Värtsilästä Afrikkaan – vapaaehtoistyössä banaanitarhalla

Sadekausi ohi ja maa alkaa vihertää

Intoutuneena Minna Kutvosen hienosta matkajutusta Norjaan, ajattelin jakaa yhden omista reissukokemuksistani myös tänne Värtsiin. Vastaavia juttuja täällä on takavuosina muitakin julkaistu, mm. kiehtovia tarinoita Hassisen Veijon Aasian reissuista. Toivottavasti saamme lukea näitä teiltä myös tulevaisuudessa. Jutun olen aiemmin julkaissut omassa blogissani muutama vuosi sitten.

Olen itse viimeiset kahdeksan vuotta vastaanottanut, lähinnä kesäkuukausina, kahden eri kansainvälisen järjestön kautta talkoolaisia eri puolilta maailmaa kotiini tänne Sääperin rannalle. 

Olen kokenut tämän kulttuurivaihdon suurena rikkautena ja saanut siitä paljon. Olen voinut tutustua erilaisiin ihmisiin, saanut kuulla heidän tavoistaan elää ja nähdä ympäröivää maailmaa. 

Vihdoin myös itselleni tuli mahdollisuus kokeilla vapaaehtoistyötä. Olen reissannut paljon Aasiassa ja sinne ilmansuuntaan en enää halunnut. Suuri intohimoni on ollut jo kauan päästä kiertämään Etelä-Amerikkaa, mutta jo yksin se että aikatauluni oli rajallinen, poisti tämän mantereen suunnitelmistani. Koirien hoitajan ja talovahdin saaminen useiksi kuukausiksi osoittautui mahdottomaksi eikä taloutenikaan olisi kuukausien matkaa mahdollistanut. Lyhyelle matkalle Latinalaiseen Amerikkaan en halunnut lähteä. 

Lapsia kotikylässäni piisasi

Koska minulla oli aikaa ainoastaan kuukausi valitsin matkakohteekseni Länsi-Afrikan. Lentolipun onnistuin saamaan Lapinlennon hinnalla. Ajatukseni oli se että puolet ajastani viettäisin vapaaehtoistyössä Gambiassa, puolet kiertelisin alueen muita pieniä maita, Senegalia sekä Guinea-Bissauta.

Lensin marraskuun 2019 alussa, juuri ennen Korona -pandemian alkua, Istanbulin kautta Senegalin pääkaupunkiin Dakariin. Kaupunkia voidaan pitää ainoana metropolina tässä kolkassa Afrikkaa. Asukkaita on n. 2 miljoonaa. Kaupunkiin en ehtinyt kolmen siellä viettämäni päivän aikana tutustua kuin pintapuolisesti mutta sekin oli tyhjää parempi. Dakarissa asuin yksityishenkilöltä vuokraamassani vierashuoneessa jossa oli kaikki mitä asumiseen tarvitsin. 

Dakarista matkasin etelään Mbour nimiselle paikkakunnalle jossa vietin seuraavat päivät tutustuen paikalliseen kulttuuriin. Siellä sain asua viihtyisässä kotimajoituksessa. Mbourista jatkoin matkaani läpi Senegalin maaseudun Gambian rajalle. Rajatarkastusten jälkeen matka jatkui tovin ennen kuin ylitin valtaisan Gambiajoen.  Matkani tein paikallisten kimppakyydeillä, joko vanhoilla, eurooppalaisten käytöstä poistamilla 7 -hengen farmariautoilla tai huonokuntoisilla pienoisbusseilla. Autojen kunto yleensäkin oli surkea ja liikennekulttuuri aika ajoin kovinkin hurjaa ja välillä pelottavaa.

Joen ylityksen jälkeen matkasin seuraavaan määränpäähäni joka oli Serekunda. Majoittauduin vaatimattomaan guesthouseen. Pari päivää halusin tutustua omatoimisesti paikalliseen elämän menoon ennen siirtymistäni tulevaan isäntäperheeseeni.

Isäntäperheeni asui Lantrikunda nimisellä alueella. Se on tiivis kyläyhteisö keskellä laajempaa Serekundan aluetta. Paikalliseen tapaan asuintalot sijaitsevat kivimuurien sisällä, niin oli meilläkin.  Perheellä oli muurien sisällä kaksi eri taloa jotka olivat jaettu suvun kesken. En sinä aikana mitä perheessäni vietin, saanut lopullista varmuutta siitä kuinka monta henkeä kaikkineen siellä asui, mutta pitkän matkaa toistakymmentä henkeä kolmessa eri sukupolvessa. He olivat muslimeja ja uskonto oli vahvasti läsnä heidän päivittäisessä arjessaan. Muurien sisällä perheen pää oli äiti (isä oli kuollut), sekä osin myös täti joka oli suvun vanhin. Talon ulkopuolella suvun ohjaksia piteli sitten vahvasti yksi perheen lukuisista pojista.

Täti, äiti, valkonaama ja yksi perheen pojista.
Kaikkialla missä ikinä kuljinkin, aina minua kutsuttiin nimellä ”tulap”, valkonaama

Työskentelin perheen banaanitarhassa aamupäivisin n. 4 h ajan, iltapäivän paahde oli jo liian rankkaa puutarhatyöhön. Lämpötila päivisin oli varjossa +35C, öisin kymmenen astetta viileämpi. Makuusoppeni oli yhden huoneen kulmassa. Sängyn yllä oli moskiittoverkko, mutta kun mitään ilmaa viilentävää ei ollut, ei edes ropelituuletinta, yöt olivat aika-ajoin tuskaisia. Lisäksi parina yönä moskiittoverkko putosi ihoani vasten ja melkoiset puremajäljet inisijät saivat aikaiseksi pistäessään verkon läpi ympäri kehoani. Olin onnekseni koko matkan malarialääkityksen alaisena.

Työni oli pienellä käsikuokalla maanmuokkaamista ja banaanipuiden kunnostusta. Sadekausi oli päättynyt reilua kuukautta aiemmin ja ennätystulvat olivat tehneet suurta vahinkoa myös puutarhassamme. Nyt oli uuden satokauden käynnistys. Banaanipuita oli n. 30 kpl. Lisäksi siellä kasvoi sokeriruokoa mitä olikin mukava ja piristävää pureskella aina työpäivän aikana. Erilaisia kasviksia oli tarkoitus kylvää penkkeihin maanmuokkauksen jälkeen. Maa oli yllättävän ravinteikasta. Jatkuvasti kuokkani tekemistä vaoista pilkisteli esiin erilaisia lieroja. Kemiallisia lannoitteita he eivät käytä viljelyyn, ainoastaan luonnonlantaa kuten vuohen- ja kananpaskaa. Perheessämme oli molempia. Muutama kissa pyöri myös muurien sisällä. Taivaalla näkyi päivittäin valtaisia määriä suuria petolintuja. Oli aivan tavallista nähdä samanaikaisesti jopa kolmekymmentä korppikotkaa leijuvan Lantrikundan yllä.

Talkoolainen työssään. +35C

Perheyhteisö oli hyvin tiivis. Silmiinpistävää oli vanhojen ihmisten arvostaminen ja heistä huolehtiminen. Kyläyhteisössämme oli paljon lapsia ja niitä pyöri päivittäin kanssani puutarhassa. Gambiassa lapset käyvät koulua kahdessa eri vuorossa, aamuvuorolaiset aloittavat koulupäivänsä aikaisin aamulla, iltapäivävuorolaiset puolenpäivän jälkeen. Yhdelläkään lapsella tai teini-ikäisellä en nähnyt älypuhelimia saati edes niitä vanhanaikaisiakaan vempeleitä. Lapset olivat iloisia ja leikkivät juuri niitä leikkejä mitä lasten tulisikin leikkiä… erilaisia pallopelejä, hippaa ja leikkisiä nahisteluja. Ostin kylämme lapsille uuden jalkapallon ja siitä suuri riemu sitten syntyi.

Muurien sisällä naiset pukeutuivat hyvin vapaasti, pyykkiä pestiin kivilattialla ylävartalo paljaana mutta aina kun he poistuivat muurien ulkopuolelle, vaikkapa torireissulle, oli pukeutuminen huoliteltua. Naiset kulkivat pääasiassa värikkäisiin perinneasuihin puettuina ja päät aina huivitettuina. Pieniä lapsia kannettiin kankaaseen käärittyinä selässä, pään päällä kulki mukana erilaista tavaraa. 

Päättyneen sadekauden tulva oli tuhonnut myös kylämme pikku moskeijan ja sitä nyt purettiin käsipelin. Tarkoituksena on rakentaa uusi moskeija lähikuukausien kuluessa. Kaikki tämä tapahtuu talkootyönä. Oli hauska seurata esim. sitä kun kotikulmani nuori kauppias heilutti pölyisenä lekaa moskeijan raunioilla, keskeyttäen aina hetkiseksi työnsä silloin kun kadun toisella puolella sijaitsevaan puotiin asteli asiakas. Perjantaisin kyläyhteisömme ihmisiä matkasi viiden kilometrin päässä sijaitsevaan alueen päämoskeijaan joka oli valtaisan kokoinen.

Takana kylämme moskeija

Islam näkyi myös ruuassamme, sianlihaa ei luonnollisesti käytetty vaan pääasiassa liha oli kanaa tai kalaa. Päivittäiset yhteisateriat olivat sitten ikimuistoinen kokemus. Ruoka tuotiin isoa metallisoikkoa muistuttavalla vadilla. Istuimme ulkona kivilattialla vadin ympärillä ja söimme suoraan kaikki samalta vadilta. Naiset söivät yleensä käsin (oikealla kädellä), minä ja perheen miehet käytimme lusikkaa. Ruoka oli herkullista! Vaikka vietin Länsi-Afrikassa kuukauden ja söin päivittäin paikallista ruokaa, en kärsinyt kertaakaan vatsavaivoista.

Lapset saivat oikean jalkapallon

Ensimmäisen perheessäni viettämäni viikon jälkeen halusin matkata viikonlopuksi maalle. Vietinkin kolme päivää maaseudulla Etelä-Gambiassa. Äänimaailma varsinkin aamuisin oli huikea! Yöt tuhansien sirkkojen siritysten säväyttämiä. Viikonlopun jälkeen palasin perheeseeni mistä sitten matkani jatkui takaisin Senegaliin josta paluulentoni Eurooppaan oli. Guinea-Bissauhun en ehtinyt, nytkin tuntui siltä että liian paljon jouduin reissaamaan liian lyhyessä ajassa. 

Etelä-Gambian maaseudulla retkeilin maastopyörällä

Paljon olen elämässäni matkustanut – tätä kirjoittaessani laskin että ainakin 27 eri maassa. Mutta tämä Länsi-Afrikan matka oli yksi elämäni ikimuistoisimmista. En voisi kuvitellakaan matkailevani turistiresorteissa. Tutustuminen paikallisiin, eläminen heidän kanssa ja tavoin, ovat parasta antia matkoilla. Ja tämä tapa matkustaa sopii hyvin kaltaiselleni vähävaraiselle. Päiväbudjetit eivät kummoisia ole kun voi asua paikallisten kanssa. Erityisesti se lisää ymmärrystä maailmasta missä elämme, ja muistuttaa myös siitä että me kaikki olemme samanlaisia ihmisiä – omine iloineen, arkihuolineen tai murheineen. 

Makuusoppeni
Pesupaikkani

Länsi-Afrikassa näin asioita jotka huomaan läntisestä maailmastamme pikkuhiljaa katoavan… yhteisöllisyys, vanhojen ihmisten ja lasten arvostus, huolenpito toisesta ihmisestä tai taito nauttia arjen pienistä hetkistä silloinkin kun taloudellinen hyvinvointi olisi vajavainen.

Palatessani Suomeen, Tikkurilan asemalla näin ensi kertaa kuukauteen ensimmäiset huojuvat humalaiset. Ilo loisti poissaolollaan ihmisten kasvoilla, kaikki näytti vain harmaalta massalta. Eikä vasten kasvojani hakannut räntäsade juurikaan omaa mielialaa piristänyt.

Kotikatuni veden vallassa sadekaudella

Matkani anti tiivistetysti oli… Meidän Suomalaisten tulee olla kiitollisia siitä mitä meillä on. Jättää turhat narinat sikseen ja nauttia jokaisesta päivästä mitä täällä saamme elää. Löytää onni arjen pienistä asioista. Raha ei yksin onnelliseksi tee.

Mukavaa ja rauhaisaa Joulun alusaikaa!

4 comments for “Värtsilästä Afrikkaan – vapaaehtoistyössä banaanitarhalla

  1. Kiitos Eero-Matti! Veljeni poika – kuten sisareni poika Ilmari Käihkö tv:ssä. Teissä on ukkini – Erik Lintusen – geenejä.

  2. No johan Eero-Matti yllätti ! En tiennyt, että Värtsilässä on tämmöisiä maailmanmatkaajia. Kiitos Eero-Matti.
    Olen kuullut, että Suomesta on viety Afrikkaan ns aurinkokeittimiä ja joku projekti istutti pajukeppejä aavikoitumisen rajoittamiseen. Tapasitko E-M jotain näistä suomalaisista projekteista ?

  3. Kiitos Alpo. En ole tutustunut.

    Sen sijaan koetin päästä Etelä-Gambiassa sijaisevalle kalantuotantolaitokselle jonka kiinalaiset omistavat. Minut ajettiin vihamielisesti pois alueelta.

    Viime aikoina on eri medioissa paljon uutisoitu siitä kuinka venäläisten vaikutusvalta Afrikassa on kasvanut. Mutta yhtälailla kiinalaiset ovat tehneet mantereella pahaa jälkeä! Esimerkiksi Gambiassa paikalliset tuttavani kertoivat että aiemmin päivittäiseen ruokavalioon kuuluneesta kalasta on tullut ylellisyystuote paikallisten keskuudessa, eikä kalaa muutenkaan enää saa kun saaliit myydään kiinalaisille. Gambian rannikolla lienee tällä hetkellä ainakin viisi suurta kiinalaisomisteista kalatehdasta.

    Ohessa linkki Guardianin juttuun, siellä on kuva Kartongissa sijaitsevasta kalatehtaasta jonne koetin siis pyrkiä.
    https://www.theguardian.com/global-development/2019/mar/20/chinese-fishmeal-plants-leave-fishermen-gambia-all-at-sea

  4. Kiina aloitti Afrikka-invaasionsa jo 2000-luvun alussa. Syitä on varmaan monia, mutta keskeisenä lienee tietenkin suurvaltapolitiikka, luonnonvarat ja energia. Venäjällä ei ole käytössään samanlaisia pääomaresursseja kuin Kiinalla, sen vuoksi Mr. Putin on aloittanut Afrikan mantereelle oman sotilaallisen invaasionsa, jossa muun muassa Wagner-pataljoonien läsnäolon vastikkeeksi Venäjä saa kaivosoikeuksia.

    Afrikasta on muodostumassa uudelleen siirtomaa-manner, tällä kertaa Aasian ja Idän toimesta. Vaarallista kehityksessä on Euroopan kannalta se, että Afrikassa huseeraavat saattavat tietoisesti aiheuttaa länteen samanlaisia kansainvaeluksia, mitä on pienimuotoisesti jo saatu nähdä. Eritoten Putinilla on intressi tukahduttaa EU maahanmuuttajiin ja taloudellisiin ongemiin, samalla tavalla kuin par´aikaa Ukrainassa tehdään tuhoamalla infrastruktuuri.

    Kiina Afrikassa https://yle.fi/a/3-12308701

    Venäjä Afrikassa https://kehityslehti.fi/14962-2/

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *