Talvisodan tunnelmia, uusinta

Värtsilää vuonna 1911.

Tämä artikkeli on julkaistu Värtsissä 6.12.2010

Aloitin syyskuun alussa 1939 keskikoulun. Koulutyö päättyi kuitenkin jo lokakuun puolivälissä, koska rakennusta tarvittiin sotasairaalaksi. Siviiliväestöä varten rakennettiin pommi- ja sirpalesuojia, maahan kaivettuja hirsillä ja laudoilla tuettuja korsuja. Sota syttyi marraskuun viimeisenä päivänä.

Voimaan astuivat mm. pimennysmääräykset. Ikkunat piti peittää siten, ettei pienintäkään valonpilkahdusta näkynyt ulos. Katuvalot ja näyteikkunat kaikki pimennettiin. Sotapoliisit kiertelivät tarkastamassa, että sääntöjä noudatettiin.

Muistaakseni sodan kolmantena päivänä oli Värtsilässä ensimmäinen ilmahälytys, joka annettiin tehtaan höyrypillillä. Vaaramerkki oli kaksi minuuttia kestävä yhtäjaksoinen nouseva ja laskeva ääni. Vaara ohi –merkki kesti tasaisena 10-30 sekuntia.

Värtsilässä sijaitsi lentokenttä ja rautatehdas, joka valmisti tärkeitä sotatarvikkeita, piikkilankaa ja teräsverkkoa. Ei siis ihme, jos viholliskoneet vierailivat monta kertaa päivässä ja usein yölläkin.

Sotatalvi oli kylmää aikaa. Pakkanen paukkui 40 asteessa ja ylikin. Sirpale- ja pommisuojat olivat kylmiä ja vetoisia. Joissakin oli pieni kamina nurkassa, mutta se ei jaksanut kummoistakaan lämpöä pitää yllä. Yöt olivat usein tähtikirkkaita, joten saatoimme arvata hälytyspillien alkavan pian soida. Venäläisten pommituskoneiden yksitoikkoinen mouruava ääni tunkeutui unisiin korviimme. Vieläkin sen äänen muistaminen saa ihoni nousemaan kananlihalle.

Muistan eräänkin yöpommituksen. Juoksin unenpöpperöisenä äitini kanssa pommisuojaan ja huomasin, ettei ylläni ollut kuin yöpuku ja takki sekä jaloissa pikkukengät. Ei ehtinyt pakkashanki juostessa paljaisiin jalkoihin tuntua, mutta suojassa alkoi palella. Vieressä penkillä istui entinen opettajani, joka lähti rohkeasti tähtikirkkaaseen yöhön ja haki minulle lämmintä vaatetta sekä huopatossut. Hälytys tuntui sillä kerralla kestävän ikuisuuden.

Toinenkin tapaus on mieleen painunut. Hälytyksen alettua ehdimme juuri ja juuri suojaan ja makasimme maapohjalla kuin silakat tynnörissä. Pommien räjähdykset kuuluivat yhä lähempää. Katosta alkoi tippua hiekkaa ja kiviä. Hivuttauduin kohdalla olleen penkin alle aivan seinän viereen kuvitellen siinä olevan turvallisempaa. Kuin ihmeen kaupalla silläkin kertaa selvisimme.

Muutaman päivän jälkeen ehdin äitini kanssa tuskin nukahtaa, kun heräsimme yksinäisen lentokoneen ääneen. Se lensi niin matalalla, että tuntui kattoa hipovan. Hälytystä ei kuulunut, emmekä uskaltaneet suojaan lähteä. Loputtoman ajan kuluttua ääni loittoni eikä merkkiä kuulunut. Aamulla saimme kuulla, että venäläinen kone oli ollut kuvaamassa mahdollisia uusia pommituskohteita.

Lumisateita toivoimme ja rukoilimme sydän syrjällään, sillä silloin ei olisi ollut hälytyksiä, vaan harvoinpa toiveemme toteutui. Yöt olivat rauhattomia. Saimme vuokrattua aution mökin kolmen kilometrin päästä metsän keskeltä. Tuntui ihanalta herätä aamulla hyvin nukutun yön jälkeen.

Minun paras ystäväni oli Kimmo nimeltään. Se oli lapinkoira, jonka olin saanut ennen sodan alkua leikkitoverikseni. Se oli punaturkkinen, pitkävillainen, kiltti ja viisas. Kun hälytyspilli alkoi soida, oli Kimmo ensimmäisenä pommisuojan ovella sisään pyrkimässä. Sinne Kimmo meidät arvokkaasti saattoi, mutta palasi saman tien kotia vartioimaan.

Joulukuun alkupuolella alkoi evakoita virrata Värtsilään rajakunnista. Heidät ruokittiin, vaatetettiin ja autettiin lähtemään uusille asuinsijoille. Joulukuun 3.-8. päivinä Värtsilän kautta kulki noin 10 000 evakkoa. Pommitusten jatkuessa alettiin värtsiläläisiäkin evakuoida. Lapsia ja vanhuksia siirrettiin Virroille.

Rauha tehtiin Moskovassa 13.3.1940. Saimme tietää, että Värtsiläkin oli luovutettava. Pakkasimme äidin kanssa taitomme mukaan tavaroita laatikoihin, nimi ja osoite vain päälle. Samat tiedot kirjoitin maalilla myös pöytien ja tuolien pohjiin, joissa ne ovat vielä tänäkin päivänä.

SA-kuva. Evakoitua tavaraa Kaurilassa

Meidän kohdallamme kävi niin onnellisesti, että evakkomatka jäi lyhyeksi. Isä sai lomaa ja kävi kysymässä Kaurilasta noin 15 kilometrin päästä sukulaistalon emännältä asuinsijaa. Lupa tuli ja saatuamme jostain hevosen lastasimme rekeen mitä mahtui. Ensimmäinen evakkomatkani saattoi alkaa. Suurin osa tavaroista jäi tien varteen odottamaan. Osa tuli aikanaan perille, osa on kadonnut ikuisesti.

Toinen evakkomatkani suuntautui jatkosodan alettua Kuusjärvelle. Suomalaisten vallattua Värtsilän pääsimme palaamaan pahoin vaurioituneeseen paikkaan, jossa kotinikin oli palanut. Kolmas evakkotaival tuli eteen sodan jälkeen.

Kun tänä päivänä ajattelen noita vuosikymmenien takaisia tapahtumia, ne tuntuvat lähinnä unen näöltä. Kun juhlimme itsenäisyyspäiväämme ja sytytämme sinivalkoiset kynttilät, muistakaamme heitä, jotka raskain menetyksin takasivat rauhan, vapauden ja itsenäisyyden.

Hilkka Partanen

Seppeleen lasku sankarivainajien muistoksi Värtsilässä 2021.
Seppeleen laskijat Riitta Asikainen ja Raino Lipponen.
Kuva Erkki Asikainen

3 comments for “Talvisodan tunnelmia, uusinta

  1. Kiitos Hilkka tästä koskettavasta jutusta joka minulta oli jäänyt huomaamatta aiemmin.🌹

    Historiaa tunnen jonkin verran mutta tämä Sinun tarinasi tuo nuo historian tapahtumat niin todeksi!

    Hyvää Itsenäisyyspäivää Sinulle ja läheisillesi!

  2. KIITOS, HILKKA!!! Minäkin olin Kuusjärvellä – evakossa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *