Harry Kiiasen uusin
Runo soljuu kuin musiikki
Kun koulukiusattu opetteli puolustautumaan
Harry Kiianen: Bensaa Venäjältä, Nordbooks 2016
Kun olin lukenut Kiiasen runokokoelman kahteen kertaan, jäin mietteisiini. Moni seikka kosketti minua, ehkä eniten runoilijaa jo aiemmin hiertänyt asia, koulukiusatun tilanne. Nyt vain käy niin, että isä opettaa pojan puolustautumaan ja pahin kiusaaja saa nenilleen. Härnäävä vasen antaa tietä oikealle suoralle ja… poks. Lieneekö tämä eräs ratkaisu koulukiusatun ongelmiin, joista ei loppua tule. Kas, kun rehtorit ja koulutoimikin yksissä tuumin kehottavat kiusatun vaihtamaan koulua nykyisin. Kiiasen runoissa koulukiusatun tilanne tulee viiltävästi esille.
Mutta se musiikki! Runoilija tunnetaan muusikkona, jolla on kysyntää niin aikuisten- kuin lastenmusiikin saralla. Niinpä eräs osasto runoista sisältää tunnelmia niin räkälöistä kuin paremmista paikoista, joissa joskus löytää myös ystäviä. Parhaimmillaan nämä ”muusikkorunot” soivat kuin kitara.
Kiianen yhdistyy mielessäni moniin klassikkorunoilijoihin, kuten Pentti Saarikoskeen, Arto Melleriin tai vaikkapa renttukirjailija Charles Bukowskiin. Siinä on se jokin, kun runoilija asettaa itsensä alttiiksi ja hänet voi löytää runojensa takaa, särmäisestä genrestä, jota pidän itse runoilijalle tärkeänä. On tietysti niitä, jotka katoavat yksityisyyden, paradoksin ja analyysin ristiaallokkoon ja heilläkin on ymmärtäjänsä.
Kiiaselle olisin valmis ehdottamaan joskus proosamaisen runokielen muuntamista vaikkapa romaanitaiteeksi. Mies itse voi sanoa, että saahan sitä toivoa. Joskus kuitenkin olin aistivinani runoissa myös ns. pitkän proosan piireitä, varsinkin runollisenproosan.
Runoilija loihtii joskus kielikuvia, joita jää miettimään ja siksi häntä pitää tietysti siteerata:
…kun sataa
olemme kristallipianon armoilla
jäiset puikot taivaalta
saavat meidät yhteen
samaan lauluun…
Kiianen on runoilijana elämänkerturi ja rosoisten elämänkohtaloiden tulkki. Hänen runokielessään on piirre, joka saa lukijan kiinnostumaan ja myötäelämään erilaisia kohtaloita.
Jouko Varonen