Värtsilä – sieluni koti

Tässä minä istun, katselen metsän läpi siintävää Värtsilän laaksoa – paikkaa, jossa sieluni lepää. Täällä uppoudun rauhaan ja lataukseen, jonka kaltaista en ollut ennen tänne saapumistani koskaan kokenut. Kahvi on jäähtynyt kuppiin ja leivinuuni kutsuu sytyttämään tulta tähän harmaaseen torstaiaamuun, mutta ennen sitä haluan kertoa, miten päädyin tänne, oman sieluni lähteelle.

Jotkin paikat eivät ole vain käyntikohteita – niihin saavutaan kuin johonkin, jota on odottanut koko elämän. Minulle Värtsilä on juuri sellainen. Esivanhempien maisema, turvasatama. Vaarat reunustavat sitä kuin hiljaiset vartijat, jotka sanovat: olet turvassa. Niiden rinteissä ja saloilla humiseva tuuli puhuu muinaista kieltä, jonka ymmärrän, vaikka en ennen tiennyt niin olevan. Se on nyt minun sieluni kieli.

Vuoden 2020 lopussa äitini teki DNA-testin. Testi avasi oven, jonka takana avautui jotain täysin uutta ja toisaalta samalla vanhaa. Se vahvisti, että hänen isänsä oli se mies, jonka mummini oli kantanut mielessään vuosikymmenet. Sen varmistuksen takaa avautui kokonainen suku – uusi maailma – ja samalla selitys sille, miksi sydämeni sykkii juuri Pohjois-Karjalalle ja erityisesti Värtsilälle. Myöhemmin yhteys syveni myös isän puolelta: isän äidin molemmat sukuhaarat johtivat vahvasti Rääkkylän Hirvosiin ja Liperin Mattisenlahden Utriaisiin. Karjalan maa piirsi eteeni kartan, joka oli ollut siellä koko ajan, odottamassa, että näkisin sen.

Kun kesällä 2021 saavuin ensimmäistä kertaa tapaamaan uutta sukuani Kaustajärven Siltajuhlille, tapahtui jotain selittämätöntä. Tuntui kuin veri olisi alkanut virrata toisin – syvemmin, vahvemmin, johonkin ikiaikaiseen kytkeytyen. Oli kuin DNA olisi herännyt henkiin. Ympäröivä maailma kirkastui tavoilla, joita en ollut ennen huomannut. Täällä värit loistavat aina voimallisemmin – ne ikään kuin hehkuvat ja elävät, tuntuvat virtaavan suoraan lävitseni. On kuin maisema hengittäisi minuun värejään ja minä hengittäisin ne takaisin – olisin yhteydessä johonkin, mitä olin aina kaivannut. Se yhteyden tunne oli niin voimakas, että se suorastaan huojutti, vei lähes euforian tilaan, jossa sydän ymmärsi jotain, mitä mieli ei ollut vielä tavoittanut.

Juuret tuntuivat kasvavan syvemmälle hetki hetkeltä, aivan kuin esivanhemmat olisivat tarttuneet minuun ja vetäneet lempeästi lähemmäs. Evakkosuvun lapsi oli palannut kotiin. Pahkavan Niirasten rajan taakse siirtynyt porukka avasi rivinsä ja otti vastaan pienen perillisen – eksyneen omakseen. Sieluni oli saapunut kotiin – sinne, mistä se oli kotoisinkin. Ja aina kun yritän kertoa tuosta hetkestä tai vain muistella sitä, itku nousee yhä.

Ei siis ole ihme, että löydän itseni yhä uudelleen Värtsilästä. Sieluni tuntuu olevan kotoisin täältä – saloilta, vaaroilta ja hiljaisilta metsäpoluilta, jotka tuntuvat melkein perinnöksi saaduilta.

Mutta se, miten minusta tuli vapaa-ajanasukas ja kuinka löysin toisen kotini Kivitaskun Värtsilän Selänteenmäeltä, onkin jo oma, yhtä ihmeellinen tarinansa.

TEKSTI JA KUVAT (22.11.2025): Paula Malleus