Olen vaeltanut, kuten vanhempanikin. Ilman päämäärää, tunnistusta omasta merkityksellisyydestä, kokemusta kuulumisesta. Tunnetta juurista, vain niistä, jotka sojottavat taivasta kohden, kuin kysyen, huutaen. Mihin minä kuulun, missä on minun sieluni koti, sydämeni paikka.
Nousee uhkea vaara, laskee kuin nukahtaen unholaan. Taakse jää.
Salot soivat ja hengittävät, tietävät ne, jotka ovat olleet ja menneet. Pelto karella, pelto kesannolla. Lampi levähtää välissä. Niskavillojen tanssi ei riitä, ja kaiken muuten mitättömän ja näennäisesti tylsän takana sirisee jotain mitä en voi sanallistaa, ja joka kuitenkin herättää koko sielun uuteen eloon.
Värit muuntuvat, ne näyttäytyvät yhtäkkiä kirkkaampina, voimakkaampina ja vivahteikkaampina. Kuin niissä ja niiden päällä kaartuvassa taivaankaaressa eläisi ikuisuus ja tanssisi totuus.
Kun sitten saavun. Nousen vaaralle, etenen ja laskee tie edessä. Avautuu eteen maisema. En voi uskoa sitä edes todeksi, vaikka tunnen syvällä luissani, että kuljen lähemmäs jotain, mikä on minussa jo kirjoitettuna.
Nousee väreily uusien lihasten tuottama. Ilon, onnen ja jännityksen väre, jota en tunnista. Jokin minussa jo kuitenkin tietää sen.
Kuin ytimeni hyrräisi jotain uutta ja samalla ikiaikaista. Tunnen kuinka maa kutsuu ja puhuu, sanomatta sanakaan. Ja yhtäkkiä tiedän. Takanani nouseva suojamuuri, Esi-Isien ja Äitien ääni. On olemattakin selvää, että sieluni saapuu kotiin – se ei koskaan tarvitse sanoja, paitsi niille, joille sitä koettaa kuvata.
Näille saloille ja vaaroille, tunnetuille ja tuntemattomille. Kodiksi joidenkin aiempien kutsuville. Sinne sieluni saapui pitkän matkan jälkeen ja jää mielessäni.. Palaten tämän matkan päätyttyä.
Sitä on tämä paikka minulle. Olkoon se rikottu, hajotettu ja revitty kahtia. Irrotakaa tuska, unohtakaa suru ja muistakaa kuka te olette.
Tämä on paikka missä He ovat, paikka johon heidänkin sielut ovat haikaneet ja palanneet ajan heidät jätettyä.
Onko juuret unohdettu? Kadotettu jatkuva sukupolvelta toiselle siirtyvä voima. Ei, se on vain hetkeksi jäänyt näennäisen edistyksen jalkoihin, tallaantunut surun ja myrskyn sekaan, tullakseen löytyväksi myöhemmin.
Olen löytänyt sen, toivon että sinäkin sen jälleen saavutat.
Paula Malleus
Paula, viihdy vaarojen alla ja kiipeä Kukkovaaralle! Toivottavasti pian myös sinne palatetulle näkötornille. Toivottaa paluumuuttaja Värtsiläfani.
Kiitos Paula! Hieno kirjoitus ja tervetuloa Värtsilään!
Niin se on, kuin kotiinsa tulisi.
Kiitos Paula
Niin se on, Paula. Hienosti kerrottu, hieno tunnelma. Tosi.
Liikuttava kirjoitus
Paula kirjoittaa tuossa ”sydänverellään” eikä siihen tarvitse mitään lisätä eikä pois ottaa.
Syvällisiä ajatuksia herättelevä, mainio kertomus.
Hyvä yritys sanoittaa syviä tuntoja.
Ja niin Paulakin löysi kadoksissa olleen osasen itseään kiitos siitä hänen äidilleen jonka juurista osa on savossa ja hänen rohkeudelleen lahteä etsimään isänsä juuria jotka varmaankin olivat tiukasti Kaustan kamarassa samoin kun veljiensä kun he etsivät uusia asuinsijoja minä Leinolan salolla syntynyt päädyin Ylä-Savon maille ja täällä on kotini, täällä on perheeni täällä olen elämäntyöni tehnyt pienen tilan emäntänä, kylään kasvaneena, silti synnyinseudun kaipuu kesån tullen mielen valtaa , siellä kaustan siltajuhlassa kaipaus täyttyy ja rauhallisin mielin palaan kotiin Paaslahden poukamaan. ja ilonen olen Martti veljeni Irmeli tytöstä ja hänen jälkikasvustaan jotka viime kesänä iloisin mielin tutustuivat esi-isiensä elomaille Kaustan kasvatti Niirasen Irma