Juhani Ahon sanataidetta
Lastuja mestarin kynästä
Ensimmäinen onkeni ja muita juttuja
Juhani Aho: Tulivuori sammuessaan ja muita lastuja,
Karisto
Juhani Aho ( 1861-1921), nuoruuteni kirjailijaidoli, on jo nykynuorisolle tuntematon nimi. Itselleni Juhani Ahon tuotanto merkitsi ohittamatonta lukuelämystä joskus -60 -luvun loppupuolella. Erityisesti tykkäsin hänen kalastusaiheisista lastuistaan ( =kertomus). Aho itsekin tuumii, että hän oli enemmän kalamies kuin kirjailija ja kun lohet viettivät häitään
Huopanassa eivätkä ottaneet perhoon alkoi jäädä aikaa kirjoituspuuhille. Keväisen hauenkudun aikaan oli taas kalastus arvossaan. Kirjoitushommat saivat jäädä toiseen kertaan.
Lastussa Ensimmäinen onkeni kertoo Aho isästään, joka
oli kaiken taitava ja teki vaikka hevosen rekineen leppäpalikasta, jos niikseen sattui. Näitä ”lahojoja” ilmestyi sitten tyynyn viereen kun oli syntymäpäivä tai muu merkkipäivä. Lapset leikkivät kalastusta villalankasiimoilla ja oksakoukuilla. Lasten kuului leikkiä myös aikuisten asiat, kuten häät ja hautajaiset. Se oli valmistautumista aikuisen rooliin.
Mutta eräänä päivänä tuli sitten naapurin poika ahvensaaliin kanssa kylätielle ja silloin joutui isä tositoimiin, ongen tekoon. Aho kuvailee viivyttelevästi isän puuhia ja lapsen ”hermo” on tiukalla, kun hommasta ei näytä tulevan valmista. Mutta niinpä vain tulee onki valmiiksi ja poika tuo kotiin suurella metelillä ensimmäisen särkensä. No Ahosta tuli näiden kokemustenkin siivittämänä eräs maan kuuluista kalamiehistä ja lohen kesyttäjistä.
Novellissa Maailman suurin syntinen kuvailee Aho mökin akkaa, joka on ns. oikea uskovainen, ei fariseus vaan bublikaani.
Hän ei tee itsestään numeroa ja tuskin häntä moni edes tuntee. Sellaisia maan hiljaisia kirjoittaja selvästi arvostaa ja antaa arvostuksensa näkyville myös lukijalle.
Novellissa Pyöräraivoilija kertoo Aho pyöräilystä innostuneesta virkamiehestä, joka haaveilee lopulta koko Suomen kiertämistä polkupyörällä.
Pidän Ahon tyylistä, vaikka se on jo vähän vanhahtavaa ja 1800 – luvun aksentilla varustettua. Aho pääsee kuitenkin upeasti asian ytimeen ja selkiyttää ihmiskuvauksissaan niitä arvoja, jotka katsoo tärkeiksi suomalaiselle. Huumoriakin jutuista löytyy, niin kuin novellissa kalastajasta, joka saa koukkuunsa pyykkäriltä karanneet pussihousut ja taistelee niiden kanssa tovin koskessa ennen kuin totuus selviää.
Jouko Varonen