Värtsilässä on perinteenä nimetä joka toinen vuosi ansioituneita henkilöitä takojiksi. Jossain vaiheessa, kun oli mietitty tuota takoja –nimitystä, oli sellainenkin esitys nimestä kuin Sepän Sälli, mutta se ei kaikkia miellyttänyt, vaikka onhan Värtsilässä elänyt monta seppää. Takoja oli ehken arvokkaampi. Nyt luettelen eri vuosien valinnat. Jokainen voi omalla tahollaan muistella. 1976 Uuno Matikainen 1978 Aulikki […]
Sillä aikaa kun entinen Posti, nykyinen Itella selvittelee postinjakeluaan, voinemme tutkailla vanhaa albumia, jonka kannessa on signeeraus ”tuttavaltasi Hilmalta 1925.” Hilja oli koonnut albumiinsa nuoruudessaan saamiaan postikortteja, joita mielelläni katselin hänen luona vieraillessani. Valitettavasti silloin ei ollut mahdollisuus korttien kopioimiseen, mutta tein joitakin muistiinpanoja korteissa olleista värssyistä. Hilja eleli ”sinkkuna” koko elämänsä, vaikka hänen saamistaan
Näin isänpäivän aikoihin, kun ravintolat houkuttelevat perheitä toinen toistaan maittavimmilla ruokalistoilla, lienee hyvä muistella aikaa, jolloin isänpäivästä ei ollut vielä tietoakaan. Edessäni on kopio Wanhasta kämppälaista. Se on Yhtyneiden Paperitehtaiden Ukkoherran allekirjoittama ja päivätty 1. syyskuuta 1924, voimassa toistaiseksi… Halukas naiskokki Kämppälakiin on kirjattu kaksikymmentäkolme eri kohtaa, kuinka kämpässä asujan tulee olla ja käyttäytyä. Ensimmäinen
Niirasen Jenny piti kovasti vieraista, vaikka oli sairastanut aika kauan – ehkäpä se piristi häntä itseäänkin. Jenny esitti vieraille värssyjä Patsolan kodissaan. Minulla ei ole tarkkaa tietoa, kuka on alkuperäinen keksijä, mutta kivoja olivat, kun yheksänkymppinen niitä esitti ihan ulkoa – muisti oli hyvä. Tässäpä pari runoa malliksi. Numeroloru Mikä on yks yks oot sie
Muistelen aika monesti Kenraalinkylässä asumaamme aikaa. Itse en ole opettaja – olosuhteiden pakosta olin kotiäitinä, se tuntui jonkin aikaa tyydyttävän. Kun Joensuusta sinne muutettiin kesällä 1966, syksyllä syntyi vanhempi tyttäremme Tarja. Kun pitkäaikainen ystäväni Annele laittoi kerran kirjeen minulle, siinä oli osoitteena Kuninkaankylä. Komea nimi sekin ja perille tuli. Olen sillä tavalla ihmeellinen ihminen, että
Kyllä maalla on mukavan viihtyisää – täällä Tohmajärven Patsolassa, missä olemme eläneet jo pitkän tovin yli 30 vuotta. Ensin tulimme Joensuusta Kenraalinkylään, sieltä Tohmajärven Kemieen ja siellä kerrostaloon ja pitkäksi aikaa palotalolle, missä sai katella mihin suuntaan paloautot lähtivät – lapsista sekin oli jännää. Palotalolta tiemme kulki Värtsilän Patsolan koululle Se oli ymmärrettävää, kun työmmekin
Menneinä aikoina kenenkään ei tarvinnut pukeutua noidaksi, hän saattoi saada kyseisen ”arvonimen”, jos hänellä sattui olemaan kykyjä, joiden arveltiin liittyvän jollakin tavalla taikuuteen. Tässä tarinassa kerron Ulriikka Kassisesta aivan hänen omalla nimellään, en tiedä oliko hän mitään sukua selvännäkijä Aino Kassiselle, josta eräs viikkolehti teki montakin juttua ajallaan. Nauhoja navetassa Vanhat ihmiset käyttivät eräästä Kaustajärven
Nykyisin keskustellaan paljon ihmisten erilaisuuden hyväksymisestä. Moni on varmasti käynyt katsomassa ajatuksia herättävän elokuvan Prinsessa, joka kertoo Kellokosken potilaasta Anna Lappalaisesta. Melkein jokaisesta kylästä löytyi aikoinaan persoonallisuuksia, joita pidettiin normaalista poikkeavina. Kerron tässä eräästä heistä, en kuitenkaan hänen omalla nimellään vaan kutsuttakoon häntä vaikka työnimellä Olli Kuranen. Kotiimme tuli neljäkymmentäluvun loppupuolella rengiksi Öllölän kunnalliskodilta vankka
Kaustajärvi on tänä syksynä ollut harvinaisen kaunis. Joutsenet viipyivät runsaslukuisina päivä kaupalla ihan laiturin edessä pylly pystyssä. Ruokaa siis oli järven pohjassa runsaasti tarjolla. Jäätä ilmestyi yhtenä yönä melkein koko järven pinnalle. Sorsaparvi ihmetteli, kun railot kapenivat, ja lähtivät sitten pois. Pihatyöt on tehty lumen tulon tieltä. Katot ja rännit putsattu. Sammalen poisto oli suuritöinen
Varsin harmaita mielikuvia tulee mieleen rajakylien savotoista suurten metsäyhtiöiden metsissä 55 vuotta sitten. Metsätöissähän moni nuorukainen aloitti elantonsa hankkimisen, koska muuta työtä ei juurikaan ollut tarjolla. Yhtiöiden edustajien asenne oli suunnilleen että ota tai jätä, eli keskustelun sijaa oli varsin vähän, tulijoitahan aina riitti. Tuolloin oli vallalla tavaton ja sanoisin, että turhakin tarkkuus työn laadussa
Oltiin rovasti Kotilaisen kanssa kalareissulla. Värtsilään oli matka. Poikettiin Pivankaan, jossa saatiin ensimmäinen kosketus karjalanmurteeseen. Sehän tietysti lämmitti sisintä. Sen sijaan poliisin tutka Kiteen paikkeilla ei lämmittänyt yhtä paljon. Onnea oli matkassa, kun poliiseilla oli silloin ”isompi kala” pyydyksessä eivätkä huomanneet meidän kympin ylinopeutta. Vaaramaisemat toivat mieleen lapsuuden tunnelmat. Joskus lapsena kirjoitin kouluaineeseen, että ”Värtsilä
Sain kuusikymmentäluvun alussa pilailu –lahjakortin, jonka kannessa oli teksti: Minkkiturkkinne on työn alla! Kun kortin avasi, löytyi sisälehdeltä kuva, jossa kaksi minkkiä oli ”lapsentekopuuhissa”. Ehkä tuo kortti silloin hieman hymyilytti, mutta nyt ei naurata, kun huomasimme, että kesämökkimme porakaivokatokseen on pesiytynyt villiminkki. Kaivon suojarakennelma on pienen pyramidin muotoinen. Maan päällä oleva sementtirengas on ympäröity kivenmurikoilla,
Sodan jälkeen 1940-luvun lopulla ja 1950-luvulla Jänisjoki oli merkittävä uittoreitti. Puuta uitettiin joen latvahaaroilta alas Niiralaan saakka, jossa se nostettiin parhaillaan kolmella nostokoneella ylös ja lastattiin rautatievaunuihin kuljetettavaksi edelleen mm. rajan yli Neuvostoliittoon osana sotakorvausta. Asuimme tuolloin ”Nostolassa” ja Pinomäellä. Pinomäki on nykyinen Lehtopirtti ja Nostola Nurmisen konttori. Nykyisen logistiikkakentän alue oli puun varastointilaani valtavine
Kerron tässä kolmesta Marista, joista itse en ole tavannut ainuttakaan, mutta joiden mökit olen tullut tietämään, koska ne kaikki ovat sijainneet kymmenen kilometrin säteellä Kaustajärveltä. Aleksin Mari Mari Jormanaisen – jota Aleksin Mariksi kutsuttiin – mökki sijaitsi Saarivaaran ja Kaustajärven rajamailla, Niinilammin rannalla, tarkemmin sanottuna Vanhan Värtsilän maantien varressa. Sotien jälkeen mökki jäi aivan raja-aidan
Kun olin tulossa kotiin orkesterista maanantaina 27.9 en ollenkaan osannut arvata, mitä tulisin näkemään. Kahdeksan maissa illalla olimme äidin kanssa juuri kääntyneet Saariosta kohti Värtsilää ja siinä katselin ikkunasta illan pimenemistä, kun huomasin pellolla jotain kimaltavaa. Ei mennyt kauaakaan tajutessa, että karhuhan se siinä takaisin tuijotteli. Tietä oli ylittämässä karhu-emo ja kaksi poikasta. Minä kiljahdin
Kipittelen paljain jaloin pitkin ojan pohjaa korvaton kuppi kädessä. Ojat ovat pitkiä ja suoria, aina naapurin lehmitarhaan asti ja niitä on monta. Ojat jakavat heinämaan rinnakkaisiin sarkoihin. Ojan varressa kasvaa nurmimättäitä, pieniä pajun vesoja harvakseltaan, karhunsammaltuppaita ja vähän väliä ahomansikan lehvästöjä. Niiden marjojen takia pitkin ojia kuljen. Kääntelen ja kurkistelen kypsyvien marjojen alapuolta, joko marja
Hyvin usein kuulee sanottavan ”lapsuusmuistot, ne ihanat”. En voi yhtyä kyseiseen ajatukseen. Kun muistikuvani putkahtavat lapsuuteen, nousee ensimmäisenä silmieni eteen kuva lentokoneista ja sodasta. Ne muistot ovat päällimmäisinä, himmentäen kaiken muun. Ehkä ne pelot ja kauhukuviot ovat niin syvälle syöpyneet lapsen sieluun, etteivät ne katoa koko elämän aikana, ei edes vanhuudessa. Kotimme Värtsilän Kakussa oli
Monia kyläläisiä on viime aikoina hämmentänyt Sääperin takaa kantautuva ”suden ulvonta”. Olen itse jo muutamaan kertaan törmännyt kyläläisiin, jotka ovat ensi alkuun luulleet suden ulvovan kylän liepeillä. Turha pelko, sitä se ei viime viikkoina ole ollut, vaan Sääperinrannan karvainen asukkimme, joka kapinoi opettelua koiratarhassa oloon. Kuulaana aamuna on ulvonta kantautunut aina Sinilinnun portaille saakka, vaikka
Uutisia kuunnellessa ja lukiessa puhutaan vain lisääntyvästä karhuongelmasta. Karhut lähestyvät koko ajan asutusta ja lähestymisellään aiheuttavat suurta vaaraa. Niin mille tai kenelle, herää kysymys? Tänä vuotena metsän anti on jäänyt Itä-Suomessa varsinkin, niin kuin muuallakin maassa tähän aikaan kesää lähes nollaksi. Kuivuuden takia karhujen ruokavaliosta ovat lähes poissa marjat, sammakot ym. Eikä syksykään ole vielä
Katoavat perinneruuat voisimme esiintuoda vaikkapa syksyisillä ”perinneruokapäivillämme” joka olisi luontevaa järjestää esimerkiksi jo vakiintuneen Rajan Ryssäyksen yhteydessä. Kukkoset, sultsinat, piirakat, padat, paistit, laatikot tulisivat tutuiksi rikkaasta ruokaperinteestämme ehkäpä vieraantuneelle nuoremmalle polvelle kuin myös kylältämme poismuuttaneille kaupunkieläjille joita tällainen tarjonta varmasti kiinnostaisi. Yhdessä tehtäisiin ruuat ja yhdessä nautittaisiin! Muistelen lämmöllä yhtä takavuosien Rajan Ryssäystä jolloin kunnan
