Kauppaleikit ennen ja nyt

Teksti: LLMR

Kauppaleikki tuntuu kiehtovan kaikkia lapsia.
On mielenkiintoista ollut huomata kuinka aika ja myös kauppa on muuttunut ja muuttuu ajan saatossa.

Millaista mahtaa olla lapsenlapsenlapsieni kauppaleikki?
Minulla oli kauppa metsän reunassa. Aivan yhtä mukavaa oli olla asiakkaana kuin kaupantätinäkin.
Myytävänä hiekkaa, kiviä, kukkia, sammalta ja mitä vain mielikuvitus keksi. Tavaroina paljon astioiden kappaleita. Käärepapereina kaikki oikeista kauppapapereista säästetyt palat.

Tuolloin mentiin oikeaan kauppaan kassin tai kopan kanssa. Kaupan tädiltä pyydettiin ”kilo jauhoja” ja ”puoli kiloa herneitä” ja ”100 grammaa perunajauhoja”, jotka täti kauhoi laarista paperipussiin. Makkaraa leikattiin isosta tangosta tai lenkistä, sillit ongittiin suuresta tynnyristä,
käärittiin paperiin ja paketit kiinnitettiin narulla. Periaatteesa kaikkea oli kaupan, paitsi leipää. Se edelleen oli kotitekoista. Hedelmiä taisi olla vain ennen joulua. (Päärynät olivat minusta erityisen herkullisia.”HYI, ihan kun kylymäneitä potattija”, sanoi äiti.)
Ehkä joskus voitiin saada tikkukaramelli tai lakritsipötkö asiointipalkaksi Hinta merkittiin paketin päälle ja paperille jokaisen ostoksen jälkeen ja lopussa kaupantäti näppärästi, taitavasti ja nopeasti laski yhteen summan. Rahalla maksettiin ja rahaa saatiin takaisin ellei perheellä ollut vastakirjaa.

Kohteliaita oltiin myös: -Suapko olla muuta? -Kiitos ei muuta. – Hyvästi.
Omat lapseni olivat jo valintamyymäläkansaa.
Kauppaleikki sujui kuten oikeassa kaupassa: Ostoskoriin valittiin valmiiksi pakatut tuotteet.
Ainoastaan lihaa ja makkaraa piti pyytää lihatiskiltä, makkaraa sai jopa siivutettuna. Hedelmät ja vihannekset valittiin itse muovipusseihin ja punnittiin myös itse. Sen jälkeen mentiin kassalle ja ladottiin tavarat liikkuvalle hihnalle. Kassaneiti istui ylväästi korkealla tuolilla ronksuttaen ostosten hinnat kassakoneeseen. Tiskin alta napattiin muovikassi, johon tavarat ladottiin. Rahalla jälleen maksettiin ja saatiin takaisin tai tunnusnumerolla laskutettavaksi.
Lähtiessä sanottiin: kiitos ja näkemiin.

Lapsenlapseni kauppaleikkiin kuuluvat jo ison marketin valmispakkaukset niin lihoissa kuin makkaroissakin.
Valtavaan kärryyn voi kerätä myös paljon paljon muutakin kuin ruokatavaraa. On eksoottisia kaukomaiden tuotteita, vaatteita läjäpäin, elekroniikkaa, kirjoja, ym, ym.

Ravintotuotteet kuten esim. pizzat (nykyinen kansallisruoka) ovat pakkauksissa valmiina paistettaviksi, einesvaihtoehtoja lukemattomia, hedelmiä niin, ettei tedä kaikkien nimiäkään.
Hihnalle ostokset kuitenkin ladotaan.
Leikki jatkuu seuraavin vuorosanoin itsepalvelukassalla tai oikealla kassalla:

• Missäs se on se viivakoodi? Hei kone ei toimi, pitää käydä selvittämässä, odottakaavat hetki.
• Tämä kestää vielä. Ottakaa toinen kassa.
• No nyt taas toimii. (Ja kone sanoo piip, piip, piip, piip.)
• Maksatteko käteisellä vai kortilla? Ai kortilla. Onko bonus-korttia? Lähimaksu ei toimi. Painakaa kortti lujasti lukijaan. Nyt pin-koodi on väärä. Koettakaa uudestaan.
• Ette muista tunnuslukua? No voi voi, kauppamatka meni sitten aivan hukkaan. Käteinen ei enää käy. Tulkaa uudestaan.
• Moi moi.
  Ehkäpä seuraava sukupolvi lähettääkin jo robotin asialle, joka tuo tarvikkeet kotiin ja valokenno laskee automaattisesti hinnat sekä ilmoittaa pankkitilille veloitettavan summan.
  Tylsää, sanoisin, vaikkakin aikaa säästävää. (Mihin sitä aikaa pitäneekään säästää?)
  Jääkäämme odottelemaan