By jore
Muistatteko ajan kun naapuri näytti isorakeista mustavalkoista kuvaa kesän ulkomaanmatkaltaan.
Kuvassa näkyi suuri Leninin patsas tai Talvipalatsi ja nähtävyyden vieressä erottui pienenä pisteenä
ystävällinen naapuri pyhäpuvussaan.
Kaikken viisaimmat olivat päässeet omatoimimatkalle jopa Tukholmaan saakka ja poseerasivat kuninkaanlinnan edustalla Viking Linen muovikassi kädessään. Kerosen Velin valokuvastudio kehitti filmin puoli vuotta reissun jälkeen, kun joulukuvat vihdoin täyttivät filmirullan.
Sain eilen pojan nuoremmalta teiniltä kuvan urheilureissulta Keski-Euroopasta. Kuvassa näkyi neljän nuoren naisen päät rivissä. Kuva oli otettu yläviistosta joten neidit joutuivat olemaan päät luonnottomasti vinossa. Ei näkynyt taustalla Salzburgin linnaa tai Motzartin patsasta. Kuva olisi
voinut yhtä hyvin olla Ämmänsuon kaatopaikalta otettu, kuin vanhasta kauniista eurooppalaisesta kaupungista.
Toki kuva tuli heti ottamisen jälkeen ihailtavakseni, ei tarvinnut odottaa Jouluun.
Kun olin lakannut pyörittelemästä päätä nuorison kuvakulmanäkemykselle kilahti taskussa
kannettava tietokoneeni uuden ihmettelyn merkiksi.
Entinen luokkatoverini laittoi jäähyväisviestiä naapurinsa puhelimella. Elämänhalunsa menettänyt kertoi, että oli tehnyt elämänsä suurimman virheen. Oli mennyt ostamaan uuden puhelimen, ilman että tietojen siirto olisi tehty myyjän toimesta vanhasta digihärvelistä uuteen. Kuvitteli raukka että kyllä kai nyt 70-luvulla saadulla automaatioinsinöörin koulutuksella moisen tempun tekee kotona
kädenkäänteessä. Ei tehnyt. Äpit huusivat hukassa olevia salasanoja.
Nyt kaveri yritti lahjoa minua salasanojen muuntotalkoisiin. Kyllä kuulemma ongelmasta yhdessä
selvittäisiin koska asennuseväät olivat varmasti riittävät.
Totesin kaverille että minä astuin digiloikkani yli jo silloin kun Nokian tune soittoääni muuttui omenatehtaan kohtalonsinfoniaksi. Lisäksi kannustin onnetonta, kun kuulin miten pahasti asennustyö oli solmussa, että laskuja ei tarvitse enää maanantain jälkeen maksaa. Hänellä tuskin oli enää pankkitiliä. Yhtä hyvin veronmaksuvelvollisuus on ohi, väestörekisteri ei enää tunnista ihmistä ilman digipuhelinta. Itseasiassa häntä ei ole koskaan edes ollut olemassakaan, mikäli hän ei ole tallentanut elämänkertaansa pilvipalveluun ja muista sotun lisäksi kaikkia elämään tarvittavia kymmeniä salasanojaan.
Käytän jo kulunutta fraasia: ”Se on juurikin näin”. Kaikki tapahtuu
nykyisin digi- tai nettimaailmassa, tai sinne ainakin kaikki tiet johtavat
yritätpä sitten selvittää mitä asiaa hyvänsä.
Minulla on henkilökortti uusissa, senkin voisi tehdöä netin kautta,
mutta kun yritin omalla kohdallani siellä oli lause: Vaatii käynnin poliisilaitoksella.
Oli otettava yhteyttä asiakaspalveluun ja varattava aika. Kuvaamo tosin lähetti
passikuvan sinne suoraan ja minä sain vain koodin.
Samoihin aikoihin yritin tehdä kotitalousvähennysilmoituksia verotoimistoon, siis tietenkin
netin kautta, kun sellaista suositellaan eikä ne lomakkeetkaan tule kotiin tilaamatta.
Mutta sitten tuli tenkkapoo ja rohkenin soittaa asiakaspalveluun, sellaiseen numeroon,
jossa sanotaan että lomakkeiden tilaus.
Arvatkaapa kummastako sain ystävällisempää palvelua, siis poliisilaitokselta vaiko
verotoimistosta? Tuntui, että se lomakkeiden lähettäminen postin kautta asiakkalle on maailman
vaikein juttu ja sanoinkin että voin maksaa postikulut itse. Virkailija ei vastannut
siihen mitään ja niinpä jonkin ajan kuluttua sain postissa kuoren, jonka sisällä
kaksi lomaketta, joihin ei siis mahdu kuin neljän yrityksen tiedot. Tilatessa sanoin, että tarve
olisi kolme lomaketta.
Mikäs nyt neuvoksi kun oma tulostin on rikki, enkä voi tulostaa lomaketta suoraan
netistä? Päätin siis hankkia uuden tulostimen, nyt opettelen sen käyttöä. No, totta puhuen,
tarvitaanhan sitä paljoon muuhunkin kuin verolomakkeiden tulostukseen.
Liekö tämä ikäkysymys, mutta tuntuu, että kaikki ennen niin itsestään
selvät asiat ovat muuttuneet käsittämättömäksi sekametelisopaksi.
Pitkään vei minulta ennenkuin näin tämän Joren jutun kokonaan. Tämä juttu näytti päättyvän siihen missä puhuttiin filmeistä ja Kerosesta, sitten tuli kuva, ja seuraava juttu. Mistään ei hoksaa että juttu vaihtui jo. Näinköhän tätä uutta systeemiä oppii käyttämään.
Kun minä avaan Värtsin niin ensimmäiseksi etsin onko joku kommentoinut jotain? Kyllä ne aikanaan löytyy, mutta on sinne pitkä matka. Meinaa usko loppua.
Nuo digiloikat ovat tuntuneet alkuun huvittavilta, mutta nyt alkaa todella olla vitsailu kaukana, kun kaikki on tehty älyhärpäkkeistä riippuvaisiksi. Maksamme niistä aika paljon ja minä ja moni muukaan ei osaa niitä käyttää, eikä ehdi oppimaan kun on ostettava uusi laite, jota ei opi käyttämään.
Onneksi Kansalaisopisto järjestää älykännykän alkeiskursseja senioreille.