Elettiin 1960-luvun alkupuolta. Nuori perhe oli matkalla tutustumaan paikkaan, joka ehkä olisi heidän tuleva kotiseutunsa. Oltiin jo lähempänä Niiralaa, kun huomattiin tienviitta, jossa luki Patsola. Sinnehän sitä oltiin menossa. Ensimmäinen jännityksen paikka tuli, kun piti laskeutua jyrkkää rinnettä Jänisjoen ylittävälle kapealle puusillalle. Hyvin se kävi eikä siltakaan pettänyt. Siihen aikaan navigaattorin korvasi avulias kyläläinen, jolta kysyttiin tietä.
”Kyllä siitäkin pääsee” oli vastaus, kun auton nokka jo oli käännetty Selkäkylälle päin ja tietenkin sille kapeimmalle ja mutkikkaimmalle tielle. Matka tapahtui juhannuksen seutuna, jolloin ruis oli jo metrin mittaista. Kapea tie kulki ruishalmeitten halki. Oli vaikea ennakoida, minne tie seuraavaksi kääntyy , kun ei näkynyt muuta kuin korkeita korsia. Vihdoin päästiin pois pellosta. Edessä oli aikamoinen mäki, jota nykyään sanotaan Leinosen rinteeksi. Sitä ei siihen maailman aikaan ollut vielä madallettu. Kun auto kiipesi korkeinta kohtaa, ei tuulilasista näkynyt kuin pala sinistä taivasta. Piti vain uskoa, että kyllä se tie siellä pyörien alla on. Tässä vaiheessa eivät pitkospuutkaan olisi enää hämmästyttäneet. Mutta tulihan se sieltä lopulta, Patsolan koulu.
Ystävällisesti meidät kutsuttiin sisään. Laskin noin vuoden ikäisen esikoisemme keittiön lattialle. En ensin tajunnut, että asukkaitten lapset pääsivät juoksemaan ympäri huoneesta toiseen. Kaikki lapset olivat suurin piirtein samankokoisia ja innokkaita kantamaan lelujaan tulokkaalle. Kuinka hirveän paljon tässä perheessä onkaan lapsia? Lapsia ja leluja riitti, riitti, riitti… Lopulta selvisi, että samat lapset juoksivat yhä uudelleen, eikä heitä ollut kuin neljä.
Niin sitten alkoi paikkakunnalle kotiutuminen ja naapureihin tutustuminen.
Koululla asujalle oli hellapuut kunnan puolesta. Niitä kävi pilkkomassa silloinen suntio, Kalle Niiranen. Hän tuli tuttavaksi juuri puuliiterissä. Menin hakemaan puita ja puuvajassa oli ahkera puunpilkkoja työssään. Vaihdettiin ”hyvät päivät”. Seuraava lausahdus saikin puunhakijan karvat nousemaan pystyyn. ”Meilä on tiällä ruumishii shitte.” Tietämättä miehestä mitään vilkaisin nopeasti liiterin nurkkiin ja miehen kädessä olleeseen kirveeseen. Ei näkynyt ruumista eikä kirveskään ollut veressä. Oikea asiantila selvisi hetken päästä.
Äitini tuli avuksi muuttohässäkkää selvittämään ja lasta hoitamaan. Naapurissa oli vastikään kuollut vanhus, paapuksi sanottu. Hautajaiset oli pidetty ja ruokaa oli ilmeisesti jäänyt kosolti. Niinpä nämä ystävälliset naapurit kutsuivat meidät kaikki syömään eräänä päivänä. Taas oli ihmetyksen sormi hämmästyksen suussa. ”Ei sitä meilläpäin! Voitaisko me mennä?”
Siellä me kuitenkin istuimme naapurien kanssa pitkän pöydän ympärillä. Toisesta naapurista oli tullut iloisen oloinen naisihminen emännöimään. Ei murheesta ollut tietoakaan. Hauskaa tarinointia ylläpiti juuri tämä naapurin emäntä. Näin tuli lähitienoon ihmiset tuttaviksi. Varsinkin äidilleni, ehkä hiukan jäyhälle hämäläiselle, tilaisuus oli mieleenpainuva. ”Olipa hauskat hautajaiset!” oli hänen kommenttinsa.
Irene Pehkurinen
Noin ne kulttuurit törmäävät, kivasti muisteltu tarina ja olisiko tuohonkin todettava sanonnan mukaisesti, ”alku aina hankalaa ja lopussa kiitos seisoo.”
Leppoisaa luettavaa. Tuli mieleen oma muuttomme
uudelle paikkakunnalle kuusikymmentäluvun puolivälissä.
Sanouduin irti työpaikastani jo pari viikkoa ennen muutoa
että ehtisin pakata kaiken kunnolla. Puoliso ihmetteli ja totesi, että
muuttohan on vain parin tunnin juttu!
Tästä meille sisaruksille jäi lentävä lause jota käytämme
vieläkin jos jollakulla on muutto esissä. Ei selvitty silloin –
eikä myöhemminkään – parilla tunnilla.
Samaa tietä minäkin ajoin yksin ensimmäistä kertaa kaatosateessa 2004- syksyllä Uusi-Värtsilästä Värtsilän Urheilutalolle Tiffany-kurssille. Tuli muutama kerta mieleen, kun en sittenkään ajanut Niiralan kautta.. onneksi perille pääsin, vaikka valtavia vesilammikoita oli joka puolella. – Kurssi siirrettiin sitten valaistuksen vähyyden takia Patsolan koululle, josta jäi niin mukavat ja lämpimät muistot. Ja sieltä mentiinkin sitten tammikuussa Risteen koululle, koska koululle tuli hoitolaitos.
Tuttu on tie Kaurilasta Selkäkylälle. Samaa tietä minäkin potkuttelin lapikasnahkojen kanssa
suutariin Selkäkylälle talvella -45.
Tuo valokuva näkyy kovin pienenä. Se on kuvattu Piilovaaralta Patsolaan päin. Koulukin on kuvan keskellä, kun oikein tarkkaan katsoo.
Mukava muistelo Ireneltä.
Arja-Leena Törrönen (Puolakka) on myös muistellut tässä verkkolehdessä muuttoaan Värtsilään, joka on tainnut sattua Peuhkuristen kanssa vielä jokseenkin samoille päiville.
A-L:n juttu on julkaistu kaksiosaisena 18. ja 19. maaliskuuta 2012 nimellä ”Muistoja Värtsilästä”.
Kuvan päivitys. Irene harmitteli kun kuva oli jäänyt kovin pieneksi. Sai suurennettua kuvaa jonkin verran.
Kaunis kuva. Koulutieni päässyt myös mukaan.
Kiva muistelo ja hieno kuva. Tuosta kuvasta saisi upean taulun. Monikaan ei ole käynyt talvella Piilovaaralla kuvia ottamassa.
Otsikon alle vois korjata kirjoittajan nimen. Juttuahan ei ole kirjoittanut suinkaan Värtsi, vaan Irene Peuhkurinen.