”Rajan poika tahdon olla…”

Synnyin Värtsilässä maanviljelijäperheeseen paluumuuttajavanhempieni kolmantena lapsena Juhannuskesällä 1964. Aivan alusta alkaen elämääni ja asumiseeni on siis tavalla tai toisella liittynyt valtakuntamme itäraja sekä sen valvomisesta vastaava viranomainen Rajavartiolaitos. Vartioasemia oli jo pelkästään Värtsilässä kolme; lähimpänä lapsuudenkotiani sijainnut Sääperi sekä lisäksi Niirala ja Kaustajärvi. Naapurikuntien puolella oli heti vielä monta muuta, etelässä lähimpänä Musko ja pohjoisessa Saarivaara. Nämä tukikohdat eivät sijainneet verkkoaitojen sisällä, vaan niille oli siviileilläkin tarvittaessa vapaa pääsy jopa ympäri vuorokauden. Kaustajärven vartiolla on kuulema ollut jossakin vaiheessa mm. kylän ainoa puhelin. Vartioasemilta hoidettiin valopistoolihommina Uudenvuodenyön ilotulitukset; se oli yö jolloin me lapsetkin saimme valvoa ihan luvan perästä ja kun kodistani oli vielä varsin hyvä näkö- ja kuuloyhteys Sääperinjärven ylitse, niin tämä paukutus kyllä aina suurella mielenkiinnolla seurattiin. Vartioasemien lisäksi myös useita näkötorneja oli sijoitettuna maisemaan valtiorajan molemmin puolin. Rajamiehet asuivat silloin vielä vartioasemilla tai ainakin niiden välittömässä läheisyydessä, joten he tulivat todella niin arjessa kuin pyhässä jo meidänkin nuoremman väen tuttaviksi. Polkupyörillä liikkuva ”kuusikakkoseen” ja kumisaappaisiin pukeutunut rynnäkkökivääreillä aseistautunut kahden miehen rajapartio, johon kuului monesti vielä myös koulutettu saksanpaimenkoira, oli yleinen ehdottomasti siihen miljööseen sopiva näky. Talvella he taittoivat taivalta suksipelissä partioladuilla, joita kulki silloisen leveän rajavyöhykkeen aikana paikoin varsin kaukanakin sisämaassa. Miehet pysähtyivät mielellään juttusille kaikenikäisten ihmisten, siis myös meidänkin lasten kanssa. Organisaation tinkimättömän kirkas johtoajatus – joka on valitettavasti nykyisin osin olosuhteidenkin pakosta vahvasti himmentynyt – oli silloin mahdollisimman hyvien suhteiden luominen ja ylläpitäminen paikalliseen väestöön.

Mitä raja on sitten tarkemmin ottaen minulle merkinnyt ja mitä se edelleenkin merkitsee? Nykyisinkin sen toisella puolella sijaitsee suurvalta Venäjä, mutta 90 – luvun taitteeseen saakka naapurina oli maailman suurin ja samalla varsin sulkeutunutta yhteiskuntajärjestelmää edustava valtio Neuvostoliitto. Tämä toi tiettyjä rajoitteita ja määräyksiä myös meidän suomalaisten rajaseudun asukkaiden elämään. Valokuvaaminen oli rajavyöhykkeellä ehdottomasti kiellettyä ja jopa kiikaroinninkin kanssa oli syytä olla varovainen. Ajoneuvoilla rajalle päin liikuttaessa sai käyttää vain lähivaloja. Eräs Sääperiltä Onkilammelle johtavan polun varressa asustava perhe – jolta jo v. 1944 rajankäynti leikkasi pihapiirin halki niin että mm. puuliiteri jäi Neuvostoliittoon – joutui käyttämään kamarin kattolampussa erillistä varjostinta, joka esti valokiilan lankeamisen vieraan valtion alueelle. 15 vuotta täyttäneillä henkilöillä piti olla nimismiehen myöntämä rajavyöhykelupa (tämä säädös on voimassa nykyisinkin, mutta luvan tarvitsee jokainen vyöhykkeellä liikkuva tai oleskeleva iästä riippumatta ja luvan myöntämisperusteita on pitkälti vyöhykealueen kaventumisen vuoksi huomattavasti tiukennettu). No, nämä olivat niitä asioita joiden kanssa vain oli opittu elämään. Raja-aidalle eli Suomen ja NL:n väliselle jämäkälle piikkilanka-aidalle (joka itse asiassa on rakennettu lähinnä karja-aidaksi ja sijaitsee Suomen puolella) oli kotoani matkaa vajaat pari kilometriä, joten hyvinkin useinhan sinne retket erityisesti kesäiseen aikaan suunnattiin. Käveltiin pitkin rajaa, etsittiin linnunpesiä, arvailtiin ja ihmeteltiin. Joskus vähän myöhemmällä iällä kuljettiin jo venepelillä pitkin Jänisjokea aina rajamiesten riippusillalle asti, josta alkoi rajavesi eli vesialue jonne ei siviili-ihmisillä ollut enää mitään asiaa. Niiralan rautatieasemalla oli parkissa pitkiä tavarajunia, joiden vaunujen kyljissä oli venäjänkielistä kirjoitusta. Mieleen on jäänyt selkeästi myös eräs miltei jokakesäinen ilmiö; kitkeräntuoksuiset ja jopa auringon valonkin osittain hämärtävät, laajalle alueelle kulkeutuvat metsäpalojen savut. Jotakin salaperäistä tuohon suureen naapuriin liittyi, mutta mitä? Presidentti Kekkonen siellä silloin tällöin vieraili, se luettiin lehdestä mutta muutapa siitä ei juuri tiedetty. Ne ketkä jotakin ehkä oikeasti tiesivät eivät välttämättä kertoneet. Kulissimatkoja Leningradiin eli nykyiseen Pietariin sekä Mustanmeren rannalle Sotshiin toki muutamista taloista tehtiin, mutta eipä siitä sen enempää. Oman jännittävän vivahteensa rajan elämään toi varsin usein piikkilangan takaa todennäköisesti Rajavartiojoukkojen varuskunnan ampumaradalta kantautuvat yksittäisten kiväärinlaukausten äänet sekä sarjatuliaseiden rätinä. Korkeilta ja avoimilta maastonkohdilta sekä jopa hät´hätää kotoanikin yläkerran ikkunasta pystyi näkemään Stalinin peukalonjälkeen eli rajantakaiseen Värtsilään. Sinnehän jäi puolet kunnan pinta-alasta (Tohmajärvi vei sitten myöhemmin kuntaliitoksessa loputkin ) ja mm. huomattava rautatehdas, jossa minunkin pappani oli ollut töissä. Meille raja oli kuitenkin kaikesta tästä huolimatta pääsääntöisesti varsin luonnollinen käsite mutta muistan kyllä hyvin meilläkin käyneiden sisä-suomalaisten vieraiden jopa pelonsekaisen kiinnostuksen ja ihmettelyn, että kuinka näin lähellä Neuvostoliittoa yleensäkään kukaan pystyy asumaan?!

Rajavartijan ammatti kiinnosti hyvin monia paikkakuntamme nuoria miehiä ja monta heistä sinne sotilaskoulutuksen tasosta riippumatta sijoittuikin erityisesti 60- ja 70-luvuilla, jolloin valtion leipiin pääseminen oli yleensäkin nykyistä huomattavasti helpompaa. Itselläkin oli tämä ajatus yhtenä taustalla, kun hakeuduin vapaaehtoisena varusmiespalvelukseen Pohjois-Karjalan Rajavartiostoon Onttolaan v. – 83. Seinä nousi kuitenkin tavallaan pystyyn jo palvelusaikana, kun en mahtunut mukaan 23 miehen aliupseerikoulutettavaan kiintiöön Immolaan. Noin 50 meistä oli sinne halukkaita ja siis vain puolet pystyttiin ottamaan sisään; taisinpa vielä olla ensimmäinen viivan alle jäänyt. Ei auttanut edes se, että jo ennen valintapäätöstä pidetyssä 10 km:n hiihtokilpailussa peittosin melkein kaikki heidät, jotka lopulta sinne AU-koulutukseen pääsivät. No, mikäpä siinä sitten; suoritin intin normaalina miehistöpalveluksena niin hyvin kuin osasin, pidin muutaman välivuoden muita töitä tehden ja laitoin sitten kolmekin eri kertaa hakemuksen, kahdesti P-KR ja kerran K-SR. Paperit olivat jokaisella kerralla kierroksella pari kolme kuukautta ja palautuivat takaisin merkinnällä ”tällä hetkellä ei ole avoimia rajavartijan virkoja”. Se ammatinvalinta oli siis kohdallani loppuunkäsitelty. Sijoitettuna olin kuitenkin Rajajääkärikomppaniassa, joten muutama kertausharjoituskin tuli siltä osin käydyksi. Tässä yhteydessä on pakko kertoa eräs tapaus varusmiesajalta: Tulimme koko kotiutuva saapumiserä käymään sinänsä varsin suppean rajanvartiointikoulutuksen tiimoilta Värtsilässä. Kuljimme osastona rajanvarsipolkua Niiralassa ns. Sairasen tornilta nykyiselle ylityspaikalle päin. Kouluttajat olivat ohjeistaneet meidät hyvin tarkasti mm. siten että ”mitään aamutilanteita ei sitten naapurin pojille muutenkaan näytellä ja sitäpaitsi heillä on niitä jäljellä sen verran reilusti, että saattaapi käydä kateeksi”. Kädet siis pidettiin alhaalla ja kaikenlainen tarinointikin suoritettiin ilman mitään meteliä. Kun tulimme ylityspaikan kohdalle (junat ja satunnaisesti myös kuorma-autot kulkivat siitä jo silloin), niin huomasimme hieman kauempana puomivartiossa seisovan koppalakkipäisen arviolta meidän ikäluokkaamme olevan nuorukaisen. Hän säpsähti nähdessään monikymmenpäisen maastopukuihin sonnustautuneen joukon ilmestyvän yht´äkkiä metsästä avoimelle tieuralle ja säntäsi sikäli lähimpään vartioparakkiin josta tuli pienen hetken päästä ulos toisen koppalakkiherran, luultavasti vanhemman upseerin kanssa arvioimaan mitä tämä kaikki oikein mahtaa tarkoittaa. Meistä halpaan huviin tottuneista tämäkin tilanne oli suorastaan herkullisen nautinnollinen.

Muutin perheeni kanssa 80-luvun lopulla työn perässä Ilomantsiin jonka Rajakomppanian komentopaikka sijaitsi silloin muutaman kilometrin päässä työ- ja asuinpaikaltamme Maatalousoppilaitokselta aivan Pogostan ytimessä Sissipolulla . Kävin joskus kohdistamassa omia metsästysaseitani sen ampumaradalla, joka oli heti liikuntahallin takana metsässä eli siis taajama-alueella! Kun näin jäljestäpäin ajattelee, niin kyllä oli pyssyjen kanssa touhuaminen silloin helppoa. Liikkumis- ja oleskeluluvat rajavyöhykkeelle meillä oli myös koko Ilomantsin kunnan raja-alueelle, kalareissuillahan niitä joskus tarvittiin. Ilomantsin mutkan kesto oli melko tarkalleen neljä vuotta jonka jälkeen eli v. – 92 ostimme ns. vapaalla kaupalla myyntiin tulleen maatilan Niiralasta, aivan Rajavartioston naapurista. Olemme tämän kaupan myötä maanomistajia rajavyöhykkeellä ja mikä mielenkiintoisinta, myös vartioaseman aidatulla piha-alueella! Venäjän rajalle on matkaa vain kaksi kilometriä, Suomen Tulliin puolet vähemmän. Rajan yli olisi nyt tosi helppo mennä ja tulla, mutta en ole toistaiseksi pätkääkään innostunut siitä matkailusta. Jos nyt ei aivan yhden, niin ainakin kahden käden sormiin mahtuu näiden lipo kolmen vuosikymmenen aikana tekemieni ”ulkomaanmatkojen” määrä. En siis ainakaan vielä harrasta laillistettua veronkiertoa eli polttoaineen roudaamista rajan takaa. Viime vuonna ostimme mökkikäyttöön pienen talon jo aiempana mainitusta Kaustajärven kylästä eli tuntuma rajaan säilyy hyvin konkreettisesti myös siellä; vyöhykkeelle Väärälammen taakse on matkaa joitakin satoja metrejä ja piikkilangalle linnunreittiä myöten tasan puolitoista kilometriä. Lähietäisyydellä sijaitsee parikin entistä vartioasemaa sekä nykyisinkin käytössä oleva Kukonkaulan partiomaja.

Niiralassa vallitsee rajanylityspaikan vuoksi jonkinasteinen ympärivuorokautinen melu, jota on tosi mukava lähteä pakoon tälle Kaustan mökille, jolla olemme järjestyksessään neljännet omistajat. Talon on rakentanut – kukapa muu kuin rajamies ja myös kolmas omistaja eli meille kiinteistön myynyt henkilö on rajamies. Pari vuotta sitten julkaistiin erinomainen historiapainotteinen kirja: ”Kaustajärvi – rajan jakama kotikylä”. Sain itsekin toimittaa tähän kirjaan vähäisen määrän lähinnä haastattelujen perusteella kertynyttä eränkäyntiin liittyvää aineistoa.

Arvostan erittäin paljon Rajavartiolaitoksen roolia ja työtä. Se on tällä alueella käytännössä ainoa helposti tavoitettavissa oleva viranomaistaho, joka vieläpä liikkuessaan tavalla tai toisella maalla, vesillä tai ilmassa luo jo pelkällä näkyvyydellään ja läsnäolollaan tietynlaista turvallisuuden tunnetta. Perustehtävä eli valtakunnanrajojen koskemattomuuden turvaaminen on täsmälleen sama kuin ennenkin, mutta uudistuneet lainsäädännöt ovat tuoneet sille myös uusia vastuita kuten osittaiset poliisivaltuudet sekä sairaanhoitoon liittyvän ensivastevalmiuden. Tiedän itsekin tapauksen, jossa nimenomaan nopea rajapartion paikalletulo pelasti sairauskohtauksen saaneen lähisukulaiseni hengen. Polkupyöräaika on taakse jäänyttä elämää, suksilla toki jonkin verran liikutaan mutta vain aidanvarressa. Sähköistä valvontatekniikkaa on huomattavasti lisätty ja nykyaikaistettu; vrt. peltipoliisi – peltirajavartija! Dronet ovat tulleet entisten näkötornien korvaajiksi ja koirakaan ei ole enää välttämättä perusvärinen ”seefferi”, vaan monesti jokin aivan muu paremmin tilanteeseen sopiva rotu. Sukupuoliroolit on murrettu, myös nainen voi olla rajamies! Liikkuminen on siis pääsääntöisesti motorisoitua; hyvin varustellut partioautot ja ilma-alukset sekä moottorikelkat ja mönkkärit ovat tätä päivää. Sitä olen vain joskus itsekseni ihmetellyt, miksi rajavartijoiden fyysisen kunnon vaatimustaso on yhä aivan entisen mukainen vaikka tarpeet ovat muuttuneet selkeästi kevyempään suuntaan? Saamme seurata itse kahvilla ollessamme tuvan ikkunasta, kun he suorittavat Cooperin testejä talomme ohi kulkevalla kevyen liikenteen väylällä.

2000 – luvulle tultaessa minua alkoi kiinnostaa kaikenlainen vapaaehtoinen maanpuolustustoiminta. Liityin siis luonnollisesti myös Rajamieskillan jäseneksi. Tämä kaikki on omalta osaltaan antanut toimivaa näkökulmaa ja ulottuvuutta kun on itsekin voinut olla entistä paremmin näin siviili-ihmisenä ja reserviläisenä nostattamassa sekä vahvistamassa mp- ja rajamieshenkeä kaikkialla siellä missä vain tulee liikuttuakin. Minulla ei ole koskaan ollut mitään henkilökohtaisia ongelmia RVL:n kanssa ja toivon tietysti, että niitä ei tule koskaan olemaankaan. Viime maaliskuisilla Rajavartiolaitoksen 100 – vuotisjuhlakahveilla tässä ”omalla” vartioasemalla pidin pienen pöytäpuheen, jossa muistelin omaa varusmiesaikaani ja kiitin Rajan henkilökuntaa omasta ja perheeni sekä myös Tohmajärven Reserviläisten puolesta erittäin hyvin toimineesta yhteistyöstä.

Paljon olisi vielä kertomista, mutta riittäköön nyt tämä tällä kertaa. Mainittakoon kuitenkin ikäänkuin loppukaneettina vielä eräs yhtymäkohta aiheeseen; nuorempi poikamme ja samalla nuorin lapsemme, joka astuu ensi kesänä Isänmaan palvelukseen Kainuun Prikaatissa on molemmilta etunimiltään rajakenraali E.J. Raappanan kaima!

Tämän jutun alussa olevan valokuvan on pari vuotta sitten järjestetyllä Reserviläisten rajakävelyllä ottanut tyttärenpoikani Matias Tossavainen.

Toivotan Teille kaikille Värtsin lukijoille hyvää Itsenäisyyspäivää ja Adventin aikaa sekä Joulurauhaa ja Kaikkivaltiaan Jumalamme Siunaamaa Uutta Vuotta 2020!

Jussi Raerinne , Pohjois-Karjalan Reserviläispiirin 1. vpj