Vankileirimuistoja

Aurinkoisen päivän terveisiä täältä Joen kaupungista!

Tuo koronakin on alkanut hellittää pikkuhiljaa. Lomamatkojakin on päästy jo toteuttamaan. Itse haluaisin vielä kerran pistäytyä naapurissa tuolla rajan takana ”kotkylässä”, niin kuin Emma-äitini sanoa kauan sitten. Saas nähdä milloinka raja avautuu Värtsilän kohdalla. Edellisellä kerralla oma matkayritys päättyi Värtsilässä nimismiehen talon kohdalle rajaluvan puuttumiseen. Ei kun linjurin kokka kotia kohti ja takaisin. Useita kymmeniä kertoja ehdittiin käydä siellä kotikylässä ennen kuin tuli stoppi.

Aikaisemmilla käyntikerroilla kaikki onnistui ”nappiin”. Eihän meitä entisiä matkalle lähtijöitä taitaisi olla enää paljonkaan jäljellä.

Tällaisia kaltereita täytyi olla kotivankien majapaikoissa
Kuvituskluva: Alpo Rummukainen

Vankileireistä

Värtsin verkkolehdessä on kysytty Värtsilän silloisista vankileireistä. Tiedän, että niitä oli ainakin 3 kappaletta. Kakussa, josta rakas aviomies Aarre, silloin pikku poika, haki ukille työvoimaa. Toinen oli tehtaan seutuvilla. Kolmas ja suurin oli Pussinpohjassa pususillan vieressä. Sieltä tämä koulutyttökin haki vankeja puun pilkontaan. Eikä pelottanut – paljoakaan. Kassanpellolla, jossa asuimme, oli lähinaapurina tien toisella puolella seppä ja kunnallispoliitikko Tauno Rantanen. Heillä oli venäläinen mies ”hanslankarina” (kotiryssäksi kutsuttiin). Kunnollinen ja miellyttävä mies. Oli kertonut, että kun heidät palautetaan kotimaahan, ”niin ei kun nappi otsaan.”

Pussinpohjan vankileiri oli vankimäärältään suurin. Rauhan tultua valtakunnan raja kulki pususillan lähituntumassa.
Kerronpa erään kotiseutumatkaan liittyvän tarinan. Muuan hyvä ystäväpariskunta oli mukana Venäjän Värtsilän kotiseutumatkalla. Aviomies Matti oli tutustunut Venäjän Värtsiläläisiin opettajiin ja kertonut, että hänen kotinsa jäi juuri tuohon vankileirin taakse. Nämä opettajat olivat vieneet Matin vaimoineen vankileirin paikalle. Siellä oli ollut muun muassa punagraniittinen patsas, jossa oli ollut venäjänkielinen teksti. Matti osasi venäjää ja suomensi sen. ”Kaikki muistetaan, mitään ei ole unohdettu.” Jossakin muualla päin Värtsilää oli ollut myös samanlainen graniittipatsas samanlaisella tekstillä. Ei ole omalle kohdalle sattunut. Ei tuntunut teksti hyvältä, puistatti. Tämäpä pieni muistelus ollutta ja mennyttä sota-aikamme historiaa.

Hilkka Partanen

PS. Pieni mutta tärkeä jatko edelliseen. Soittelin Helsinkiin Esko Lehtiselle. Hän oli muun muassa Värtsilä -seuran puheenjohtajana ennen kuin muuttivat takaisin Helsinkiin. Lehtisen perhe asui Pussinpohjassa lähellä vankileiriä. Pikkupojillahan oli aikaa tutkia paikkoja. Vankileirin hautausmaa oli sijainnut noin 300 metriä tehtaalle päin, ortodoksiristeineen.

Saunakin oli ollut noin 200 metrin päässä. Myöhemmin hautausmaan paikalla oli kesäisin kasvanut runsaasti korvasieniä. Jostakin syystä jäivät keräämättä. Uskomatonta tietoa Eskolta hauskasti kerrottuna, nauratti ja itketti. Kehotin kirjoitushommiin!

Tällä Eskolla on hallussaan harvinainen taulu. Se kuvaan Pussinpohjan vankileiriä. Sen on piirtänyt joku sotavanki. Toivotaan, että saisimme kuvan siitä arvokkaasta taulusta tänne Värtsiin

Hilkka

Lisäys

Lapsuusajasta on jäänyt mieleen, kun naapurin saunan ikkunassa oli rautaristi, eli ereäänlaiset kalterit. Ne olivat litteää paksua peltiä niinkuin reen jalaksissa tai kuten ladon oven saranat. Saattoivat ollakin saranat. Ne oli kuulemma määrätty kotona majoitettujen sotavankien vuoksi. Vangeista minulla ei ole mitään mielikuvaa, mutta nämä kalterit olivat jääneet ikkunaan vuosikausiksi.

Minulla sattui olemaan kuva kotini vanhan saunan ikkunasta ja sattui olemaan myös ladon oven saranat liiterin ovessa, niin tein niistä kuvan ja laitan Hilkan luvalla tähän artikkeliin. Kuva muistuttaa aika paljon sitä saunan ikkunaa missä nämä ristikot oikeasti olivat.

Lisäys ja kuvat:
Alpo Rummukainen

Share

7 comments for “Vankileirimuistoja

  1. Sakari H
    24.7.2020 at 21:33

    Hilkka, olet oikea tietojen aarre vailla vertaa.

    Värtsin lukijana kiitän, kun jaksat kotiseudun hengessä ja toivotan kaikkea hyvää sinulle ja lähipiirillesi.

  2. jore
    25.7.2020 at 7:36

    Olen Sakarin kanssa samaa mieltä👍

    Jos Hilkka lähtee vielä oppaaksi
    Wärtsilään suuntautuvalle kotiseutumatkalle
    niin ennakkoilmottaudun jo mukaan😁

  3. Eero Tarvainen
    25.7.2020 at 11:24

    Hilkka on todellinen tietopankki. Täältä Jyväskylästä ilmottautuvat vaimo ja minä mukaan. Jos oikein muistan niin Hilkka oli matkalla mukana, kun veli venäläinen aukaisi portit ja päästiin käymään Kylänpäässä.Hilkka selosti, mitä rakennuksi ja yrityksiä oli Wärtsilässä. Pyshdyttiin Notkon tienhaarassa. Samalla kertoi Pussinpohjan vankileiristä. Pussinpohjassa ei käyty. Serkkupoika T.Pulkkinen oli vielä remmissä mukana.

  4. erkki lintunen
    25.7.2020 at 18:10

    Hilkan tietopankkiin yksi lisäys. Kotini – Lintulan, nykyisen Sinilinnun – kohdalla tien toisella puoilella oli jonkin aikaa vankileiri, todennäköisesti väliaikainen. Se oli kuitenkin piikkilanka-aidalla eristetty. Myöhemmin samaan heinälatoon tuli KEKKI – kaatuneiden kotiuttamiskeskus.

    Kaksi muistoa niiltä ajoilta. Ensinnäkin en voi unohtaa erään vangin katsetta piikilankojen välistä. Hänellä oli ilmeisesti ikävä lastaan, kun näki minut. Toinen muisto on siltä ajalta, kun lotat huolsivat rintamalta tuotuja kaatuneita kotiseudun sankarihautausmaahan vietäviksi. Liftasin kerran sotilaixden kuorma-autoon, kun se kävi Värtsilän asemalta noutamassa valkoisia ruumisarkkuja.

    Myöhemmin rauhan tultua vuosien ajan piti pimeinä iltoina juosta entisen vankileirin ja KEKIN ohi kotiovelle. Nyt ei heinälatoa enää ole.

  5. Anne T.
    29.7.2020 at 20:29

    Kiitos näistä tiedoista!

    Äitini on syntynyt 1928 Värtsilän Notkolla, asui myös Patsolassa/Savikolla ja lopulta Värtsilän tehtaan ja aseman välimaastoissa suuren joen rannalla tehtaalle menevän radan varressa. Hän on kertonut, kuinka sotavankeja kuljetettiin rataa pitkin ristaanille töihin ja kuinka edessä ja perässä olevat vartijat olivat välillä niin höveleitä/armeliaita, että antoivat vankien poiketa äitin kodin eteisessä, mistä löytyi syötävää. Varsinaisesti siellä oli astia, johon laitettiin eläimille tarkoitetut huonommat vihannekset ym, mutta mummo piti huolen, että siellä oli aina jotakin kunnollista, mitä vangit voivat ottaa.

    Äitini on myös kertonut, että hän ja vuoden vanhempi veljensä kävivät viemässä ruokaa vankileirille aidan raoista. Kuulemma jonkinlainen metalliverkkoaita oli ollut.

    Nämä kertomukset on minulla videoilla ja vaikka äitini kertoo niillä kaikenlaisia muitakin rankkoja muistoja, ainoa kohta, missä hänen äänensä sortuu, on se, kun hän kertoo, kun ei enää nähnyt jotakin tiettyä vankia, joka oli kulkenut jonossa radalle. Äiti siis arveli vangin kuolleen tai tapetun.

  6. Anne T.
    29.7.2020 at 20:31

    Olisin myös erittäin kiinnostunut liittymään seurueeseen, kotiseutumatkalle äidin synnyinsijoille rajan taakse.

  7. Eero Tarvainen
    30.7.2020 at 7:49

    Mummo pagisi, että heillä oli sot-aikana töissä kaksi venäläistä vankia. Arvo setä reppana s.1930 toimi vahtina. Toivo setä oli kaatunut talvisodassa,vävj kaatui Ruskealassa jatkosodan alussa, Anni täti toimi lottana ja isän s.1918 sotareissu kesti vuoteen 1945 asti. Tuolloin perhe oli evakoitu Karstulaan. Kotona työvoimana olivat reppanat Sirkka täti ja Arvo setä. Mummolle oli opetettu keisarinaikana lukujärjestyksen mukaan viisi viikkotuntia venäjän kieltä. Hän bonimai jonkin verran vennäätä. Muamuska kerto, että illalla vankit olisat asettuneet lattialle nukkumaan, mutta hän kielsi ja sanoi. Ihmiset nukkuvat sänkyssä. Tällaisia stooreja voitaisiin kai kertoa pilvin pimein.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *