Author name: Värtsi

Karjalan tutkimuslaitoksella käynnistyi viime keväänä rajaseudun arkea tarkasteleva tutkimus. Sinne toivottiin kirjoituksia esim. aiheista elämäntavat ja perinteet rajaseudulla. Kirjoitukset ja kuvat on arkistoitu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Joensuun perinnearkistoon ja niitä tutkitaan jatkuvasti. Olen lähetellyt Värtsinkin palstoille Värtsilää koskevia muisteluksiani, vaikken itse ole syntynyt enkä kasvanut Värtsilässä. Tämä seuraava tarinani on kirjoitettu jo ainakin viisi vuotta

Viisikymmentäluvun taitteessa, kun sana ilmastonmuutos oli tuiki tuntematon, elettiin kotipuolessamme tavallisissa talvi-illan tunnelmissa. Tuota iltapuhdetta voisi kuvata seuraavin V. Rydbergin joululaulun sanoin: ”Tuima talven on pakkanen, tähdet kiiluvat yössä. Kansa kartanon hiljaisen nukkuu jo, uupunut työssä. Verkkaan vaeltaa kiekko kuun, lunta täynnä on oksat puun. Kattojen päällä on lunta. Tonttu ei vaan saa unta.” Ilmeisesti

Näin luulen, että monilla muillakin on mukavia muistoja Värtsilä-päivistä. 70-luvun alkupuoliskolla jo meidänkin perhe oli monessa mukana. Värtsiläläiset emännät ovat olleet ahkerina ja paistokset ovat olleet totta kai maukkaita. Myllyn ja siellä olevien esineiden esittelyä myllymuseolla. Siellä se Ottokin oli aina mukana ja moni muu. Pääjuhlasta teki juhlavan kauempaa tulleet seuralaiset ja tottakai täällä kauan

Jalkaväenrykmentti 8 , johon kirjailija Väinö Linnakin kuului, marssi Kaustajärven kautta rintamalle. Tässä suora lainaus M. Jokipiin toimittamasta kirjasta ”Tuntemattoman sotilaan rykmentti”, siinä M. O. Matilainen muistelee keskitysmarssia: ”Marssi jatkui ohi Kutsun kylän rajalle. Kenraalinkyläksi sanoivat paikkaa, joka oli tyhjennetty siviileistä samalla tavalla kuin Kiteekin. Majoituimme synkkään kuusikkoon, johon sijoitimme teltat. Saimme pian tuntea, että

Juuri tänään ei tuudita tuuli kultaviljan terää, mutta kuulaana päivänä voit nähdä aamun auringon hehkun. Kesäisiä viljapeltoja, leikkilehtoja ja Jänisjoen rantamaisemia saamme ihailla jokaisena suvena. Meillä on mainio kotiseutulaulu, joka voisi yhä useammin kajahtaa värtsiläisten kokoontuessa yhteen tai miksipä ei vaikka hiljaisena hyräilynä työn lomassa, kun pajan kalke helää. Värtsilä elää! Värtsilän laulu Sanat Eino

Kalle M. Väänänen on lähettänyt Värtsille ajankohtaisen kuvan  Luutalahden maisemista. Hän kirjoittaa: ”Tämä alkaa tuntua jo talvelta. Taitas alkaa pilkkikausi, mutta ei tuolla siima kestä notkeana eikä taijja ihekkään.” Kuvassa on selvästi kissan tassun kuva taivaan pilvissä (toim. tulkinta). Luutalahti on kylä Värtsilästä hieman pohjoiseen, Kenraalinkylän ja Öllölän takana. Se kuuluu nykyään Joensuuhun. Sinnehän me

Pikkujoulusesongin ollessa kiihkeimmillään palaan ajassa reilut kuusikymmentä vuotta taaksepäin, jolloin melkein joka kylässä oli kansakoulu ja koululla pidetyt kuusijuhlat olivat kaikkien yhteinen talven kohokohta. Saverikkoraudan narskeessa Koulun kuuselle menokin oli jo yhtä juhlaa, koska menimme sinne useimmiten talvitietä pitkin eli jään yli hevosella. Aisakellon helinä ja saverikkoraudan narske olivat ääniä, jotka virittivät juhlan odotuksen tunnelmaan.

Aika kuluu. En tiedä runojen kirjoittamisesta mitään, mutta joskus aina mieli tekee jotenkin muistella, kuten tämä 10-vuotisen kunniaksi riimitys. Siitäkin on jo aikaa. Esim. Kesäsoittajat on mainio keksintö, suosittelen juhlissa käytettäväksi. Perustettiin musiikkikoulu, jottei loppuis tämä touhu, Helsingistä tuli tieto, opetusministeriltä tuskin mieto: Kesälahti, Kitee, Rääkkylä ja vielä Tohmajärvi, Värtsilä, nimeksi Keski-Karjala, Petroskoin hyvä ystävä.

Sillä aikaa kun entinen Posti, nykyinen Itella selvittelee postinjakeluaan, voinemme tutkailla vanhaa albumia, jonka kannessa on signeeraus ”tuttavaltasi Hilmalta 1925.” Hilja oli koonnut albumiinsa nuoruudessaan saamiaan postikortteja, joita mielelläni katselin hänen luona vieraillessani. Valitettavasti silloin ei ollut mahdollisuus korttien kopioimiseen, mutta tein joitakin muistiinpanoja korteissa olleista värssyistä. Hilja eleli ”sinkkuna” koko elämänsä, vaikka hänen saamistaan

Niirasen Jenny piti kovasti vieraista, vaikka oli sairastanut aika kauan – ehkäpä se piristi häntä itseäänkin. Jenny esitti vieraille värssyjä Patsolan kodissaan. Minulla ei ole tarkkaa tietoa, kuka on alkuperäinen keksijä, mutta kivoja olivat, kun yheksänkymppinen niitä esitti ihan ulkoa – muisti oli hyvä. Tässäpä pari runoa malliksi. Numeroloru Mikä on yks yks oot sie

Muistelen aika monesti Kenraalinkylässä asumaamme aikaa. Itse en ole opettaja – olosuhteiden pakosta olin kotiäitinä, se tuntui jonkin aikaa tyydyttävän. Kun Joensuusta sinne muutettiin kesällä 1966, syksyllä syntyi vanhempi tyttäremme Tarja. Kun pitkäaikainen ystäväni Annele laittoi kerran kirjeen minulle, siinä oli osoitteena Kuninkaankylä. Komea nimi sekin ja perille tuli. Olen sillä tavalla ihmeellinen ihminen, että

Kyllä maalla on mukavan viihtyisää – täällä Tohmajärven Patsolassa, missä olemme eläneet jo pitkän tovin yli 30 vuotta. Ensin tulimme Joensuusta Kenraalinkylään, sieltä Tohmajärven Kemieen ja siellä kerrostaloon ja pitkäksi aikaa palotalolle, missä sai katella mihin suuntaan paloautot lähtivät – lapsista sekin oli jännää. Palotalolta tiemme kulki Värtsilän Patsolan koululle Se oli ymmärrettävää, kun työmmekin