by jore
”Muurmanskin seudulla 1924 syntynyt Elina Luukkainen on elänyt poikkeuksillisen ja vaiherikkaan elämän. Lapsuus Jäämeren rannikolla, suomalaisperäisen kalastajaperheen hellittynä kuopuksena oli onnellinen ja huoleton. Mutta vain vähän yli 20-vuotiaana Elina oli ehtinyt kokea Stalinin ajan terrorin ja väestösiirrot, joutua työvelvollisena neuvostoarmeijaan, suomalaisten sotavangiksi ja keskistysleiriin,työskennellä Itä-Karjalan sotilashallinnon alaisuudessa ja saada opettajan koulutuksen ItäKarjalan opettajaleirillä. Jäätyään sodan päätyttyä Suomeen, hän joutui vaaran vuosina vielä Valvontakomission painostuksen ja Punaisen Valpon tarkkailun alaiseksi ennen Suomen kansalaisuuden saantia. Myöhemmät vuodet kulkivat sitten rauhallisimpia latuja ja Elina teki pitkän päivätyön opettajana PohjoisKarjalassa.”
– Jäämeren myrskylintu
Luppopäivänä sattui kirjahyllystäni silmiini mieluinen uudelleen luettava. Jäämeren myrskylintu -Elina Luukkaisen elämänvaiheet. Elina Luukkainen Ilkka Markkula 2014.
Elina oli opettajana sadoille Värtsilän lapsille vuosien 1945-1984 välisenä aikana. Hänen koulujaan Värtsilässä olivat Tervavaara, Patsola ja Uudenkylän koulu Niiralassa eli nykyinen Värtsilän koulu josta koulusta hänen opetuksensa läpi kulki lapsia maailmalle yli 20 vuoden ajan. Kirjassaan Elina käy läpi, välin hyvinkin dramaattisen matkansa, Jäämeren rannalta Värtsilään.
Elinan sukujuuret olivat Kuusamossa äidin puolelta ja isän suomensukuiset esivanhemmat olivat tulleet Pohjois-Norjasta Muurmanskin seudulle. He olivat asettuneet 1800-luvulla Jäämeren rannalle jossa Elinan isä toimi kalastusaluksen kapteenina. 1800-luvun muuttoliike Suomesta noille seuduille oli runsasta. Erityisen paljon muuttajia oli Kainuusta ja Koillismaalta.
Alueelle syntyi useita ns. suomalaiskyliä joissa elettiin hyvin. Kalaa riitti meressä ja uutterat suomalaiset viljelivät maata kotitarpeisiin sekä pitivät kotieläimiä mm. lehmiä, lampaita, kanoja ja hevosia. Elinan lapsuus oli hyvä ja turvallinen. Hän oli perheen kuopus ja näin varmasti vanhempiensa silmäterä.
Isoveljet osoittivat rakkauttaan pikku-siskolle kiusaamalla tätä pikku kepposilla. Laittoivat mm. Elinan pyytämään naapurin isännältä tupakkaa lainaksi muka isälleen kun miehen alkujen teki itse mieli kokeilla tupruttelua.
Venäjän vallankumouksen kirot saavuttivat kuitenkin myös Jäämeren suomalaiskylät 1930-luvulla Stalinin vainojen seurauksena suomensukuisia ihmisiä pakkosiirrettiin ja vietiin työleireille mm. Siperiaan. Perheet hajosivat ja monet menettivät henkensä. Elinan lapsuuden kodin perhe murskattiin täydellisesti. Elina jäi yksin. Hänet pakkosiirettiin Itä-Karjalaan, Petroskoin lähelle.
Suomalaisten vallattua syksyllä -41 Itä-Karjalan Petroskoista tuli Äänislinna. Elina joutui suomalaisten keskitysleirille numero 7 joka sijaitsi Svatnavolok nimisessä kylässä Petroskoin ulkopuolella. Leiriaika jäi häneltä kuitenkin lyhytaikaiseksi koska hyvän suomenkielen omaavalle nuorelle löytyi töitä suomalaisten järjestäessä Itä-Karjalan aluehallintoa.
Kirjassaan Elina kertoo kuinka nopeasti Petroskoin suomalaistaminen eteni. Kadun nimet muutettiin ripeästi, mm. Pushkinin kadusta tuli Lönnrotinkatu ja muutenkin kalevalainen nimistö oli suosiossa. Suur-Suomen hengessä katuja nimettiin Vienan-Vepsän-ja Aunuksenkaduiksi. Neuvostoaikaiset patsaat ja muistomerkit tuhottiin.
Karjalaiset ja muut suomensukuiset siviilit saivat elää kaupungissa suhteellisen vapaasti mutta työvelvollisuus heillä oli. Venäläinen väestö suljettiin pääosin keskitysleireihin joita oli pelkästään Äänislinnassa kuusi kappaletta. On huomattava että nämä leirit eivät kuitenkaan olleet tuhoamisleirejä, tosin nälkä ja erilaiset kulkutaudit olivat leiriläisten riesana.
Keväällä 1942 Elinasta tuli Äänislinnan leirien johtajan Kustaa Levälahden tulkki. Levälahti oli kiinnostunut tulkkinsa menneisyydestä ja myös tulevaisuudesta. Hän kertoi nuorelle naiselle Itä-Karjalan opettajaleiristä jossa koulutettiin opettajia ajatuksena että nämä uudet opettajat sitten valmistuttuaan sijoittuisivat Itä-Karjalan kouluhin opettajiksi. Elina noudatti Kustaan neuvoa, pyrki ja tuli valituksi koulutukseen.
Opettajaleiri aloitti toimintansa Hämeen kansanopistolla Jämsässä mutta siirtyi syksyllä 1943 Rauman opettajaseminaarin yhteyteen. Kuten tiedämme nämä suomalaisten suunnitelmat Itä-Karjalan suhteen eivät toteutuneet. Suomalaisten vetäydyttyä Itä-Karjalasta Elinalla oli mahdollisuus jäädä Suomeen minkä hän tietysti tekikin.
Sodan jälkeen nuoren opettajan vaikeudet eivät kuitenkaan olleet ohi sillä valtiollinen poliisi etsi aktiivisesti Suomessa olevia Neuvostoliiton kansalaisia palautettavaksi takaisin itään koska valvontakomissio oli tälläisen ukaasin antanut. Elinan onnistui tulla Värtsilän Pykälävaaraan, Äänislinnan aikaisen vuokraemäntänsä Lyytin veljen tilalle. Hän ajatteli että kylä olisi tarpeeksi hiljainen ja syrjäinen paikka jossa hän voisi aloittaa uuden elämän. Tällöin hän oli jo valmistunut Raumalta opettajaksi.
Raumalla hän tutustui myös tulevaan kolleegaansa Teuvo Vataseen, josta tuli myös Värtsilän koulun pitkäaikainen opettaja. Erinäisten vaiheiden jälkeen opettaja Elina Takkinen löysi opettajan paikan Tervavaaran koululta. Sieltä löytyi myös puoliso. Eräässä Tervavaaran koulun kulttuuririennossa Elina lauloi itsensä kerrasta nuoren, entisen taistelulentäjän sydämeen. Näin neiti Takkisesta tuli rouva Luukkainen kun Eero vei Elinansa vihille. Joskin naimisiin menokaan ei ollut aivan yksinkertainen asia tuohon aikaan kun morsiamella ei ollut vielä Suomen passia.
Tervavaaran koulun jälkeen Elina oli opettajana Kiteellä, Muskossa ja Patsolassa ennen kuin päätyi vakinaiseen virkaan Värtsilän Uudenkylän koululle Niiralaan.
Minä sain nauttia Elinan opetuksesta parin vuoden ajan 60-luvulla. Voin sanoa kokemuksesta että oppimisympäristö Elinan luokassa oli rauhallinen ja musiikkitunneilla lauloimme sydämemme kyllyydestä. Muistan opettajamme innostuksen erityisesti musiikin ja muunkin yleissivistävän opetuksen suhteen. Hän toimi ”tuottajana”ja ohjaajana koulun joulu- ja kevätjuhlien järjestämisessä ja antoi kannustavaa palautetta yrittämisestä vaikka ohjelmanumerot eivät välttämättä aina ihan jetsulleen menneetkään. Hän oli vahva asiansa osaava opettaja.
Elina jäi eläkkeelle 1984 Värtsilän koululta. Hän oli muuttanut koululta jo vuonna 1972 kotitilalleen Selkäkylälle.
Tohmajärven, Siilinjärven ja Joensuun kautta hän palasi viimeisiksi vuosikseen nuorimman poikansa luokse, rakkaaksi muodostuneeseen Värtsilään. Arvostettu opettajamme nukkui pois Heinäkuussa 2022 liki 98 vuotiaana.Tributum memoriae.
Tämä Elina Luukkaisen ja Ilkka Markkulan kirja on merkityksellinen ja mielenkiintoinen monestakin syystä. Se on uskoa antava, rohkean nuoren selviytymistarina.
Kirja avaa myös maamme lähihistoriaa yksilön, tavallisen ihmisen eletyn elämän ja kokemusten näkökulmasta hyvin konkreettisella ja koskettavalla tavalla.
Suositeltava teos!