Veteraaneja tapaamassa

Vuosia sitten sain käydä tapaamassa sotaveteraaneja Joensuun sotaveteraanien kuntoutus paikassa. Eräänlaisena ”tekosyynä” oli kaukopartiosotilas Onni Määttäsen syntymäpäivä. Hän täytti 101 vuotta. !00- vuotis kekkereihin en rohjennut mennä kun hänellä oli silloin virallista ohjelmaa ja tärkeitä vieraita.

Tiesin, että hän oli sota-aikaan radisti ja kaukopartiomies. Varasin mukaan niitä radiolaitteita, joita arvelin hänen käyttäneen aikoinaan.

Veteraanit katsomassa televisiota. Onni Määttänen lähimpänä telkkaria. Televisiossa oli Onni Määttäsen ystäviä, jotka olivat viimeiset Mannerheim ristin ritareita, kuten Onnikin.
Viimeiset ritarit Pyysalo, Gert ja Nykänen

Viimeinen ritari Tuomas Gert Linnan juhlilla 2014
Alpo näyttää, mitä korkkia ei saanut koskaan avata
Kaksi legendaa
kaukopartiomies Onni Määttänen ja
Kyynel radio
Share

3 comments for “Veteraaneja tapaamassa

  1. Onni Määttänen oli muutakin kuin kaukopartion radisti. Kun rintamalinjat ylitettiin ja siirryttiin toimintaan kohdealueella niin toimintaa johti se, joka osasi, joka ei panikoinut ja ajatus toimi. Partiomatkan loppuvaiheessa kovakuntoisimmat miehet heidän ajatuksen toimi siinä missä muilla takkusi. Eräällä Onnin partioreissulla Onnin ryhmä sieppasi venäläisen kuorma-auton, partio lavalle ja kaksimiestä koppiin ja menoksi. Matkalla liityttiin venäläiseen autokolonnaan ja sen mukana siirryttiin uudelle toiminta-alueelle. Poiskin siitä kolonnasta pääsivät ja tiedustelu jatkui ja ilmoitukset sillä sähkötysradiolla.

  2. 254
    Kiitos Kaleville täydennyksistä. Minulle tärkeintä antia tässä kirjoituksesa on se, että ylipäätään tuli käytyä veteraanien luona, vaikkakin eräänlaisena aasinsiltana olikin syntymäpäivä tai radiolaite. Onni lähti ”tuonilmaisiin” reilun vuoden päästä tästä tapaamisesta. Monesti tulee mieleen, miksi en käynyt jo aikaisemmin, ja miksi en käynyt niin monen muun veteraanin luona. Siinä on mietittävää monella muullakin.

  3. Onni oli joskus varsinainen velmu. Tukholman Naisten Sivistysliiton ryhmä tuli aikoinaan Pohjois-Karjalan kierrokselle äiti-Elinan kontaktien johtamana. Mukana olevat rouvat olivat osallistuneet Suomen talvisodan tukiprojekteihin Ruotsissa. Eräiden miehet olivat olleet jopa rintamahommissa. Neuvostoliitolla oli silläkin suunnalla kolkko kaiku.

    Pohdimme ennen vierailua kotona kovasti, kuka opastaisi Ilomantsin retken. Isä-Eero ehdotti heti perheystääväämme Onnia. joka rekrytoitiinkin hetimmiten. Kun sitten olimme bussissa jo kierroksemme tulomatkalla Möhköstä syömään Parppeinvaaralle, pyysi eräs harmaahapsinen, arvovaltainen rouva etupenkistä kysäisemään vielä Onnilta, missä olemme nyt. Onni sanoi minulle, jotta ”pijähän nuamas peruslukemilla ja kiännähän silleen, jotta ollaan pikkuhiljaa tulossa Suomen puolelle”. Tein työtä käskettyä. Vaikutus oli melkomoinen, kun nämä tädit uskoivat totista Onnia ja luulivat käyneensä tietämättään rajan takana. Harva ehti kuuntelemaan edes ruokasalin kanteleensoitantaa, kun useimmilla oli jostakin syystä suuri tarve päästä puuteroimaan nenäänsä, vaikka nenät näyttivät kovin valkoisilta jo ennestäänkin. Vessajono oli pitkä, karjalanpaisti jäähtyi ja Paula Klemolan oli otettava esityksensä uudelleen pariinkin kertaan…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *