Vasikkahaan valkovuokkoja.
Olihan niitä muitakin syitä että rakastuin Värtsilään ja varsinkin Kaustajärveen kuin se, että sieltä on linnuntietä synnyinseudulleni Pälkjärven Ilmakkaan suunnilleen sama matka kuin Värtsilästä Kiteelle. Suunta vain oli yhdeksänkymmentäluvulle saakka sellainen että Neuvostoliiiton puolelle ei ollut niin vain menemistä.
Sattuipa vielä niin somasti, että siipan kotipaikka sijaitsi aivan rajavyöhykkeellä. Kuinka usein otinkaan kompassista summamutikassa suuntaa kohti synnyinseutuani ja kuinka usein huokailinkaan moninkertaisten piikkilanka-aitojen vieressä, että on se vain kumma kun ei immeinen saa mennä käymään kotikonnuillaan vaikka mieli kuinka tekisi.
Kun taasen kevät saa
Kylän suurimpiin kuuluvassa navetassa sijaitsi vankileiri.
Jostain lehdestä satuin sitten lukemaan erään maailmankuulun ennustajan viiden vuoden ennusteen. Mitä muuta hän ennusti, sitä en muista, mutta mieleeni jäi maininta, että Neuvostoliittoa ei enää olisi viiden vuoden kuluttua. Miten niin ei olisi? Toivottavasti ei tapahdu mitään kauheaa katastrofia! Rauhoittelin itseäni että eiväthän nämä ”maailmanlopun ennustukset” ole onneksi ennenkään toteutuneet.
Mutta kuten kaikki tiedämme, niin tämäpä ”etiäinen” toteutui ja vieläpä rauhanomaisissa merkeissä. Glasnost mahdollisti myös sen, että raja avautui pikkuhiljaa kotiseuduille suuntautuvalle turismillekin. Jo heti syksyllä 1990 pääsin kuin pääsinkin ensimmäisen kerran sinne kauan kaivattuun Karjalaan.
Niin pienet valkovuokot silloin nostaa pään
Äiti muisti kertoa melkein joka kevät kaihoisasti kuinka hänen kotinsa vasikkahaka oli niin valkoisenaan valkovuokkoja, ettei tiennyt mihin olisi astunut etteivät kukat olisi tallautuneet jalan alla. Kertomus tuntui uskottavalta, sillä olin nähnyt Pälksaaren piirimielisairaalan lääkärin, A. J. Huuskosen, laatiman kartan johon hän oli merkinnyt muistiin valkovuokon löytöpaikat ja todennut, että Pälkjärven korkeudella on valkovuokon säännöllisen kasvualueen pohjoisraja.
Vihkosessaan ”Lisätietoa Pälkjärven pitäjän kasvistosta” Huuskonen mainitsee, että paikoin valkovuokkoa oli hyvinkin runsaasti, esimerkiksi piirimielisairaalan läheisyydessä. Kun nyt katselen tuota karttapiirrosta, voin todeta että se pitää paikkansa. Ja sattuupa niin somasti, että synnyinkyläni Ilmakka on tiheintä vinoviivalla merkittyä levinneisyysaluetta.
Kukintaa näyttää olevan runsaasti myös Ruskelan puolella Matkaselässä, ja vaikka pitäjän pohjoisosat, Kurikka ja Jero, ovatkin jo valkovuokkovapaata vyöhykettä, niin pieni esiintymä on merkitty Vanhan Värtsilän kaakkoispuolelle kuin myös Kurikasta Tohmajärvelle päin johtaneen tien varteen.
Kun metsätuuli puissa humisee
Ilmakan- eli Kyyrönlammen toisella puolella oli Ruskealan Pirttipohja.
Siitä ne sitten alkoivat, nuo pitäjäseuramme järjestämät jokakeväiset valkovuokkomatkat. Viime keväänä, helatorstaina, otin förskottia ja piipahdimme siellä jo kerran ennakkoon siipan ja muutaman ystävämme kanssa. Kerrankin meillä oli ruhtinaallisesti aikaa pusikoissa pyörimiseen, sillä pusikoitahan nuo entiset viljavat pellot alkavat jo olla. Vuosi vuodelta metsässä kulkeminen on muuttunut hankalammaksi, tosin onhan tässä tullut jo reippaasti ikälisääkin.
Mutta valkovuokot ovat pitäneet toistaiseksi pintansa, ovathan ne saaneet vapaasti vallata lisäalaakin. Nyt ei ole karjaa niitä tallomassa eikä ketään maljakkoon poimimassa. Alkuvuosina jotkut uskaliaat yrittivät kuljettaa valkovuokkoja juurineen rajan yli, mutta kerran sattui sellainenkin tapaus että jouduimme peruuttamaan bussin rajalta ja viemään ”juurikasvit” takaisin luontoon.
Ja kuinka jälkeen sen syksyn alle hiljaa nukkuu maa
Kotipihan raiskiota. Musta aukko maassa on entinen uunin pohja.
Viime keväinen käynti ei ollutkaan yhtä riemullista kuin aikaisemmat käynnit. Vaikka valkovuokkokentät hohtivat valkoisenaan niin synnyinkotini pihapiirissä odotti ikävä yllätys. Vuosikymmenet rauhaisaa Ruususen unta nukkunut pihapiiri oli nyt raiskiona. Uuninraunoiden ympäri oli tehty ”liikenneympyrä”, loputkin uunista oli hajoitettu ja hakkuujätteitä oli joka puolella.
Nuo liuskakivistä muuratut uuninrauniot olivat muodostuneet minulle tärkeiksi kahdestakin syystä. Uuni oli Matti-ukkini muuraama, kuten monet muutkin alueen liuskakiviuunit. Lisäksi vähäpuheinen isäni oli joskus kertonut että turvauduimme uuninkylkeen silloin kun pommikoneet lensivät matalalla ylitsemme.
Totta kai odotan tänäkin keväänä jo perinteiseksi muodostunutta valkovuokkomatkaamme, mutta en ole lainkaan varma haluanko enää vaeltaa viidakossa päästäkseni näkemään kotini viimeisenkin hävityksen.
Nuorin viidestä enostani ei halunnut koskaan käydä katsomassa entistä kotipaikkaansa Ilmakan vuorella. Hän sanoi minulle ”Kuule Telle, jos minulla on säilynyt sydämessäni yksi kaunis lapsuudenkuva niin miksi minä haluaisin sen särkyvän?”
Teksti ja kuvat: Tellervo
Täsmennys:
Tarkkasilmäinen lukija varmaan havaitsee, että
yksi sivulause on eksynyt väärään paikkaan.
Kurikan ja Jeron kylät kuuluivat Pälkjärveen.
Todella kaunis valkovuokkometsikkö on kuvassa. Eräänä
keväänä kävimme Petroskoissa, ja tässä matkan varrella
tienvarsimetsiköt olivat sinisenään sinivuokkoja.
Äitini aina kaipasi laillasi kotiseudulle käymään:
”Vaikka unissain ossoisin männä tuosta Rämiinsalon
poikki”, hän selvitti sitä matkareittiä meille.
Siskoni ei halua mennä sinne, koska häneltä ”ei mitään
jäänyt sinne”, kuten hän sanoo.
Joka kevät valkovuokot tulevat ja katoavat, hieno
kertomus kotiseudusta.
Lukiessani Tellervon kirjoitusta palasi elävästi mieleen äitini ja isäni kertomukset runsaista valkovuokoista kotiseudulla Pälkjärvellä. Minäkin kävin kerran heidän kotiseudullaan katsomassa raunioita. Matkaa teimme pikku bussilla pitäjäseuran järjästämällä matkalla. Kerran kävin ja toiste ei tee mieli.
Sää oli vähän sateinen, mutta lämmin. Kävelimme tietä pitkin isän opastuksella hänen kotipaikalleen. Kaikki tuntui olevan tuoreessa muistissa missä mitäkin oli. Iitikat vainosivat meitä kuin veli venäläinen aikoinaan isiämme siellä taistellessa. Saavuimme paikalle missä isän koti oli ollut. Nyt vain peltoaukea ja pitkää heinikkoa, joka oli niitetty. Rakennuksen perusteet oli työnnetty pusikon reunaan. Voin vain kuvitella isän tuntemuksia, kun hän meille selitti missä mikäkin rakennus oli ollut. Näin miten paha olo hänellä oli. Tunsin samaisen olon tarttuvan minuun.
Matkan jälkeen isä oli huonolla tuulella pitkän aikaa. Syytä ei tarvitse arvailla. Tämän jälkeen isä ei halunnut mennä enää kotiseudulleen. Minä tunsin saman tunteen kuin isä. Ei äidilläkään tunteet olleet iloisia.
Saman tunteen olen kokenut luopuessa omasta kotipaikastani. Siitä tuli minulle kovin rakas paikka. Olin paljon siellä vapaalla ollessani. Se oli turvallinen ”pakopaikka” maailman myrskyiltä. Sitä oppi arvostamaan entistä enemmän nähtyään mitä maailmalla oli. Äidin ja isän kuoleman jälkeen vietin myös siellä paljon aikaa. Kaikki kauniit muistot palasi mieleen vuosien takaa. Aika oli kumminkin luopua. Sisarusten yhteisellä päätöksellä myimme sen naapurille.
Säilytän kauniin muiston kodistani, sellaisena kun se jäi kun painoin oven kiinni. Pihassa olen käynyt ja entisillä marjamailla alkuvuosina, mutta sisälle en halua mennä. En halua pahoittaa mieltäni kuten vanhemmat.
Kun valkovuokot oli rakkaita vanhemilleni. Ajattelimme siskojen kanssa istuttaa niitä haudalle. Saimme kylässä käydessämme runsaita kukkivia vuokkoja. Luvan saatua haudanhoitajalta istutimme kiven viereen. Aluksi ne kukkivat kauniisti ja alkoivat levitä. Kuinkas ollakkaan silloin ruohonleikkuu ei ollut seurakunnan hoidossa. Kesäapulaiset kerta kerran jälkeen niittivät vuokot pois. Moneeen kertaan huomautin tästä ja merkki oli myös, mutta sama toistui aina. Kunnes viimein vuokot katosi kokonaan, niistä ei ole enää jälkeäkään. Minulle tuli paha mieli.
Ymmärrän niitä ihmisiä ketkä kerta kerran jälkeen palaa omaistensa juurille. Minulle riitti yksi kerta. Silti olen juuriltani karjalaispoika henkeen ja vereen. Kunnioitan vanhempien muistoa omalla tavallani.
Laitappa Mikko sinivuokkomätäs haudalle. Kukkii aikaisin eikä leviä ympäristöön.
Oma äitini rakasti kukkia, sinivuokkomätäs avaa kukkakauden hänen haudallaan joka kevät.Toiselle laidalle avautuu sitten sininen lemmikkimätäs myös, mutta se on kova levittämään rönsyjä ympäristöön.
Uskoisin, että meitä evakkojen jälkeläisiä tämä tarina puhuttelee aivan erityisesti – ainakin minulta se sai silmälasit huurtumaan.
Kiitokseksi Tellervolle Valkovuokot Olavi Virran laulamana
http://www.youtube.com/watch?v=1GM-SefKtek
Kevään ensimmäisten valkovuokkojen näkeminen on aina sykähdyttävä hetki. Tämän kevään ensimmäiset vuokot näin Viikissä viime sunnuntaina. Se on uskomatonta millä vauhdilla ne nousevat maasta heti kun lumet sulavat.
Kiitos Mirja vinkistä!
Kyllä joka vuosi sinne uudet kukat istutetaan. Nämä valkovuokot olisi ollut vain ylimääräsiet kiven vieressä. Koska ei asu paikkakunnalla, hoito on annettava toisille. Tohmajärvellä ei seurakunta enää hoida hautoja, vaan kuka kellekkin on antanut. Keinosen puutarha on luvannut hoitaa vanhempiemme hautaa.
Ps. Lisäys edelliseen kommentiini. Vanhemmat joutuiva jättämään kotinsa pakosta. Minä siskojeni kanssa luovuimme vapaasta tahdosta. Mikään täällä ei ole pysyvää, kaikesta joutuu luopumaan aikanaan.
Tässä vielä Eino Grönin tulkinta Valkovuokoista
http://www.youtube.com/watch?v=Dhf6q9GlnfI
Toisinaan on valkovuokkojen kukinta ehtinyt jo
loppusuoralle, mutta onhan siellä paljon muitakin
luonnonkukkia, kullerot,kielot, rentukat, suo-orvokit…
Keskikesällä olisi oikein ukonhattulehtokin.
*
Joskus on tuometkin olleet tuoksuvaa kukkavaahtoa
tulvillaan. Ensimmäisinä vuosina yövyimme muutaman kerran
Ruskealan vanhassa pappilassakin. Jäi ikuisesti mieleeni
kuinka leskeksi jäänyt Kerttu (äitini ikäluokkaa) lauloi
”Ruskiilan mäillä”, kukkivan tuomen alla, valkoakaasioista.
Samalla hän kertoi kyynelsilmin että laulu liittyi hänen ja miehensä nuoruusmuistoihin.
*
Kiitos kommentoijille tarinoista ja musiikkilinkeistä!
Mikon isä ja minun äitini reagoivat samalla tavalla toiviomatkaan. Meillä koti jäi suomen puolelle mutta ne isien ja äitien haudat ovat Värtsilän hautausmaalla siinä entisen lentokentän länsipäässä. Äidin kommentti oli ”ei olisi pitänyt mennä tuli vain pahamieli. Niin kaltoinkohdeltu entinen Värtsilän keskust oli.”
Minä en valkovuokkoa Kaustajärvellä tavannut. Tapasin kevään ensikukkana kullervon lehmihaassa kahdessa paikassa. Kotini suoladon alapuolella koivunjuuressa muutaman kukan. Isompi kullervoesiintymä oli Tikkojen lehmihaassa pienen putaman vieressä. Siinä oli keväänkukkia niin runsaasti, että muutaman kukan voi viedä kotia perheelle kevään tunnelmaa tuomaan.
Pari vuotta sitten näin valkovuokkoja Kaustajäärvellä Myllyniemen Mikon laavun lähellä. Pälkjärven valkovuokkoja Ullukan yläpihalla en ole vielä löytänyt. Lienevät salakuljetuksen aikana tulleet vähän aroiksi. Mutta jospa lempeä aurinko ne rohkaisee nostamaan päänsä sammalen kupeesta ilokseni!
Ierikka
Kaustalla oli (on?) muutamia kulleropaikkoja järven molemmin puolin.
Jormanilan-niemessä niitä oli pihapiiristä venevalkamaan laskeutuvassa rinteessä runsaastikin – ainakin aikaisempina
vuosina.
Pienen valkovuokkoesiintymänkin huomasimme eräänä keväänä
rajan pinnassa, Valkosenlahdessa olevan laavun läheisyydessä.
Kaustajärven hautausmaalla mummoni haudalla sinivuokot olivat jo nupullaan, vaikka talvi oli ruskistanut lehtiä, mutta kukkanuput vaan työntyivät esiin. Isän haudan valkovuokkoja ei vielä näkynyt; toivottavasti eivät ole tuhoutuneet talven aikana.
Kulleroa toin kotipaikalleni Saariosta Jänisjoen varresta eräänä juhannuspäivänä. Olimme juhannuksen kunniaksi kotiseuturetkellä joen rantamilla ja kulleron lehtiä näkyi rannassa. Kaivoin pienen juurakon ja laitoin sen nenäliinaan ja vein äidille tuliaisiksi. Ihmeellistä, että se kullero lähti kasvamaan siitä pienestä keskikesällä otetusta juurakosta! Äiti on vuosien mittaan sitä pienestä juurakosta lähtenyttä kullerokasvustoa levittänyt kotipaikan kosteikoille ja komeaa keltaista kukintaa on taas tänäkin keväänä odotettavissa.
Heille, jotka eivät voi osallistua Pälkjärven valkovuokkamatkalle, on tarjolla Riston luontopolku netissä. Videolla linnutkin laulavat ja muurahainen herkuttelee valkovuokon öljylä.
Suosittelen! On hieno keväinen meno valkovuokkojen äärellä!
Ierikka
Sinivuokot kukkivat parhaillaan täällä Janakkalassa. Valkovuokot vasta aloittelevat kukkimistaan. Kannattaa odottaa vielä hetki, sieltä ne tulevat, kevään kaunottaret.
Sinivuokot vilahtavat useassakin tarinaani tullessa
kommentissa.
Anitan Janakkalassa kukkivat vuokot toivat mieleeni
Hämeen sinivuokot. Sisareni oli parivuotias ja
minä noin nelivuotias kun päätimme karata kotoamme
Hämeenlinnassa. Syy oli sellainen että äiti ei
laskenut meitä isompien muksujen mukana sinivuokko-
reissulle lähimetsiin.
Vaan mikään ei pidättele nyt kun meinaan Vuokon
vinkin perusteella lähteä katsastamaan Kaustan
hautausmaan vuokkotilanteen.
Kesä on tullut Kaustajärvelle! Minulle sen merkkinä on kolme havaintoa:
Ensinnäkin, kaivosta ei enää tunge ylös pohjavettä. Iso määrä oli kuitenkin sitä ennen pumpattava pois.
Toiseksi, kuikat tulivat. Ne etsivät aikansa tuttua laituria. Mutta kun se oli syksyllä purettu, eikä uutta ole ennätetty tilalle rakentaa, niin sukelsivat 50 metriä toisen laiturin eteen. Siinä varmaankin totesivat, että tuttu paikkahan tämäkin.
Kolmanneksi, Pälkjärven evakkovuokot nostavat itseään maanpinnalle. Pieniä ovat vielä, eivät kohtakaan kukkaa pukkaa. Kuuluvat myöhäisempää herännäisyyteen, vaikka Sortavalan seuduilla vaikuttikin ennen vanhaan renqvistiläisyys eli rukoilevaisuus.
Seuraavaksi on vuorossa savusauna. Meillä kun ei ole pukuhuonetta, niinkuin Irenen ja Pentin saunassa, niin tulee vilu avokuistilla. Mutta vielä ennättää myöhemminkin puita tuhlata sen nautinnon eteen.
Onhan kyllä toinen sauna, se ”varasauna”. Savu siitä jo tupruaakin. Ja äkkiäkös sitä sieltä savusaunan laiturille kipaisee ja järvessä ainakin varpaitaan hipaisee.
Suloista Suomen suvea kaikille Värtsin lukijoille!
Ierikka