Suomalaiset järvet ovat täynnä elämää, mutta verkot lepäävät yhä useammin rannalla.
Miksi syömme tuontilohta, kun puhdas, eettinen ja terve kala ui aivan äärellämme?
Tämä on pohdintaa järvikalan, perinteen ja kiitollisuuden äärellä – hiljaisena ja kiireettömänä aamuna, takkatulen loisteessa.
Kalastus on enemmän kuin tapa saada ruokaa
Kalastus on minulle enemmän kuin harrastus – se on elämäntapa, tapa rauhoittua ja olla luonnossa. Verkkojen laskeminen ja nostaminen rytmittävät elämää, vuodenaikoja ja ajatuksia.
Kalastan kaikkina vuodenaikoina, paitsi silloin, kun järvet ovat talven kynnyksellä jäätymäisillään ja keväällä, kun jääpeite alkaa sulamaan.
Isoisäni, Ukko-Topi, perehdytti minut verkko- ja rysäkalastuksen saloihin ollessani alle kymmenvuotias. Matti-enoni kuljetti minua mukanaan onkireissuilla salolammeilla – niillä vesillä opin tunnistamaan luonnon rytmin.
Ja muistan yhä, kuinka monet itkut itkin voimien hiipuessa vuolaassa kevätvirrassa, kun olin Jänisjoella soutumiehenä ukilleni keväisessä rysäpyynnissä. Tai kun suomättäältä ja salolammelta toiselle lompsiessamme saatoin huutaa kyynel silmäkulmasta valuen ”Eno odota, en jaksa enää!”
Mutta niissä hetkissä opin jotain, mitä en ole koskaan unohtanut – kunnioitusta luontoa kohtaan ja sen, että jokainen saalis on lahja, ei itsestäänselvyys.
Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, soutelen näitä samoja rantoja samanlaisin miettein. Soutaminen on toki kevyempää kuin silloin, mutta tunne on sama. Vesi virtaa – ja elämä virtaa mukana.
Järvikalan tulevaisuus – katoava perinne ja hukattu mahdollisuus
Kalastuskunnat tekevät arvokasta työtä kalavesien hoidossa, mutta rajusti vähentyneet tulot kalastuslupien myynnistä ovat vaikeuttaneet tätä työtä.
Samalla katiska-, verkko- ja rysäkalastajat ovat vaarassa kadota kokonaan – ehkä jäädä vain historian sivuhuomautukseksi.
Ja kuitenkin juuri he pitävät yllä taitoa, jota ei voi korvata teollisuudella: elävää suhdetta veteen, vuodenaikaan ja saaliiseen.
Epävarmassa maailmantilanteessa omavaraisuuden arvo nousee uudella tavalla esiin
Puhumme usein ruoasta ja energiasta, mutta harvemmin siitä, että myös kalastus on osa kansallista elinvoimaa – osa kulttuuria, jota meidän tulisi vaalia, ei unohtaa. Se on myös kriisitilanteissa tärkeä osa ruokaomavaraisuuttamme.
Miten on sitten mahdollista, että suomalaiset syövät pääasiassa epäeettisesti kasvatettua tuontilohta, vaikka ympärillämme on tuhansia puhtaita vesiä, joissa elää ravinteikas ja puhdas järvikala? Ehkä olemme etääntyneet liikaa luonnosta.
Olemme unohtaneet, miltä tuore kala tuoksuu, kun se paistuu voissa, ja miltä tuntuu nähdä veden väreily juuri ennen verkon laskemista.
Moni ei enää edes osaa käsitellä kalaa – ei perata, fileoida tai hyödyntää sen eri osia. Taidot, jotka ennen siirtyivät sukupolvelta toiselle, ovat vaarassa kadota samaa tahtia kuin perinteinen kalastuskin.
Kiitollisuuden hiljainen hetki
Tätä kirjoittaessani aamukahvin äärellä, tässä takkatulen loimussa ja lämmössä, mietin, kuinka onnellinen saankaan olla – asuessani täällä, puhtaan luonnon ja kirkkaiden vesien äärellä.
Kohta lähden kokemaan verkkojani Pirtajärvelle. Ja jos olen onnekas, Luoja saattaa ilahduttaa kalasaaliilla – minua ja ehkä myös jotakuta läheistäni.
TEKSTI: Eero-Matti Lintunen
KUVAT: Erakkorannan kuva-arkisto
Olisi se mukava eläkepäivinä laskea verkkoja, jos sinne eläkepäiviin asti elää?
Valtiovallan salainen ja julkinenkin tarkoitushan on eläkeiän nosto, ei vain siksi että ihmiset elävät tai ovat työkykyisiä pidempään. Taka ajatushan on se, että ihmiset kuolisivat mahdollisimman äkkiä eläkkeelke jäätyään, vähemmän olis eläkeläisiä elätettävänä. ”Ravattikansa” jonka ranka ei ole kovaa työtä nähnyt pystyvät kyllä tekemään ”työtänsä” vaikka 100 vuotiaiksi.
Mm.tämä ”kuusitoista korkkimiestä”(Sikteen Korkman) kuuluu tähän ”ravattikansa” ryhmään, joka ehdotti vastikään eläkeiäksi 70v. Ei jää duunarista riesaa yhteiskunnalle kun hänen työuransa päättyy 70v. jos on enää silloin elossa.
Nimimerkki on oikeilla jäljillä. Paljon mainostettu eliniänodote on kaiketi saavuttamassa kulminaariopisteensä. Itse asiassa eliajanodote jo laski vuonna 2022, mutta tuolloin lähinnä koronan vuoksi. Hidastuma on suoraa seurausta lasten ja nuorten ikäluokkien heikentyneestä toimintakyvystä ja fyysisestä kunnosta. Elintavat ovat epäterveellistyneet, ruokavalio yksipuolistunut ja liikunta vähentynyt. Aivoterveys heikentyy niin ikään fysiikan ohella. Ruutuaika kasvaa, aivot rapistuvat.
Vaikka elinajanodote kasvaa, se ei automaattisesti tarkoita, että kaikki lisävuodet olisivat terveitä vuosia. On ilmeistä, että sairaus- ja toimintakykyrajoitteisten vuosien osuus kasvaa elinajan nousun myötä. Yli 90-vuotiaiden joukossa toimintakykyrajoitteisten ja sairastavien määrä on jo selvästi kasvanut.
Heikoista ikäluokista ei putkahtele terveitä vanhuksia. Kun eläkeikä nousee, sairauspoissaolojen määrä luonnollisestikin kohoaa.
Laadukkaaseen vanhuuteen on varustauduttava koko iän ajan, sanotaan gerontologien piireissä.
Tarkennetaan eläkeasiaa. Valtio ei elätä eläkeläisiä, maksaa toki työnantajana sille kuuluvat työeläkemaksun työntekijöistään.
Yksityisten työeläkekassojen varat olivat 2024 274 miljardia, vuonna 2023 summa oli 254 miljardia.
Tulot: Työntekijöiden ja työnantajien eläkemaksut 25 miljardia, sijoitustuotot 23 miljardia.
Yhteensä tuli 48 miljardia ja eläkkeitä maksettiin ulos 36 miljardia.
Valtion osuus työnantajana eläkemaksuista oli n 4 miljardia.
Valtio ei siis elätä eläkeläisiä vaan saa tuloveroina tuosta 36 miljardista varmasti enemmän kuin tuon maksamansa 4 miljardia työeläkemaksua.
Rahan takia työeläkkeitä ei tarvitse leikata eikä eläkeikää nostaa.
Itse aiheeseen, eli kotimaiseen villikalaan. Toivottavasti Eki ja kumppanit jaksaa kalastaa ja ammattikalastajat saavat kalasta sen hinnan että homma jatkuu.
Norjan lohta en suuhuni pane. Antibiooteilla hoidettuja kaloja jotka ajetaan loispesureiden läpi kun altaista nostetaan.
Kiitos Eero-Matille tästä avauksesta, toivon että se synnyttää keskustelua samaan malliin kuin ”ennen vanhaan” täällä Värtsissä keskusteltiin runsaanpuoleisesti aiheesta kuin aiheesta.
Itsellenikin kalastus on ollut ykkösharrastus käytännössä läpi tähänastisen elämän. Starttikipinä touhuun oli kaiketi se sydänkesäinen päivä, kun viisivuotiaana poikasena pääsin vanhemman veljeni matkaan rantaongelle Jänisjoelle. Henkilökohtainen kiinnostus eläimiä ja yleensäkin luontoa kohtaan on ehkä muuttanut vuosikymmenien aikana muotoaan mutta se on kuitenkin samalla myös jollakin lailla sopivasti syventynyt.
Olen törmännyt jossain muuallakin kuin ensimmäisen kommentoijan tekstissä pohdiskeluihin, että ”kun jään eläkkeelle niin ryhdyn kalastamaan”. Uskallan väittää että nämä filosofoinnit ovat valitettavasti melko lailla tyhjää höpinää; jokaisella ihmisellä riittää yleensä aikaa siihen mikä oikeasti kiinnostaa ja ellei esim. kalastus kiinnosta nuorena niin eihän se silloin kiinnosta ainakaan enempää myöskään vanhana.
Eläkekulujen pohdinta on vain osa kokonaisuutta. Ikääntymiseen liittyviin kuluihin kuuluu luonnollisestikin terveyden ja hoivan osuus.
Keskimääräinen suomalainen käyttää elämänsä aikana julkisia terveys- ja hoivapalveluja minimissään noin 300 000–500 000 € arvosta, joista 65& yli 65-vuotiaana ja 40% viimeisten viiden vuoden aikana.
Eläkeiän nosto kaiketi kohottaa terveydenhoitokuluja, muttei varmaankaan vaikuta ns. kuolemankertymävuosiin, ts. viimeisten elinvuosien määrään. Sen sijaan se todennäköisesti vaikuttaa jonkin verran eliniäodotteeseen.
Brutaalia mutta realismia on todeta, että ennenaikaiset kuolemat hyödyntävät ilman muuta eläkerahoittajia ja myös valtiota. Elämänikänsä eläkekertymäänsä maksanut hyötyy kaikkein vähiten kupsahtamisestaan, ellei ole viisaudessaan ottanut roimaa henkivakuutusta.
Jussin kommenttiin harrasteista sanoisin, ettei todellakaan kannata aloittaa uutta, fyysistä harrastusta vanhana. Poikkeuksena shakin peluu matalilla tuoleilla, jossa riski on tunnetusti minimaalinen.