Mauno Parviainen

Maanviljelijä ja taidepuuseppä Niiralasta

Teksti: Reijo Parviainen
Kuvat : Satu Parviainen

Mauno Parviainen syntyi Tuupovaaran Luutalahdessa Tyyne Parviaisen pojaksi 7.2.1932. Elämä oli vaatimatonta kuten syrjäseuduilla siihen aikaan.

Sahurin apuna ja auton kuljettajana

Työnteko aloitettiin jo nuorena, ensimmäisiä pestejä taisi olla kylällä talossa renkinä reilusti alle 2-kymppisenä. Piti olla kevyissä töissä. Taloon tuli sirkkelisahaus eli tukeista sahattiin lautoja ja lankkuja. Ilmeisesti sopivasta perämiehestä oli pulaa koska Mauno laitettiin perämieheksi. Työ oli raskasta tukkien siirtelyä. Tyyne-äiti sai vihiä asiasta ja tuli hakemaan poikansa pois. Siihen loppui sirkkelisahauksen ensimmäinen jakso. Tarina ei kerro jatkuiko pesti talossa muuten.
Mauno kertoi kuinka heidän talossaan ei ollut saunaa. Niinpä hän alle 20-vuotiaana päätti rakentaa oman saunan. Kaatoi puut metsästä ja polkupyörää apuna käyttäen raahasi ne kotipaikalle. Niin sauna syntyi yrityksen ja erehdyksen kautta ihan omin käsin. Sauna oli kuulemma pystyssä vuosikymmeniä.
Iän karttuessa hän pääsi vaativampiin töihin. Konehommat tuntuivat kiinnostavan. Ura alkoi paikallisen autoilijan apumiehenä. Autoilija oli ostanut vanhan auton, josta ensimmäiseksi purettiin ja kunnostettiin moottori. Venttiilien hionnalla homma alkoi. Lopulta päästiin ajohommiin ja sitä työtä riittikin vuosiksi. Siihen aikaan kaikki tavara kuorma-autoihin lastattiin käsin. Siihen tarvittiin apumiestä avuksi.

Aika kului ja ajokortti tuli suoritettua. Nyt päästiin oikein auton rattiin. Siihen aikaan tiet olivat paljon huonommassa kunnossa kuin nyt. Pehmeitä, kapeita, mutkaisia, pimeitä. Autot vastaavasti tehottomia, huonot renkaat, ei ohjaustehostinta, äänekkäitä ja kylmiä. Tietysti autonkuljettajalle sattui yhtä ja toista, mutta ongelmista piti yrittää selvitä omin avuin
Mauno oli tietyllä tapaa seikkailunhaluinen. Hän kävi jonkun aikaa autonkuljettajana ruotsinkielisellä pohjanmaalla kieltä osaamattomana, mutta pärjäsi. Siellähän ei tietenkään puhuttu Suomea. Häntä se vähän harmitti, kun tiesi että kuitenkin osaavat Suomea. Kerran oli ollut ajamassa ja auton omistaja istui vieressä. Mauno oli tahallaan järjestänyt täpärän tilanteen jossa omistajan piti nopeasti sanoa kumpaan suuntaan käännytään – VASEMMALLE tuli selvällä Suomen kielellä.

Veri veti kuitenkin takaisin Pohjois- Karjalaan. Nuorena saatu kokemus sirkkelisahauksesta auttoi perustamaan oman sahaus yrityksen ja niin alkoi kiertäminen pitkin maakuntaa. Aina kun talossa aloitettiin rakentaminen mentiin metsään ja kaadettiin tukkipuita. Ajettiin puut piha-alueelle ja kutsuttiin sahuri. Sahuri tuli päiväksi tai muutamaksi ja kohta oli tukit lautoina ja lankkuina.

Tärkeä sahauskeikka

Eräs sahausmatka sattui Öllölän Ristivaaraan, Schemeikan taloon. Tukkeja oli sahattavana iso kasa. Se oli monen päivän urakka. Rajaseudun tukkipuissa oli usein kranaatin sirpaleita, jonka vuoksi teriä piti käydä terotuttamassa. Laudat ja lankut tuli lopulta sahattua mutta talon kauniin tyttären takia käynti ei jäänyt viimeiseksi.
Eikä aikaakaan, kun häitä tanssittiin tämän talon Olga tyttären kanssa juhannuksena 1959.

Kampauspöytä hoivakodin Olgan huoneessa

Muutto Värtsilään

Nuoripari muutti häiden jälkeen Värtsilään Maunon äidin talouteen. Sahaukset jatkuivat ja kuten arvata saattaa ensimmäinen lapsi Reijo syntyi seuraavana vuonna.
Vuoden päästä tästä he pääsivät muuttamaan ensimmäiseen omaan kotiin Niiralaan. Pieni talo ja muutama hehtaari peltoa. Ristivaarasta myötäjäisinä saatu lehmä ja toinen ostettu olivat karjatalouden alku. Olga hoiti viikot navettatöitä Maunon ollessa sahausmatkoilla maakunnassa. Talo oli lähellä K-kauppaa ja lähellä oli mukavia naapureita kuten Nuutiset, Rosendahlit, ym

60 – luvulla paperipuut eli propsit piti kuoria metsässä ennen tehtaalle kuljettamista.
Mauno ja Pölösen Kalle haistoivat tästä bisneksen. Ostivat velaksi kuorimakoneen ja alkoivat kuorinta-alan yrittäjiksi. Niin sanottu ”propsi” oli 3m pitkä ja 10…20cm paksu. Nämä piti käsin nostaa pinosta koneeseen ja toisella puolella koneesta pinoon. Tämä oli oikeaa miesten työtä. Muistan miten pikkupoikana ihailtiin Maunon valtavaa hauista.
Kuorinta alkoi hiipua muutamien vuosien jälkeen, niinpä Mauno myi osuutensa koneesta Kallelle ja keskittyi maatalouteen.

Saatiin ostettua lisämaata reilu 10 hehtaaria valtion halpakorkoisella lainalla Neuvostoliiton rajalta. Rajanaapurit olivat Neuvostoliitto ja Matti Kosonen – kylän suurimpia tilallisia. Mauno aina vitsaili, että ollaan kahden suuren välissä. Ostetulla alueella oli muutama rakennus, yksi iso monttu, muutamia pusikoita ja paljon sarkaojia. Siellä meni päivä, jos toinenkin kunnes kaikki oli raivattu ja salaojitettu. Ihan perällä oli alue huonokasvuista metsää. Sille ei pieni traktori mahtanut mitään vaan paikalle tuli oikea gaterbillari joka tasoitti maan pelloiksi ja kasasi kannot isoiksi kasoiksi.
Nyt kyseistä peltoa isännöi Maunon nuorin poika Niilo

Toinen lapsi Jaana syntyi 1965.
70-lukua leimasi se, että koko ajan raivattiin peltoa, laajennettiin rakennuksia ja lisättiin karjaa. Vuonna 1972 meille tuli kylän ensimmäinen FIAT merkkinen traktori FIAT600. Myöhemmin niitä tuli toisiinkin taloihin.
Kolmas lapsi Niilo syntyi 1970.
Vanhin poika läksi vuosikymmenen lopulla Joensuuhun opiskelemaan. Viikonloput menivät kotona autellessa.
80-luvun alussa Maunolta meni reisiluu poikki auto-onnettomuudessa ja joutui sairaalan sänkyyn jalka vetoon kuukaudeksi. Kevät työt juuri alkamassa. Onneksi vanhin poika sai ”Tekusta” viimeiset kaksi viikkoa vapaaksi ja pääsi kotiin auttamaan. Tämä oli tiukka paikka, mietittiin mitenhän tässä käy. Ensimmäiseksi Olga otti viljelyssuunnitelma-kartat mukaan ja meni sairaalaan kysymään, minne kylvetään mitäkin. Mauno pääsi kotiin kuukauden jälkeen. Alkoi kuntoutus, aluksi polvi taipui vain 15 astetta. Niin vain polvi ja jalka kuntoutuivat kesän aikana. Elokuun lopulla pojan koulu jatkui taas Imatralla. Samana päivänä, Mauno läksi ensimmäisen kerran traktorilla pellolle hakemaan eläimille rehua. Jalka taipui jo 90 astetta. Ei tietenkään ollut entisellään, mutta juuri ja juuri pärjäsi syksyn keveimmissä töissä.

Kesäpaikka Ylä – Ryösiölle

90-luvun alussa Mauno ja Olga tekivät sukupolvenvaihdoksen ja vetovastuun tilasta otti nuorin poika Niilo. Vanhemmat jatkoivat asumista edelleen Niiralassa. Auttoivat talon töissä voimiensa mukaan. Kesäisin kuitenkin mieli teki veden ääreen. Nyt kun vapaa-aikaa oli hiukan enemmän. Niinpä he ostivat kesämökin Ylä-Ryösiöjärven rannalta. Valintaa lienee helpottanut, että molemmilla puolilla mökkinaapureina oli Olgan serkut.
Siellä oli mahdollista hoitaa puutarhaa, saunoa, kutsua vieraita. Aina oli kyllä jotain tekemistä. Tämä ikäluokka ei tunne käsitystä ”joutenolo”. Mökin vierestä metsäyhtiö teki ison hakkuuaukon. Aukolle jää tietysti hakkuutähteitä, joista saa polttopuuta. Mauno tietysti kysyi luvan polttopuiden otolle ja sai. Seuraavaksi alkoi massiivinen savotta. Piti rakentaa mökkiä isompi puuliiteri. Päädyssä olevasta pariovesta sopi ajamaan traktorilla sisälle. Liiteri tuli tietysti puita täyteen.


Mökin hankinnan jälkeen alkoi kypsyä ajatus muutosta eläkepäivien asuntoon. Mauno olisi halunnut ostaa tai rakentaa omakotitalon, jossa olisi ollut tilaa harrastaa. He päätyivät kuitenkin kerrostaloon keskelle Joensuuta.

Onneksi kerrostalon kellarissa oli tila jonne saattoi laittaa höyläpenkin ja aloittaa nikkaroinnin. Seuraavana syksynä Mauno meni kansalaisopistolle puutyöpiiriin, siellä hän pystyi tekemään sahaukset ja höyläykset ja kellarissa käsin tehtävät veistot. Arkkujen, kaappikellojen ja koristeellisten sänkyjen teko oli alkanut.

90-luvulla tulivat myös lasten häät. Kaikki menivät vuorollaan naimisiin ja jatkumona lapsenlapsia syntyi kaiken kaikkiaan 6, kaikki tyttöjä. Vanhemmille tuli uudet arvonimet: ukki ja mummi.
Lapsenlapset olivat aina tervetulleita kaupunkiin ja mökille. Lukemattomia kertoja tyttökatras milloin milläkin kokoonpanolla mökillä juoksi saunasta uimaan ja takaisin.

Maunon puutyö-harrastus alkoi tuottaa tulosta. Hän teki kaikille lastenlapsilleen kapioarkut. Eikä mitkä tahansa, nämä oli taidokkaasti tehty, eri puulajeista.

Taidot kehittyivät ja seuraavaksi syntyi kaappikellot kaikille lapsille. Nämä olivat jo ammattilaislaatua ja keräsivät ihailua.
Taidot kehittyivät edelleen ja kohta syntyi kaksi upeaa parisänkyä puuleikkauksin ja yksi kampauspöytäkin. Kohta tarkoitti kyllä että esim. yhden sängyn tekemisessä meni noin vuosi. Nämä ovat korvaamattomia, kulkevat varmaan suvussa pitkään.

Vuosina 2004 ja 2005 Mauno oli melkein vuoden auttamassa vanhimman pojan talon rakentamisessa Janakkalassa. Loppukesästä aloitettiin ja seuraavana kesänä muutettiin. Ikäisekseen hän oli vielä hyvässä kunnossa. Vaikka oli puhetta että ”Ei sinun tarvitse tulla tänne katolle…” selkänsä kun käänsi, niin Mauno oli vieressä lautaa naulaamassa.
Rakennustyömaalla hän ei koskaan yrittänyt neuvoa vaan teki aina kiltisti mitä sanottiin. Kerran vain sanoi että ”näin kivikkoon en olisi alkanut taloa tekemään…”
2010 luvulla voimat alkoivat hiipua ja muistisairaus eteni vääjäämättä. Puutyöt alkoivat jäädä ja kesämökin kunnossapito tuotti haasteita. Niinpä mökki myytiin vuosikymmenen lopulla. Muutamat viimeiset vuodet, jolloin Maunolla ja Olgalla ei ollut enää ajokorttia, oli korvaamaton apu oli kesämökkinaapurin Savinaisen Ville. Ville haki heidät kaupunkiasunnosta Ryösiön mökille ja vei takaisin kaupunkiin.

Mauno ei ollut viimeisinä vuosinaan enää kova seuraihminen mutta hänellä oli kyllä huumorintajua.
Hän osoitti läheisilleen rakkautta enemmän kättensä työllä kuin puheilla.
Mauno kuului sukupolveen, joka oli tottunut tekemään kovasti töitä. Janakkalassa käyntiä suunniteltaessa vakiolause oli ”mitä me siellä tehdään” ettei vain aika mene laiskotteluun. Aina piti suunnitella joku rakennusprojekti tai vähintään polttopuusavotta jota tehtiin melkein viimeiseen tuntiin ennen poislähtöä.
Hän oli onnellinen, että sai olla kotona lähes loppuun asti. Olga-vaimo piti hyvää huolta aviomiehestään yli 60 vuoden kokemuksella.

Mauno siirtyi ”Tuonilmaisiin” 9.11.2020
Olga asuu tätä kirjoitettaessa hoivakodissa.

Tämän artikkelin tallensi Värtsiin Alpo Rummukainen