Palaan jälleen lempiaiheeseeni – ruokaan ja ruokatuotantoon. Tällä kertaa nostan esiin niitä epäkohtia ja ongelmia, joita ajoittain varsin järjettömältä tuntuva EU-lainsäädäntö on tuonut mukanaan. Konkreettiset esimerkit kertovat karua kieltä siitä, kuinka paikallisia, hienoja artesaanituotteita on jouduttu lopettamaan tai niiden valmistusta on merkittävästi rajoitettu byrokratian ja kustannusten vuoksi.
Moni saattaa muistaa, että tein itse takavuosina kalasäilykkeitä – välillä enemmän, välillä vähemmän – itse pyytämästäni kalasta. Käytin muun muassa haukea, muikkua ja siikaa. Myin tuotteita kylällä sekä erilaisissa markkinatapahtumissa lähiseudulla. Toiminta oli pienimuotoista, mutta kysyntää riitti.
Jossain vaiheessa paikallinen terveystarkastaja kiinnitti asiaan huomiota ja otti yhteyttä, koska myin tuotteita julkisesti. Olin kuitenkin rakentanut kotini kellariin erillisen tuotantotilan, jossa oli huomioitu kaikki tarvittavat hygieniatekijät – kyse ei siis ollut kotikeittiössä puuhastelusta.
Terveystarkastaja kävi läpi vaatimukset, jotka tulisi täyttää, jotta toiminta voisi jatkua virallisesti. Byrokratia vaikutti monimutkaiselta, mutta ei mahdottomalta. Sen sijaan esiin tulleet vuosittaiset kustannukset olivat se ratkaiseva tekijä. Koska toiminta oli kausiluonteista ja melko pienimuotoista, laskin, ettei minulla olisi ollut mitään järkeä jatkaa. Viranomaismaksut olisivat syöneet koko toiminnan kannattavuuden.
Samankaltainen tarina löytyy myös Tohmajärveltä. Siellä eräs ”mummeli” valmisti vuosikymmenten ajan kotonaan erinomaista kuttu-juustoa ja myi sitä lähialueen ihmisille. Toiminta oli pientä, paikallista ja arvostettua. Kun viranomaiset ottivat yhteyttä ja kertoivat, mitä kaikkea virallinen hyväksyntä vaatisi, nousivat kustannukset jälleen suurimmaksi esteeksi. Lopputulos oli sama – toiminta päättyi.
Tuttavapiirissäni on myös pienviljelijöitä, joiden kokemukset kertovat samaa kieltä. Yksi heistä viljeli vain kahta tuotetta ja toimi luomusertifikaatin alla. Lisääntyneet tarkastukset ja niihin liittyvät maksut kasvoivat kuitenkin lopulta liian raskaiksi, ja hän luopui luomusertifikaatista kokonaan. Sen jälkeen tuotteita on voinut markkinoida vain “luonnonmukaisesti kasvatettuina”, mutta sanaa luomu ei saa enää käyttää.
Toinen tuttavani viljelee monipuolisesti kasviksia, juureksia ja yrttejä, joita hän myy Joensuun torilla ja ruokaringeissä. Hän ei ole koskaan edes hakenut luomusertifikaattia, vaikka tuotanto on käytännössä täysin luonnonmukaista. Syynä on sama: byrokratia ja kustannukset. Niinpä tuotteet ovat “luonnonmukaisia”, mutta eivät virallisesti luomua.
Kaikki tämä kertoo yhdestä asiasta: järjestelmä ei tällä hetkellä tue pienimuotoista, paikallista ruokatuotantoa. Päinvastoin – se tukahduttaa sitä. Suomessa noudatamme EU-lainsäädäntöä usein jopa ylitarkasti, kun taas monissa Keski- ja Etelä-Euroopan maissa käytännöt ovat joustavampia ja paikallinen tuotanto elää ja voi hyvin.
Pitäisikö meidänkin käyttää enemmän omaa harkintaa ja maalaisjärkeä? Voisimmeko löytää keinoja, joilla pieni suomalainen ruokatuotanto voisi säilyä ja kehittyä – ilman että se tukahdutetaan sääntelyyn?
Tässä ajatuksia pääsiäissunnuntain aamusta Erakkorannasta.
Hyvää pääsiäisen jatkoa kaikille!
Teksti ja kuvat: Eero-Matti Lintunen
Oikeassa olet. Paljon EU-Eurooppaa nähneenä ja toreja ja pikkuputiikkeja kiertäneenä en voi muuta kuin kirota sitä ahdasmielistä sääntöjen tulkintaa, jota Suomessa kaiken pienyrittämisen tukahduttamiseksi harrastetaan.