijät pitivät omalta osaltaan tätä Thalian palvomista vahvasti yllä. Näyteltiin monia sen ajan suosikkinäytelmiä omalla paikkakunnalla ja kierrettiinpä turneellakin. Saattoihan siellä vielä olla muitakin näytelmäryhmiä kuin nuo edellä mainitut.

Mahtaisivat muuten silloiset komeljanttarimme pyörähdellä haudoissaan, jos pääsisivät näkemään tämän päivän nuorten radikaalien teatterin tekemistä. Eroaa se niin paljon vanhoista hyvistä ajoista. Voisi vaikka sanoa: ”Voi aikoja, voi tapoja”.

Tulemme sitten vuoteen 1936. Silloin rävähti Värtsilään ensimmäiset markkinat ja tietysti tivoli oli mukana. Kulttuuria, ainakin kansankulttuuria – tavallaan. Esityspaikkana oli vasta valmistuneen Kansantalon läheinen pelto.

Mielestäni ratkaiseva tapahtuma Värtsilän kulttuurikehityksen kannalta oli Työväen Näyttämön aloittaminen Notkolla uuden uutukaisessa Kansantalossa. Myöhemmin koko maassa tunnetuksi tullut teatterimies ja näyttelijä Kalle Viherpuu saatiin johtajaksi. Teuvo Pakkalan kirjoittamalla näytelmällä ”Tukkijoella” se sitten alkoi. Unohtumattomat Maija, Kaija Lötjönen ja Tolari, Kalle Viherpuu löivät itsensä läpi kertaheitolla katsojien sydämiin, tietysti toisiakaan näyttelijöitä unohtamatta. Näytelmät seurasivat toisiaan, draamaakin kokeiltiin muun muassa Minna Canthin ”Anna Liisa”, nimiosassa Eeva Wallius, onnistui osasuorituksessaan täydellisesti. Esitettiin myös silloin muodissa olleita sotilasfarsseja ”murheen kryyneineen”. Itsenäisyyspäivänä sai ensi-iltansa Aleksis Kiven ”Seitsemän veljestä”. Katsomo, jossa oli istumapaikkoja noin 500, oli lähes loppuun myyty. Esitys sai myrskyisät suosionosoitukset.

Laulunäytelmiäkin kokeiltiin, unkarilaista ja kotimaista. Itävaltalaisen kirjailija Leo Fallin ”Iloinen talonpoika” otti taas kerran yleisönsä. Olin mukana näytelmässä köyhän pikkupojan, Heikin osassa ja anelin äidilleni Irja Perholle, sittemmin rouva Viherpuu, näin: ”Äitisein, mulle nyt leluja osta!” Äiti: ”Heikkini, rahaa ei oo”. Tällainen käynee todesta vielä tänäkin päivänä.

Nummisuutareilla” juhlittiin sitten johtaja Viherpuun 30-vuotista teatteritaivalta. Näytelmä ja näyttelijät onnistuivat erinomaisesti. Eskon osan esitti Viherpuu itse. ”Summa summarum, erinomainen Esko”, kirjoitti arvostelija ensi-illan jälkeen. Näytelmän ja juhlinnan päätteeksi laski isäni, Yrjö Vänttinen, Eskon tukeville harteille traditionaalisen laakeriseppeleen.

Teatterin toiminnasta kertovien lehtileikkeiden mukaan puhuttiin Värtsilän teatteri-ihmeestä ja sitähän se olikin sanan täydessä merkityksessä. Asukkaita kunnassa oli noin 5000 henkeä ja heti ensimmäisenä näytäntökautena katsojia oli yli 10 000. Seuraavana vuonna pantiin vielä paremmaksi, katsojia oli 13 000. Katsomoon mahtui noin 500 henkeä, siis aika kookas siihen aikaan ja paikkakuntaan verrattuna. Värtsilän kunta lahjoitti 10 000 markkaa sen aikaista rahaa teatterin tukemiseen. Hatun nosto silloisille kunnanisille. Voisipa sanoa lähes kaikkien kuntamme asukkaiden ottaneen teatterin omakseen. Eivät myöskään itse teatterin tekijät jääneet neuvottomiksi, vaan ryhtyivät hankkimaan varoja muun muassa arpajaisilla.

Kunnantalolla oli tietysti monenlaista toimintaa ja erilaisia tilaisuuksia. Muistan eräätkin naamiaiset, jossa osallistujilla oli toinen toistaan parempia asuja. Ylivoimaisen voiton vei savolaisukko harmaassa sarkapuvussa, lapikkaineen. Eväänä hänellä oli kalakukko, josta sitten puukolla veteli palasia pahimpaan nälkäänsä. Kun sitten naamioiden riisumisen aika kello 24 koitti, yllätys, yllätys, sarkapuvun alta kuoriutui Savolaisen Sirkka, teatteriperheen vesa, yksi kuudesta perheenjäsenestä, jotka kaikki olivat innolla mukana teatterin toiminnassa tavalla tai toisella.

Kalle Viherpuun lähdettyä sitten Värtsilästä filmaus- ynnä muihin puuhiin, johtajaksi tuli Kasse Salminen. Hän oli mielestäni hermoherkkä persoona ja ihmisenä aivan toisenlainen kuin maanläheinen ja joviaali Kalle. Kasse Salmisen aika jäi Värtsilässä kovin lyhyeksi. Hän ehti syksyllä 1939 ohjata kolme näytelmää, kun alkoi ”idän taivaalle” kerääntyä mustia pilviä. Miehemme kutsuttiin reservin ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Mielialan pitämiseksi korkealla järjestettiin Kansantalolla ohjelmallinen yleisöjuhla. Siihen osallistui kansalaisia laidasta laitaan korkeinta Värtsilässä olevaa sotilasjohtoa myöten. Ohjelmassa oli muun muassa opettaja Evi Laakkosen vaikuttava juhlapuhe. Sonja Salminen esitti hienosti tulkiten unkarilaisen tanssin nro 5, saaden valtaisat aplodit. Kasse Salminen lausui runon ”Raja railona aukeaa, edessä aina itä, takana länttä ja Eurooppaa, varjelen vartija sitä”, aavistamatta, että muutaman viikon kuluttua se olisi totisinta totta. Juhlan päätteeksi Värtsilän Työväen Näyttämö esitti vielä näytelmän, jonka nimi on jo unohtunut ja esityskin jäi ainutkertaiseksi. Korkeat vieraat olivat olleet aivan ihmeissään juhlan korkeasta tasosta.

Raja railona aukesi” ja alkoi toisenlainen, järkyttävä näytelmä, jossa ei totisesti ollut sijaa sotilasfarssille. Niiden aika oli Värtsilän kohdalla ohi – lopullisesti.

Näyttelijä Kalle Viherpuu on haudattu Malmin hautausmaalle. Kortteli 88.

Hilkka Partanen

Share

15 comments for “Kulttuuria vanhan Värtsilän aikaan

  1. Historiallisen loistavasti näyteltyä tietoa.

  2. En lakkaa ihastelemasta ja kiittelemästä Hilkkaa näistä loisteliaista ajankuvauksista vanhasta Värtsilästä.

    Nämä tarinat ovat tuoneet todeksi rajantakaisen klondyken joka oli minulle pikku poikana hyvin mystinen paikka.Se oli niin lähellä mutta kuitenkin mahdottoman matkan päässä.

    Kiitos 🙂

  3. Lämmin kiitos, Hilkka! Saanen tuoda nyt esille ongelman, jota ihan asiantuntijavoimin selvitetään. Jostain tietolähteestä olen saanut sellaisen käsityksen, että nyt Arppen pihan keskellä seisova Nils Ludvig Arppen rintakuva olisi Johannes Takasen luomus. Julkistamani tieto on perustellusti otettu uuteen tutkimukseen. Syy on siinä, että toukokuussa vierailee iso joukko Wärtsilä Oyj Abp:n eläkeläisiä Arppen pihassa.

    Kun Arppen rintakuva vuonna 1936 pystytettiin Värtsilään, onko jossain kerrottu sen tekijän nimeä??? Jos se on Johannes Takasen tekekemä, niin Värtsilässä on aivan ainutlaatuinen kuvanveiston tuote. Olen nimittäin kuullut, että Suomessa olisi vain yksi Takasen tekemä. Jos Värtsilän Arppe olisi Takasen, niin se olisi toinen. Johannes Takanen eli v. 1849-1885.

    Varmaankin Wärtsilä Oyj Abp:n arkistosta löytyneet päätös hankkia Arppen rintakuva?

  4. Ja kuinka hienoa onkaan, että tuo
    Wanhan Wärtsilän kulttuuriperinne elää
    yhä esim. Värtsilän kesäteatterissa ja
    monissa muissa seutukunnan tapahtumissa.
    Kesäteatteri sai Takojan arvonimen viime
    kesänä, mitähän siellä taotaan tulevana
    suvena….

    Vaikka tuo entinen ja nykyinen Värtsilä
    ovatkin niitä keskuspaikkoja, haluan ajatella,
    että kulttuurin kukkanen on kukoistanut ja
    kukoistaa edelleen myös Värtsilän pikkukylissä.

  5. Oli niin mukava lukea Hilkka muisteluasi vanhan
    Värtsilän kulttuurielämästä. Paljon kirjoituksesi
    herätti muistoja lapsuudenajasta Värtsilässä.
    Melkeinpä kaikki 30-luvulla filmatuista elokuvista
    tuli katsottua aikoinaan Nuorisoseuran talolla ja
    Värtsilän teatterin hienot esitykset, koska isäni
    oli ovimiehenä molemmissa.
    Teemu Grönberg lauloi aika usein radiossa, ja
    silloin isä sanoi:”Olokee hilijoo! Teemu laulaa.”
    Mainitsit elokuvan Lumpeenkukka ja siitä muistui
    mieleeni myöskin elokuva Kultainen kaupunki.
    Ne molemmat olivat Veit Harlan ohjaamia,ja
    niissä molemmissa oli pääosassa Harlan vaimo
    ruotsalaissyntyinen Kristiina Södebaum.Ne
    elokuvat ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni.
    Kanttori Antila antoi laulutunteja Tyyne-serkulleni
    ja oli sitä mieltä, että hänestä olisi voinut tulla toinen
    Lea Piltti. Myöhemmin hän oli musiikinopettajanani
    Värtsilän keskikoulussa. Minun laulutaitoani hän
    ei liiemmin kehuskellut.
    Annetaan kesän tulla ja ”naatitaan” siitä!

  6. Mielenkiintoinen juttu sinäänsä, mutta menee vanhan Värtsilän piikkiin enimmiltään.

    Saman jutun jos voisi päivittää nykyaikaan vaikka Värtsilän aikoihin vuosilta 2000-2017 ?
    Se antaisi mielenkiintoa ihan toisella tavalla ja kiinnostaisi.

    Kiinnostaisi tietää mitä kulttuurielämä on ollut 2000-luvulla Värtsilässä.
    Paljonhan varmaan on ollut erilaisia kulttuuritoimijoita, kuka tietää ?

    Toimiko enää silloin Tohmajärvi-Värtsilä taideyhdistys ry ? ja muut mukana…kertokaapa ken tietää vai onko ajat hiljentyneet siltäkin osin ja pysähtyneisyys kohdannut elon Värtsilän pitäjässä.

    Nuo sotahistorian ajan jutut alkavat olla sellaisia, että eivät kuvasta eneää aikaansa tänä päivänä samoilla seuduilla.
    Ne voisikin laittaa historia palstan alle, jos sellainen olisi.

    Uudempia juttuja ja ajankohtaisuutta juttuihin odottaen ?

  7. Me tosi vanhat elämme niissä muisteloissamme.
    Kertokaa te nuoret aikanne kulttuurielämästä
    meille vanhoille! Kun ikää karttuu, niin sitten
    on teidän vuoronne muistella aikanne kulttuurin
    juhlahetkiä

    Se Masa sieltä Pussinpohjasta

  8. Erkki Lintuselle tiedoksi.

    Tämä patsasjuttu on jo käsitelty jutussa Värtissä
    https://www.vartsi.net/2014/03/19/laskemme-seppeleen-arppen-pihalla/

    lainaus:
    Kuka on tehnyt Arppen patsaan/pystin/rintakuvan? Mitä nimitystä siitä nyt pitäisikään käyttää?

    Ehkä meitä eniten miellyttää patsas! Sovitaan niin. Niin, kuka? Ihan totta hän on — Johannes Takanen, yksi tunnetuimpia suomalaisia kuvanveistäjiä!!! Tämä lisää merkittävästi Arppen pihan arvoa.

    Johannes Takanen syntyi Virolahdella v. 1849 ja kuoli Roomassa v. 1885. Arppen patsas on syntynyt hänen käsissään 1870-luvun loppupuolella, jolloin Takanen teki useita muitakin luomuksia suomalaisista merkkihenkilöistä.

    ei siis ole uusi tuttavuus tämä patsas-asia. Ja ehkei kannata ajatella sen taloudellista puolta sen enempää, rintakuvat eivät ole patsaita ja niiden hinnat ovat oikeastaan materiaaliarvo myös hänellä. Tarkoitan siis että sillä ei ole oikeastaan myyntiarvoa, koska markkinta eivät vedä rintakuvataidekohteilla ollenkaan. Ja miksi ajatella myyntiä, sen jalusta maksaa tuplasti enemmän kuin tuo itse kohde.

  9. Ken vanhoja muistaa, foorumi on vapaasti käytettävissä pistäpä tarinaa Värtsilän kulttuuririennoista tältä ajalta.

  10. Historiaa kävin vaimoni kanssa eilen katsomassa Lappeenranna kaupungin teatterissa. Näytelmä Terijoki kertoi vuodesta 1933 elämää Terijoelta. Siellä taiteilijat monella alalla toimineet ympäri Eurooppaa kohtasivat kesäisin ja saivat tilaisuuden kohdata ihmisiä ja omia gollegojiaan.
    Tuli näytelmää katsoessa myös mieleen minun lapsuuden maisemat, jossa hetket vaihtuivat nopeasi maailman muuttuessa katsottiin tulevaisuuteen.
    Kotiutuneet rintamamiehet näki jatkuvuuden rauhallisella asenteella luovan uutta, sekä esimerkillään näyttivät tietä mieten tarmolla ja työtä tekemällä tulevaisuus tehdään.

  11. Mitähän meistä jälkipolvet kirjoittavat vai onkohan meistä mitään kirjoitettavaa, Ollaanko sukupolvi jolla ei ole mitään annettavaa tähän pienen pallomme tämän hetkisen kulun tarinoiksi. Ollaanko menneisyyden muistelijoita, joilta tulevaisuuden visiot on jäänyt taka-alalle. Tämän päivän haasteisiin pitää tarttua niin silloin meistäkin voi kirjoittaa oman tarinan historia omille lehdilleen.

  12. Miten oikeassa oletkaan, Esko Tarvainen!

  13. Esko heitti tuhannen taalan kysymyksen vastattavaksi. Siitäpä, Kylän Viisaat asiaa kommentoimaan!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *