Joulumuistoja

Vanhoja tai uusia joulumuistoja.
Sana on vapaa

Kopioin Värtsin alkuajoilta joulumuistoja. Tämä Pussinpohjan Masan kirjoitus tarjoutui ensimmäisenä hakukoneeseen.
== Alpo Rummukainen==

5-vuotiaan joulu.

Elettiin vuotta 1935. Juuri ennen joulua posti oli tuonut Kotilieden joulunumeron, jossa Asmo Alhon piirtämä ja Mika Waltarin riimittämä Kieku ja Kaikukin valmistautuivat joulun viettoon.

Isä joutui lukemaan sitä kyllästymiseen asti ja luki välillä tahallaan väärin. Silloin minä oikaisin:“ Ei se isi niin ou. Sie luvit viärin.”(Huomasitteko muuten, että sinuttelin isää? Se ei ollut vielä siihen aikaan kaikille lapsille luvallista).

Kyseinen lehti on vielä tallessa, ja sitä katsellessani muistelen 5-vuotiaana viettämääni Pussinpohjan joulua.

Joulukuusi oli hankittu ajoissa, ja se odotteli ulkona rapunpielessä. Jos silloin kysäisi joltakin, mistä oli kuusen hankkinut, sai ehkä vastaukseksi : “Tuolta suutarin mehästä hain.” Varastettuhan se oli, ei kyläsuutareilla yleensä metsiä ollut. Toivottavasti se meidän kuusemme ei ollut suutarin “mehästä“, vaan tuttavan kuusikosta oikein luvalla haettu.

Aattona kuusi tuotiin sisälle ja koristeltiin hopeanauhoin ja eri maiden lipuilla. Latvassa “loisti” useita vuosia palvellut ja vähän virttynytkin joulutähti.

Sähkökynttilöitä ei silloin ollut, vaan kuusessa ja muuallakin paloivat aidot Havin kynttilät. Se vaati tarkkaa silmälläpitoa, tulipalon vaara oli suuri. Senpä vuoksi kariseva kuusi heitettiin “pellolle“ jo heti uudenvuoden jälkeen. Tuntui haikealta, kun uusi joulu oli taas niin hirmuisen kaukana.

Ruokapöydän antimet olivat vähäisemmät kuin nykyisen yltäkylläisyyden aikana. Aattoaamuna syötiin uunissa haudutettua ohraryynipuuroa. Ilta-aterialla oli ainakin kinkkua, rosollia, lanttulaatikkoa ja väskynäsoppaa. Kotona valmistettua lipeäkalaa syötiin Tapanina. Sitä otin aina mahdollisimman pienen nokareen, pippurinen kastike maistui ihan hyvältä perunoiden kanssa.

Illallisen jälkeen alkoi tunnelma tiivistyä. Pienen pojan sydän oli pakahtua jännityksestä. Aika kului mataen. Monta kertaa siinä ehti käydä ikkunasta kurkkimassa, eikö sitä pukkia ala jo näkyä.

Vihdoin ja viimein alkoi pihalta kuulua aisakellon kilinä ja eteisestä saappaiden kopistelua. Juoksin hellan viereen puulaatikon päälle istumaan ja yritin näyttää maailman kilteimmältä poikalapselta. Pukin tultua sisälle huomasin, ettei sillä ainakaan risukimppua ollut kainalossa. Se helpotti. Joulun edellä oli peloteltu, että pukki voi lahjojen sijasta tuodakin risuja, joilla tuhmia poikia ripotellaan kintuille tarpeen tullen. Tontutkin olivat jo viikkoja kurkistelleet milloin mistäkin ikkunasta ja tarkkailleet, löytyikö talosta kilttejä lapsia.

Pelot häipyivät, kun pukki haki eteisestä elämäni hienoimman joululahjan, isän nikkaroiman, komean polkuhevosen. Siitä riitti sitten iloa pitkäksi aikaa pienelle ratsastajalle.

Se minua harmitti, kun isä ei sitä pukkia nähnyt. Minusta ne hevoset olisivat aivan hyvin voineet odottaa apettaan vielä sen aikaa. Ihmettelin muuten sitä, kun sillä pukilla oli samanlaiset jatsarit kun isälläkin.

Niin sitten jouluaatto alkoi jäädä onnellisten muistojen joukkoon. Kammarissa tuoksui kuusi ja kynttilöiden käry. Kömmittiin uusien olkipostelien päälle nukkumaan. Pöydällä jouluruoat odottivat öistä napostelijaansa. Perinne lienee ollut ajalta, jolloin uskottiin tonttuihin ja muihin hyviin haltijoihin.

Muistui aina mieleeni, kun vietin ensimmäisiä jouluja vieraissa. Tulihan se unikin viimein ja vihdoin. Heppani odotteli siinä sängyn vieressä uutta huomista ja uusia leikkejä.

Jouluista oloa kaikille Värtsiin kirjoittaville ja sen lukijoille!

Olkoon vuosi 2013 kaikille onnellista aikaa!

Toivottelee Pussinpohjan Masa

Seuraavana oma kommenttini johonkin tarinaan jouluaatolta 2013:

24.12.2013 at 11:45 (edit)
Tuntuu ihan oudolta kun joka suunnalta tulvii tietoja lapsuuden ihanista jouluista. Minulla ei ole lapsuudesta juuri mitään joulumuistoja. Muisti on ollut varmaankin armollinen ja pyyhkinyt sieltä tarpeettomat pois.

Yksi jouluun liittyvä muisto sentään on. Äiti lähetti minut nopeasti hakemaan Lyylin kaupasta (Patsolan Sisä-Karjala) 5 pennin hiivan kun uuni oli lämmitetty hän paistaisi jotain. Kauppa oli ihan lähellä, joten siellä ei viipyisi kauan. Puoti oli kuitenkin tupaten täynnä. Lyyli teki kauppaa minkä kerkisi. Asiakkaita poistui, mutta vähintään yhtä paljon niitä tuli lisää ja minun vuoro ei tullut koskaan. Lieneekö kaikki asiakkaaat jo lähteneet kun minä sain viimein vuoron. Sain aika nuheet kun eto asian kanssa meni taas tuntikausia.

Hötkyilemätöntä Joulua !
Terveisin Alpo

Kirkkotiellä

Kirjoittanut Telle.
Julkaistu Värtsissä 25.12.2011

Joulun kohokohta oli kirkkoonmeno jouluaamuna. Kirkonmenot alkoivat aamulla varhain, jolloin hevosen vetämällä reellä matkattiin pitkienkin matkojen päästä, läpi tumman aamuyön ja suurten valkoisten kinosten. Kirkosta kotiin ajettiin usein kilpaa niin, että lumi pöllysi reen jalasten alla.

Näin kerrotaan kirjassa Kuin silloin ennen – lasten elämää Rudolf Koivun kuvittamana (Minerva; 2011). Rudolf Koivu on ollut Suomen rakastetuin satukuvittaja useiden sukupolvien ajan. Rakastetuimpia joululauluja lienee se jossa kerrotaan kuinka lämmin karhuntalja reessä odottaa…

Tämän joulukortin piirtäjästä ei ole tietoa, mutta joulukirkkoon siinäkin ajellaan. Lähettäjät sen sijaan tiedetään, kyseessä ovat Hilja Ja August Eronen, ja kortti on leimattu Uusi-Värtsilässä reilut puolisataa vuotta sitten. Kortin vastaanottaja oli Aug. Erosen serkun perhe Kaustajärvellä.

Kortin lähettäjän poika, Teuvo Eronen, kertoi kortin saajasta seuraavan tarinan: Pielisjärven suunnalla oli suuret savotat, jossa oli mukana monia Värtsilänkin miehiä. Miehet osallistuivat yhdessä paikkakuntalaisten kanssa karhujahtiin, mutta saalista ei saatu sillä kertaa. Myöhemmin paikkakuntalaiset olivat kaataneet suurikokoisen uroskarhun. Kortin vastaanottaja oli ostanut karhuntaljan itselleen ja ajellut kymmeniä vuosia talja rekipeittonaan. Olettaisin, että hänenkin hevosensa rekineen ja peittoineen on seissyt jouluaamuna Vanhan Värtsilän kirkon puomissa.

Tellervo

Matka joulukirkkoon
Lea Koukku • 9.1.2013 •

Muistelen matkaa joulukirkkoon.

Aaton jälkeinen väsymys vielä painoi silmäluomissa kun äiti aamulla herätteli lapsilaumaansa joulu aamuna ja ilmoitteli herätellessään että nyt on aika lähteä joulukirkkoon. Isäni oli valjastanut hevosen ja tummaan vanerista valmistettuun laitarekeen oli laitettu monta paksua lammastaljaa. Isällänikin oli päällä mustaruskea lammasturkki ja päässään läpillä varustettu päältä kiiltävänahkainen lammasturkis hattu. Meidät lapset pakattiin rekeen jossa oli pohjalla heiniä jotka tuoksuivat vielä kesälle. Päällemme isä ja äiti asettelivat lammastaljoja niin että kasvomme vain olivat näkyvissä. Isä ja äiti istuutuivat reessä etuistuimelle ja sitten lähdettiin! Aisakellon helinä ja pakkasen narina jalaksissa pakkasaamuna sai aikaan pienissä kirkkoon menijöissä jännittyneen juhlaisan tunteen.

Saavuttuamme kirkolle kuulimme puheensorinaa ja aisakellojen kilkatusta kun jokapuolelta kylää isät ja äidit olivat tulleet joulukirkkoon lapset mukanaan. Tunnelma kirkossa oli lämmin ja harras. Muistan kun kaikki lauloivat enkeli taivaan, seisten ja minä katselin kirkon kattoon kun siellä oli erikoisia kuvioita ja katto oli niin korkealla. Ajattelin että taivas, mistä pappi puhui on varmaan heti sen korkean katon takana! Sittenpä en muuta muistakkaan koko kirkonmeiningistä, sillä lämmin ja hyvä olo oli ehnyt tehtävänsä ja vienyt minut unten maille.Isän nostaminen syliinsä herätti minut ja huomasin että kaikki muutkin olivat jo pukeutumassa ja lähdössä pois kirkosta.

Ulkona oli vielä pimeää, mutta hämyisen sinistä, kun hevosen rauhaton olemus kiirehti kaikkia nopeasti takaisin paksujen vällyjen alle. Sitten isä antoi hevoselle käskyn ja niin lähdimme kotia kohti. Isällä ja kylän muilla hevosmiehillä oli aina tapana pitää kilpa-ajot kirkolta kotiinpäin mennessä! Muistan kun vauhti vain kiihtyi ja aisakellojen ja tiukujen kilinä voimistui, hevosen kavioista tierot ja lumi lenteli niin, että välillä oli pantava silmät kiinni vaikka kuinka olisi halunnut katsoa sinistä tähtitaivasta. Mieleeni on jäänyt myös kirkkomatkan tie, joka oli suolla, josta kesäaikaan ei päässyt kulkemaan. Se tie oli epätasainen ja täynnä töyssyjä jossa rekeä hypitti kovasti ja meistä lapsista se oli erittäin hauskaa. Sitten saavuimme kotiin jossa meitä odotti vanhimmat sisarukset ja lämminpirtti sekä ne pienet lahjalelut jotka joulupukki oli aattona meille tuonut. Niin päästiin leikkimään leluilla ja viettämään joulupäivää.

Lea