Tukkijoella vielä kerran tai pari

Teksti ja kuvat Alpo Rummukainen

Kulttuurinvaihtoa

Niiralan Raja-asema avautui nenkilöliikenteelle monivaiheisena. Ensin ihan erityistapaukset, sitten 1990 “Rajoitetut ryhmämäatkat” ja seuraavana vuotena 1991 alkoivat kotiseutumatkat. Nämäkin vain kesällä klo 6-20 välisinä aikoina

Vielä Suomessa ja omassa bussissa. Hymy on vielä herkässä.
Edessä vasemmalla Tukkijoella kuoroversion sovittaja Pentti Huikuri (puolet kasvoista näkyy)

Tämä tarina kuuluu “Rajoitettuihin ryhmämatkoihin” eli tässä tapauksessa “Kulttuurinvaihto” – nimikkeen alle. Kuoro, johon kuuluin, oli kutsuttu Petroskoin Kizin saarella pidettävälle Karjalan Kansantanssi festivaalille. Meidän vientituotteemme oli “Tukkijoella” näytelmän laulukuorolle sovitettu reipas esitys.
Kuoroon kuului Hilkka Partanen sekä muita, joiden kotipaikka oli vanhassa Värtsilässä tai kauenpana luovutetussa Karjalassa.

Raja oli ollut sinä keväänä auki vasta muutaman viikon ja kaikesta näki, että ylikulkuliikenteen hoitaminen, varsinkin naapurin puolella, oli hapuilevaa

Meidät oli kutsuttu kulttuurimatkalle kuten korkea-arvoiset vieraat kuunaan.. paljon hyvää oli luvattu, jopa televisio esiintyminenkin.
Esimerkiksi ei tarvinnut ajaa omalla bussilla, vaan rajalta tullaan hakemaan mukana opas ja kuljettaja “talon puolesta”.

Muistaakseni opasta ei ollut rajalla, vaan hän liittyi mukaamme vasta noin sadan metrin päästä, johon asti hänen kulkulupansa oikeutti.

Ensimmäinen ongelma ilmeni jo Suomen puolella, ja muutama lisää Venäjän puolella.
Meidän bussilla ei saanut ajaa Suomen tullia pidemmälle. Rajalle olisi vielä matkaa hoikotvasen verran, mutta rajaa ei saisi kuitenkaan ylittää kävellen. En muista miten ongelma ratkaistiin. Luultavasti on pitänyt saada Moskovasta jai jostain etempää lupa ylittää raja meidän bussilla.

Siellä oli todellakin venäläinen “bussin pätkä” odottamassa. Mahorkkasätkän tumppikasasta päätellen kuljettaja oli odotellut meitä jo tovin. Opasta ei näkynyt.

Kuljettaja mätteli muutamia meidän matkalaukkuja takakonttiin, nosti hartiat korviin ja levitteli käsiään kun tavaratila oli täynnä. Meidän bussi oli suomalaisen mittapuun mukaan normaalin kokoinen ja meitä oli noin 40. Vennään bussi lie ollut myös normaali, siihen mahtuisi ehkä parikymmentä.

Mustapartainen mies

Meidän ryhmässä oli “Rosvo Rudolfin” näköinen mustapartainen mies ja otti komennon. Voimasanoja säästämättä hän käski kuljettajaa ensin tyhjentämään peräkontin ja lastaamaan uudelleen, mutta paremmin. Kuitenkin kymmenkunta pakaasia jäi vielä tielle. Loput pakaasit laitettiin keskikäytävälle. Sitten lastattiin ihmiset. Noin yksi per penkki. Takapenkille vähän enemmän. Kun kaikki penkit olivat täynnä jäi ulos vielä kymmenkunta jonottamaan. Heidän oli istuttava matkalaukkujen päällä keskikäytävällä. Seisomapaikkoja ei ollut koska matkalaukut täyttivät käytävän. Näistä pienistä alkujärjestelyistä huolimatta olimme aikanaan kaikki sisällä ja kulttuurimatka sai viimeinkin alkaa.

Monelle tuttu näky


Hilkka kertoi lähellä istuville vanhoista kotimaisemiaan meille ensikertalaisille. Siinä ohitettiin Värtsilän rautatieasema, Yhteishyvän kauppa ja kolhoosin suuri navetta ja paljon muuta. Vähän myöhemmin Ruskeala ja Pälkjärven sairaala. Näistä olimme vanhemmiltamme paljon kuulleet. Autossa ei ollut äänentoistolaitteita, joten se siitä.

Sortavalan tie
Tietä parannettiin Värtsilän ja Sortavalan välille kovalla venäläisellä kiireellä ja tehokkuudella. Varmaan valittivat kun suomalaisille ei kelpaa sama tie mikä heille on välttänyt aivan hyvin
Sortavalan valtatie ei ollut vielä “ihan” valmis. Pinnoite oli luultavasti Ruskealan marmorikaivoksen tuotetta. Terävää kivimursketta, suurimmillaan pään kokoisia lohkareita, mutta keskimäärin ehkä 5-10 sentin teräviä lohkareita. Moni auto olikin tien varressa vaihtamassa varapyörää.

Takapenkillä on tunnelmaa

Oma paikkani oli takapenkillä, vuoroin jonkun sylissä tai joku minun sylissä. Matkan teko oli hirvittävää. Vaikka matkanopeus ei ollut kuin 10-30 km/h niin auto hyppi keskeneräisellä tiellä. Olisi pitänyt pidellä kiinni edessäni olevan penkin kahvasta, mutta se oli repeytynyt toisesta päästä irti jo aikaisemmin. Ruoste oli syönyt reikiä auton lattiaan, niin että hitaassa vauhdissa voi nähdä minkälaisia kivilohkareita ylitettiin. Hiekan pölyä tuli sisään, kurkkua kuivasi ja silmiä kirveli.

Monen tunnin kärsimyksen jälkeen päästiin kuitenkin Sortavalaan. Sieltä saatiin “pimeitä” takseja ja niin matka jatkui ihan omalla penkillä istuen eikä matkalaukun päällä. Minulle arpaonni salli taksikyydin. Meiltä ei lähtenyt juuri ääntäkään kun hiekka kuivasi niin kurkkua. Kuljettaja tiesi, että “holotna piva” auttaisi. Ei se hyvää ollut, mutta saihan sillä huuhdottua osan hiekasta pois kurkusta.

Perillä Petroskoissa


Ilta myöhällä oltiin Petroskoissa. Festivaalin äiti ja johtaja Viola Malmi oli vastassa. Toivotti hyvällä suomenkielellä tervetulleeksi ja antoi aikataulun. Huomisaamuna kello seitsemän on oltava televisiostudiolla. Meidän esiintymisaika olisi puolen tunnin päästä. Seuraava ryhmä tulee kello kahdeksan (8) ei saa myöhästyä.

Tieto oli melkoinen sokki, eihän meiltä lähde ääntäkään tämän pölyn nielemisen vuoksi. Vähintään saunassa pitäisi saada käydä. Saunaa ei tietenkään ollut, mutta kun olisi ollut edes suihkussa lämmintä vettä. Kummasti sitä vain toipuu näistä pikku hankaluuksista kun ollaan kulttuuria viemässä.

Olimme studion pihassa ajallaan ja avattiin santapaperin karheita ääniä. Jollain lailla saatiin äänet toimimaan ja eikun sisälle. Äänimiehet säätivät mikrofoninsa ja kohta syttyi punainen valo merkiksi äänityksestä. Vaikka hotellilla ei ollut saunaa eikä kaikille lämmintä vettä, niin täällä oli. Saunankiukaan kokoiset ja -tehoiset valonheittimet hehkuivat katosta joka suunnalta. Loput matkan hiekat lähtivät vierimään hien mukana alemmas.. Ei tarvinnut kuin kuivata. Nauhoitus onnistui yhdellä otolla. Se oli kuulemma esitetty oikein Venäjän valtakunnan televisiossa.

Ruotsalainen kansanmusiikkiyhtye oli seuraavana vuorossa. Pihamaalla soittimia viritellessä kerittiin ottaa yhteen muutamat kansainväliset.. eli Säkkijärven polkkaa ja muuta tuttua. Muutaman minutin kuluttua oli heidän vuoro astua areenalle.

Kansainvälinen musiikkiesitys Petroskoin televisiostudion pihalla.
Hanuristitytöt meidän jengistä

Teatterissa

Meilla oli kahtena iltana “Tukkijoen” esitys suomalaisessa teatterissa. Toinen esitys oli poikkeuksellinen. Joku tuli lavalle ja keskeytti esityksen. Hän sanoi, että tämä keskeytys on mielenilmaus. Se ei kohdistunut meihin, vaan oli yleinen mielenilmaus siitä, että ammattinäyttelijät eivät olleet saaneet palkkojaan moniin kuukausiin. Katkoksen jälkeen esityksemme jatkui.

Kizillä

Kansantanssifestivaali Kizin saarella

Kaunista katseltavaa kun suuret ihmisjoukot ovat värikkäissä asuissa. Meillä naiset olivat pukeutuneet fereesiin ja meillä miehillä oli pellavaiset piikkopaidat.

Kuorolaisia matkalla laivalaiturilta kirkolle. Matkaa noin puoli kilometriä tai enemmänkin. Rivakammat edellä ja hitaammat perässä.
Yksityskohta. Huomaatko tuon sahanterän näköisen ornamentin? Se ei ole vain koriste, vaan siihen on ovelasti piilotettu katolta tulevan veden poisto kourut. Näkyvä lautakatto on sekin vain koriste, jonka alla on oikea vesikatto. Vesi poistuu noista “V” :n alanurkissa olevista kourista tai putkista. Mielenkiintoista !

Saarella oli ohjelmaa koko päiväksi.Virallisten esitysten väleissä voitiin kierrellä katselemassa ympäristöä vapaasti. Jossain perheessä käytiin tervehtimässä ja jätettiin pikku lahjoja. Hautausmaakin löytyi lähistöltä.

Kizillä on oma kalmismaa
Tukkijoen vauhdikkaita kohtia

Puuttomalla saarella tuulee aina. Heinäkuun ensimmäisen päivän sää oli kesäinen. Tuulen vuoksi se tuntui viluisalta. Kansallispuvut ja fereesit olivat kauniita, mutta niitä täytyi peitellä kertakäyttö sadetakein tai mitä sattui olemaan mukana, Tuuli oli kylmä. Onneksi ei satanut

Soihtu-kuoro. Eturivissä Viola Malmi, ruskea kaulahuivi

Laivamme lähtoaika paluumatkalle oli vasta ilta yhdeksän tietämillä. Siihen jäi odotusaikaa useita tunteja. Laivoja kävi laiturissa useitakin odotusaikana, mutta meidän liput olivat vain siihen tiettyyn laivaan. Odotteluaikana voi seurata kuinka jotkut tiesivät mennä laivan tullessa kysymään “peruutuspaikkoja” , joita aina saattoi ilmestyä. Puhuttiin, että jos olisimme tarjonneet 20 markkaa niin paikka olisi löytynyt mihin tahansa laivaan.

Harmi kun täällä ei ole juuri mitään sellaisia palveluita, mitä turistit haluaisivat. Matkailijoita saattaa olla suuretkin määrät odottamassa laivaansa, mutta siellä ei ole mitään myytävää eikä ostettavaa. Ei matkamuistojakaan. Tuolloin matkailu oli niin alkutekijöissään, ettei vielä ymmärretty, että turistit toisivat rahaa.


Yhden yksitysyrittäjän tapasin.

Hän onki kaloja, suolasi ja kuivatti ne. Hän oli pujottanut muutamia kisukaloja (kuivattu pikku kala) rautalankaan pieniksi kiepeiksi. Kun jonkun laivan lähtöaika läheni, mies saapui rantaan polkupyörää työntäen. Pyörän sarvikoissa paperikassilliset täynnä kisukalakieppejä. Ja kauppa kävi. Monet halusivat jotain suolaista imeksittävää. Kävin tervehtimässä hänen kotiväkeään.

Kalamiehen perhe.
Muutamia tällaisia perheitä asui täällä kesäisin.
Kerrankin oli aikaa vaihtaa ajatuksia oikein kunnolla. Nyt ei ollut kiire niinkuin kuoron harjoituksissa tai esiintymisissä
Tässä olemme jonkun potaattikuopan takana tuulensuojassa.
Tämä pirteä viisikko on Uhtualta. Siis Kalevalan tyttäriä. Meidän tytöt tälläkertaa kuunteluvuorossa

Tukkijokea Helsingissä

Tukkijokea esitettiin vielä Helsingin senaatintorilla olleessa “Ilo elää Karjalassa” tapahtumassa. Koska siellä ja sillä matkalla kaikki toimi hyvin niin juuri mitään ei ole jäänyt mieleen, paitsi muutama kuva. Koettelemukset ovat elämän suola

Tukkilasmuorit ja Alpo ison kirkon rapuilla syämässä eväitään.
Savulahnaa tässä maistellaan vuoron perään. Ei tämä Kauppatorin lahna kotoisen veroinen ole, mutta saa välttää.
Tukkilaiset valmiina esitykseen
Tähän Oskar Merikannon vuonna 1890 säveltämään herkkään lauluun Tula tuulan tulituli tei päättyi meidän Tukkijoki musiikkinäytelmämme.
Tuula Huikuri ja Raimo Sivonen
Share

3 comments for “Tukkijoella vielä kerran tai pari

  1. jore
    12.7.2020 at 12:13

    Alpolla on kuitenkin tainnut olla kiva reissu
    olosuhteista huolimatta.

    Mulla on kokemusta tuosta naapurimaiden
    ystävyystoiminnasta urheilun saralta.

    Olin jalkapallojoukkueen kanssa Leningradissa
    Meidät oli kutsuttu ensimmäiseen(ja viimeiseen)
    Leningrad cup:iin.

    Matkalla sattui monia kummallisuuksia.
    Taidan väsätä niistä tapahtumista oman tarinan.

  2. Alpo
    12.7.2020 at 12:58

    Kai ne elämän pettymykset suurelta osin johtuu odotuksista. Oli meillä vielä yksi pettymys; Karjalan sanomalehti kirjoitti että lastenkotiin tarvitaan yhtä ja toista avustusta. Niinpä veimme hyviä vaatteita muutaman laatikollisen. Kun mentiin luovuttamaan niitä, niin eivät voineet ottaa niitä koska puvut eivät olleet samanlaisia. Kyllä harmitti. Olisi pitänyt älytä jättää ne jo Värtsilässä joppareille.

  3. Tuija Kuusisto
    14.7.2020 at 10:44

    Kiitos Alpo mielenkiintoisesta ja muistoja herättäneestä kirjoituksesta!
    Tunteita koskettavia muistoja tuli mieleen mm. nyt jo edesmenneistä kuorolaisistamme <3 Tukkijoella-laulut alkoivat soida mielessä, ja melkeinpä fyysisesti tunsin nytkin sen Kizin saaren viileän tuulen, kun kiedoin siellä kertakäyttösadetakkia lämmikkeeksi feresini ympärille. Kuvat olivat ihania, ja oli hienoa saada vielä myös Viola Malmin kuva ja muisto hänestä. Muun muassa säestäjästämme Tanjastakin oli hyvä kuva, niin se aika rientää, Tanja taisi olla tuolloin vasta reilusti alle kaksikymppinen.
    Kiitos että oheistit mukaan kuvia ja tekstiä myös "Ilo elää Karjalassa" -tapahtumasta Helsingin Senaatintorilla. Mukavia muistoja tuli tekstisi myötä mieleen siltäkin Tukkijoella-matkalta.
    Hyvää kesän jatkoa toivottaa Tukkijoella-kiertueella 90-luvun alussa mukana ollut Tuija 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *