Isäni Otto toimi 1940-60 -luvulla pientilallisen työnsä ohella kyläsuutarina. Kenkien korjaamista ja uusien valmistamistakaan en silloin bisnekseksi ymmärtänyt, meille lapsille hänen keskittynyt työskentelynsä oli kuitenkin äärettömän kiinnostavaa seurattavaa. Suutarina työskentely oli aikansa yritystoimintaa ja toi perheelle leivän jatketta, ehkä voitakin leivän päälle. Näin jälkeenpäin, itsekin yrittäjänä toimineena, ajattelen suutarintyön olleen hänelle hyvä maataloustöiden vastapaino ja enemmänkin: luovaa toimintaa, sosiaalinen palvelutehtävä, keino löytää merkitystä elämään kylän asukkaana.
Ensimmäinen kosketukseni varsinaiseen yritys- ja kaupalliseen elämään lienee kuitenkin ollut kulkukauppias Tuupaisen vierailut kotikylässä. Kun 40-50 -luvun vaihteessa maantietä ei ollut, liikenteen valtaväylä kiemurteli Kaustajärveltä pihapiirimme halki, aivan mökin ja navetan vierestä riihen ohi ja siitä Saarivaaraan, seuraavaan kylään. Tiehän oli luonnontie, hevosille tarkoitettu kärrytie. Tien kapeus ja laatu ei kuitenkaan estänyt Tuupaista ajelemasta autollaan – jonka merkkiä en muista – kylästä toiseen ja poikkeamasta talojen pihoihin. Aikataulua tällä aikansa myymäläautolla tietääkseni ei ollut, vaan kauppias tuli yllättäen, kuin puskista.
Auton parkkeerattua kotimökin pihaan siitä purkautui jos jonkinlaista tarvikelaatikkoa ja kangaspakkaa. Arvelen emäntien silmien innosta kiilunen nappeja, nauhoja ja koristeita hypistellessä. Ehkäpä tarjolla oli jotain isännille ja lapsillekin. Ja olihan elämämme ensimmäinen auto sinänsä ihmeellinen nähtävyys. Varsinaisessa Kaustajärven kylässä (me järven pohjoispuolen asukkaat kutsuimme kylän osaa ”järventaustaksi”) sijaitsi koulun ohella myös kauppa (oliko se edistysmielisen Osuusliike Sisä-Karjalan myymälä vai porvarillinen yksityiskauppa?). Muistini mukaan kaupan yhteydessä, tässä hajoamaisillaan olevassa talossa – josta nykyisin on muistona vain kivijalka – toimi myös posti. Oltiin siis hyvinkin edistyksellisiä, sillä vasta meidän päivinämme kaikki postit ovat siirtyneet kauppojen hyyryläisiksi.
Vanha kyläkauppa oli tärkeä kohtauspaikka myös meille 50-luvun alun koululaisille. Varakkaimpien perheiden lapsilla saattoi olla varaa koulumatkallaan ostaa kaupasta limonaadia tai makeisia mutta harvinaista sellainen törsääminen oli. Limsan ostajalla ei ollut puutetta kavereista ja usein pullo tyhjennettiin porukalla – kuten sitten paljon myöhemmin väkevämmätkin juomat.
Joskus 50-luvulla kauppa paloi poroksi kivijalkaa myöten ja uusi kauppa rakennettiin demokraattisesti kylien väliin niin että kaikille tuli kauppamatkaksi saman verran kilometrejä. Tällekin kaupalle kävi köpelösti, sekin paloi ja minkäänlaista kauppaa ei kylässä ole ollut kymmeniin vuosiin. Kaupan tarvetta ei ole ollutkaan, koska myös asiakkaat karkasivat kauppojen lailla kuin savuna ilmaan, muihin maisemiin.
Leo Härkönen
3 comments for “Kaupallisia palveluja Värtsilän sivukylillä”