Jatkosodan aikana Suomen maaseudulle sijoitettiin töihin tuhansia neuvostovankeja. Se oli monelle vangille onnenpotku, sillä maatiloilla olot olivat paljon paremmat kuin työleireillä.
Suomalaisilla maatiloilla työskennelleitä sotavankeja kohdeltiin usein paremmin kuin ankarat säännöt määräsivät. Sääntöjen mukaan vankien ei olisi pitänyt olla tekemisissä siviilien kanssa. Lisäksi heitä olisi pitänyt jatkuvasti vartioida ja teljetä heidät vapaa-ajalla lukkojen taakse.
Vankienpitoa koskevia sääntöjä piti noudattaa rangaistuksen uhalla, ja tätä myös valvottiin tarkastuskäynneillä.
Säännöt aiheuttivat myös käytännön hankaluuksia. Koska miehet olivat sodassa, vartijoita ei yksinkertaisesti riittänyt tarpeeksi.
Hankalana pidettiin myös ohjetta, jonka mukaan taloihin piti rakentaa vangeille lukittava koppi. Usein koppeja ei kuitenkaan rakennettu tai ainakin ne jäivät käyttämättä.
Vankien lempeä kohtelu ei aina ollut täysin pyyteetöntä. Heidän ahkeruuttaan pidettiin arvossa, ja vangit tavallaan lunastivat hyvän kohtelun työteliäisyydellä ja sopuisalla luonteella. Vangit eivät saaneet laiskotella.
Kuvat: Erkki Lintusen arkisto – venäläisiä sotavankeja heinätöissä Värtsilässä 1943
50-luvun puolessavälissä istuin Ylätuvassa (Suomenniemen Hujalankylässä) isäni sylissä ja kuuntelin miesten keskustelua. ”Söi samaa ruokaa samasta pöydästä” sanoi Myllyn Viljo, isäni serkku naapuritalosta. Jotenkin kummallisen painavasti. Ihmettelin, että mitä ihmettä siinä nyt on. Ilmeni, että kyseessä oli Saalastin talossa. n 5 km kotoani, töissä ollut venäläinen sotavanki. Yönsä hän nukkui aitassa, vain tilapäinen pönkkä ovensa edessä.
Meilläkin niitä oli ja oli määrätty, että asuvat ja syövät saunalla , mutta tosiasiassa söivät samassa pöydässä talonväen kanssa. Minua parivuotiasta oli polvellaan kiikuttanut ja itkenyt omiaan muistellessaan. Liekö perää,että vangit Venäjälle palautuksen jälkeen surmattiin siellä?