Arppa ja äiti

Joko ruoka on valmis? Muori ottaa uunista pottulaatikon. Nostaa sen rollaattorin tasolle, pukkaa rollaattorin pöydän viereen. Noituu samalla poikaansa, joka taas karkasi naapurin pannuhuoneeseen. Muorin kädet ovat jo heikot ja pottulaatikon saaminen pöytään asti on jo mahdotonta ilman rollaattoria.

”Mulle tuli tekstiviesti”. Arppa kaivaa puhelimen puseron taskusta. Äitimuori taas.. ”Missä oot, kotio sieltä”. Pakko se on lähtiä, vaikka harmittaa. Muori on vanha asumaan yksin, tympäsee ku vielä vanhan ukon menoja muori vahtii!

Onko se pakko jos ei taho, sanoo naapurin Eino kiljupönttöä naputellen. Onhan se, molemmat sen tietää. Arppa on kiltti poika vieläkin.

Arppa menee naapuritalossa olevaan kotiinsa. Yrittää olla sen näköinen, että ei ole kiljua nähnytkään, hommaa pöytään jääkaapista tarvittavaa ruuan lisuketta.

Istuvat äiti ja poika vastakkain pöydän ääressä.

Äiti vähän itkuisena. ”Minun pittää hommata itteni palaveluitten ääreen kirkonkyläle, käy sie sielä tekemäsä paperia, mie niistä mittään ymmärrä. Vaikka oisin mie täälä halunnu kuolla, niinkö Väinöki. Saat sie sitte täälä rauhasa vaikka kaupan viinaa juua. Ja vaikka akan vielä tähän otat”.

No, äiti, älähän, sovitaanhan täsä olleen, enhän mie ole sulle paha ollu. Kyllä me pärjättään ja sulla vielä pää ihan hyvin pellaa. Mutta tee niinkö haluat. Voin minä ruveta selevittään kunnan kans, onko siellä mitä paikkoja vappaana.

Kuule poika, minä oon minä ja päätän itte. Ko paikka löytyy, lähen ainaki talaveksi. Kattoo sitte kevväälä, miten jatkuu.

Tuula

17 comments for “Arppa ja äiti

  1. Ei kai kevääseen asti tartte näin jännän tarinan jatkoa odottaa?🥶

  2. Tässä on pitkä syksy ja talavi välissä ennen kevättä, niin kait siihen jottain tirppajaisii suahaan ennen sitä?:-)

  3. Niin on äidin kohtalo kuin monen muun. Kun vois kuolla terveenä!

  4. Mielenkiinnolla seurataan miten Arpan ja äiteensä elämä tuosta jatkuu..

  5. Arpan äiti

    Hohhoijjaa! Täällä sitä nyt ollaan pitäjän ytimessä. Sehän kävikin joutuisasti minun muuttoni pois sieltä ettään perältä. Vaikka väliaikaistahan tämä on. Kattoo nyt sitten.

    Kyllä tapahtuu, ku meijän Arppa rupiaa hoitammaan asioita! Turhaa olen tainnut poikaa moittia vötkälleeksi! Hällä lie niitä suhteita! Minulle antoivat kunnasta tämmösen sopivan pienen kortteerin rivitalosta, jossa kaikki asunnot ovat tarkoitetut vanhusväelle. Semmosille, jotka vielä itse kykenevät iliman kokoaikasta vahtia elämään. Ja minähän kykenen! Tässä on pieni pirtti ja erikseen makkuusoppi ja suihkuhuone, vessa. Sanovat, jotta kolomekymmentäviis neliöö on tillaa. Hyvin se minulle riittää! Tämmösen antovat ku meijän Arppa kävi puhumassa! Perivät kyllä vuokraa jonkun verran, mutta kyllä sen minun eläkkeellä maksaa. Vaikkei se iso ookkaan!

    Päivät kuluvat mukavasti! Illalla laitan kahvinkeittimen latinkiin ja aamulla vain napsautan päälle. Se on semmosta mallia, joka katkassee itestään virran pois. Teen siinä kahvia ootellessa muita aamutoimia tuolla pesuhuoneen puolella. Otan palasta sitten kahvin kanssa reilusti ja ne kaks taplettia, mitä aamusin kuuluu ottaa. Verenpainetapletin ja vitamiinin. Minä oon säästyny niiltä monilta vaivoilta, mitä kuuluu joillakin talon asukkailla olevan.
    Telekkarin olen napsauttanut myös päälle heti noustua. Siinä ne on aamulähetysten toimittajat mukavana seurana. Kattelen ohjelmia mielen mukkaan jonkin aikaa. Illallakin ainaki puoli yheksän uutisiin asti. Jotku valittaa, ettei oo kunnon katottavaa. Minäkään en niin välitä kaikesta, mutta mulle kyllä kelepaavat Kauniit ja rohkeat ja muut sarjat. Siinä niin virkistyy, ku pittää seurata niitten ihimisten elämän käänteitä.

    Mukava on asunto. Kotoa tuotiin omia tavaroita jonkun verran. Arppa se neki kuskasi. Meijän Arppa on niin toimen mies. Ja vielä haki Askosta sängyn, sanoi, jotta on hyvä olla vähän korkeempi, siitä pääsee paremmin ylos ku matalasta vanhasta. Entinen odottaa kotona paikallaan, saatanhan kesällä siellä pistäytyä.

    Minä laitoin Väinön kuvan kotoa tuodun piirongin päälle. Saan sitä kattella tästä tuolista, missä istun telekkaria kattomassa. Siinä se sitten oli hyvä mies. Vaan hänen piti kuolla ennen minua. Se on minulle iso suru ja ikävä. Ku yhessä niinki pitkään oltiin, maasta elettiin, lapset kasvatettiin. Tiukkaa oli, mutta pärjättiin. Milloin mitenkii! Joskus oli jotakin pientä ristronkkelia, mutta se meni ohi aika pian. Sanoin Väinön haudalla hänelle, että ”olit mulle paras elämänkaveri, mitä toivoa saattaa”. Mitä minä olisin muuta osannut. On siitä jo aikaa.

    Minun ei tartte isoja siivouksia tässä itse hoitaa. Arppa on hoitanut asian niin, että kerran viikossa käyvät kotipalavelusta homman hoitamassa. Tokihan minä siinä välillä itte jäläkeni korjaan. Tiskit ja muut. Joskus teen ruokaa itse, joskus käyn syömässä tässä samassa pihassa olevassa ruokalassa. Se on ihan meitä asukkaita varten. Sieltä voi tilata vaikka asuntoon tuotunakin, mutta mukava on mennä paikan päälle. Siellä saa jutella muittenki ku telekkarin kanssa. Ja lehtiäki siellä saattaa vilikasta.

    Rollaattorin kanssa käyn joskus kauppa-asioilla ja muutenkin kylällä. Se sujuu hyvin. Hankalinta on vain viitsiä pukea tarpeeksi lämmintä päälle. Ku nuo käet ei taho nousta kunnolla takin pukemisseen. Mutta, niinkö sanotaan, Siperia opettaa, käyttää aikaa sen verran, että saa riittävästi kampetta päällä.

    Siinä se aika kulluu, päivät vähenevät, aikannaan loppuvat. Minä olen ihan tyytäväinen tähän ratkassuun, eihän mulla oikiastaan ikinä ole näin heleppoa ollut.

    Ja meijän Arppa kyllä siellä pärjää! On sen verran noheva poika. Jos hyvinki vielä perheen sais hommattua..

    Tuula

  6. Outsim Harasoo, jatko-osa oli oikein mielenkiintoinen ja niin tätä nykypäivää.
    Kiitosta ja hyvää viikonloppua!!!!:-)

  7. Piristävä Tuulahdus Värtsin pannuhuoneeseen.

  8. Mie niin tykkäsin👍…kerronnasta ja rikkaista sanoista.

    Sisältö on niin totta että suru tuli😢

  9. No hyvinhän siinä lopulta kävi. Pääsi Arppakin irti äidin helmoista aloittelemaan omaa elämää. Niin ja äitiki. Eihän sitä tiedä miten äiti virkistyy kun pääsee hänkin aloittelemaan omaa elämää, viimeinkin.

  10. Jovain.. mietin noita tarinan mahdollisia jatko-osia, kunhan tarinan päähenkilöt huomaavat olevansa vapaita yhteisen elon asettamista rasitteista ja alkavar elää omaa elämää, viimeinkin. Saa nähdä mitä Tuula keksii ?

  11. Romaanin ainekset tässä on.Tai ainakin novellikokoelman pohjat.

    Se tämä Tuula kirjoittaa kuin Rosa Liksom.
    Saman suunnan eläjiä taitavat olla.

  12. Arppa

    Minäpä vähän kerron kuulumisia.

    Äitimuori rupesi kesän lopulla puhumaan, että hän haluaisi talaven ajaksi helepompaan kortteeripaikkaan ja toimitti minua asiaa hoitammaan. Noh. Ensin en oikein tiennyt, että mitä tässä nyt pittää tehä ja mihin ottaa yhteyttä.

    Kysäsin siskolta ja velipojalta, että mitä mieltä ovat. Heijän sakithan ovat jo aikoja sitten karistanneet tämän tienoon pölyt kintuistaan ja asuvat isommilla kylillä ja sen verran kaukana, että eivät aina ole oikein ajan tasalla muorinkaan tilanteesta.

    Sisko neuvoi, että mee kuntaan, on siellä joku, joka hoitaa vanhusasioita viran puolesta. No niin minä sitten yks päivä ajelin keskustaan kunnan talolle ja löysin sieltä toimistosta naisen, joka sanoi olevansa siellä ihan tätä asiaa varten. Elsa oli nimeltään. Hän kyseli ensin asioita minulta, teki muistiinpanoja ja kertoi, että pitää vähän pisteyttää tämän Liisa Kaarinan, elikkä meijän muorin, tilannetta.

    Kotonaki kävi pari naista kyselemässä ja selevittämässä, jotta minkä kuntonen ihiminen on kysseessä. Aikansa virkailijat asiaa selevitettyään totesivat, että muorilla vielä pää pellaa, ei ole mittään kummempia vaivoja ja silleen, ei ole onneksi laitopaikan tarpeessa. Esittivät, että omaan vuokra-asuntoon voisi kylälle muuttaa, paikkaan, jossa voi tarpeen ja halunsa mukaan käyttää kunnan järjestämiä palveluita.

    Tehtiin sitten vuokrasopimus ja sovittiin muistakin asioista. Niin vaan meijän muori, minun äiti, Liisa Kaarina, muutti ettään perältä kunnan keskustaan. Se oli hänen elämässään toinen muutto. Ensimmäinen oli se, kun lapsuuskodista lähti Väinön matkaan tänne ettään perälle.

    Mulla oli vähän hölömiskön olo muutaman päivän. Ku ei kuulunu komentoja. Minä olen syntynykki tässä kotitalossa, pitäjän kätilön avustamana putkahin maalimmaan liki kuuskymmentä vuotta sitten.

    Armeijaan tästä aikannaan lähin ja heti sen jäläkeen Ruotsiin Eskilstunaan töihin toisten ettään perän poikien kanssa.

    Oli mulla siellä Ruotsissa vaimon tapanenki, suomalainen hänki, molemmat oltiin Volvolla liukuhihnalla. Ei meistä pitkän päälle kuitenkaan paria tullut, hyvä nainen se muuten oli, mutta vähän liian perso alkoholille. Minä en itte siellä oikein oppinut näitä suuren mailman asioita, tympäännyin koko paikkaan. Ruottin kielen kerkesin oppia aika hyvin. Nehän siellä Volovolla kurssittiki meitä. Joten oli kai siitä hyötyä. Reilun kymmenen vuotta siellä olin ja sitten vain lähin kottiin.

    Asuin vähän aikaa täällä kotipitäjässä kirkon kylällä, tein ensin hanttihommia mitä oli, sitten sain oppia muuraamaan ja siitä asti ole muurannut vaikka mitä.

    Muutin kotitalloon takasin ku isä kuoli.

    Hyvin me muorin kanssa on pärjätty, mutta tietenki oon saanu olla vähän varuillani, etten tuota hälle pahhaa mieltä näillä ikuisen poikamiehen tempuilla.

    Meillä ei vuosiin ole ollut karjaa eikä muutakaan maataloushommaa, pellot on vuokrattu naapurille.

    Hyvin olen tienannu muuraustöillä, sen puoleen ei mittään hättää. Eläkettäki kertynyt ihan kohtalaisesti, muutaman vuuen vielä ku viittii, voinruveta eläkettä nauttiin. Ja kun kesän painaa, saa talaviaikana enempi joutastella.

    Nyt ku jäin yksin asustelleen, olen vähän fiksaillut paikkoja kotona. Muorin kamarista on jotaki tavaroita viety sinne rivitalolle, pistin sinne kuitenki uutta tapettia. Toivottavasti tykkää kun tullee käymään kotona.

    Naapurin Eino huomatteli, että ”meinaakko lähtiä emäntä-mettäle, ko remonttia teet”. Ois se seki. Vaiteski. Niinpä! Voinpa vaikka lähtiäkki. Ja jo vähän kävinki.

    Ihan pirruuttani ajelin viikonloppuna naapuripitäjän puolelle, siellä oli yhessä lomakylässä karaoketanssit. Vanhaksi meinasin ensin itteni tuntea, mutta nuorruin, ku hoksasin siellä pari tuttua äijää ja rupesin heijän kans nakkeleen naamaan ryyppyjä.

    Yks ihanan näkönen nainen kävi laulamassa ”Anna mulle tähtitaivas”, minä siitä niin herkistyin, että ajattelin jo, että annan sille kaikkeni mitä vain on. Menin sitten itekki laulamaan, otin varman päälle ja vetasin Kotkan ruusun niin kovvaa, että varmasti kuulu. Kyllä ne ihimiset siellä tykkäsivät. Taputtivat.

    Se ihanan näkönen nainen tuli sitten pokkaamaan mulle, sano, että on naisten haku. Niin me tanssimme ihanan tyköistuvan tangon. Oijja!

    Sitten minun piti mennä istumaan pöytään ku ihan rupes tulleen hutero olo. Niistä se ryypyistä johtu. Kyllä minä sen tiesin heti. Ja muistin, että mullahan on autoki pihassa. Onneksi en ole niin pöljä, että oisin lähteny ajamaan. Menin respaan ja otin huoneen ja painuin nukkummaan. Aamulla heräsin. Oli visto olo ja tunsin itteni tyhymäksi. Hoijja! Miten minä en oo vielä oppinu tätäkään?

    Sain ku sainki toimitettua itteny pystykuntoon ja suihkuun. Heti tuntu paremmalta. Harmi, ettei ollu vaihtovaatteita mukana. Rynttäsin kamppeet päälle ja menin ravintolaan katteleen, josko aamiaista vielä tarjolla. Olihan sitä. Söin vähän jotaki mitä sattu lautaselle ja ryyppäsin kahavia.

    Se ihanan näkönen nainen tulla tupsahti yhtäkkiä viereen ja toivotti ”Hyvää huomenta ja kiitos hienosta laulusta ja tanssista”. Minä aivan säikähin, pyysin istumaan pöytään, mutta hän sanoi, että ei ehdi, on lähtemässä kotiinsa ja linja-auto tulee ihan kohta. Sitten kuitenkin sanoi, että ”soitellaan” ja kysyi, että mihin numeroon voi käyntikortin laittaa. Niinpä. Mulla on nyt numero.

    Onko se siis niin, että minun pitää soittaa? Vai jäänkö oottelemaan, että hän soittaa? Siinäpä pulma.

  13. Kyllä son niin Arppa, jotta sun pittää soittaa ja soitakki pian. Tää nainen vaikuttaa mielenkiintoselta, muttei se jää kovin kauaksi aikaa sun soittoa ootteleen. Sillo pittää ottaa ku annetaan, sano mun äiti. Joten, Arppa, sulle on nytte melekein jo annettu, joten soittammaan.

    Mahtavasti Tuula kirijottaa. Ehottomasti jatka tarinaa. Tää on niin tätäpäivää, monele omakohtaista ja joilekki vielä unelmaa. Hieno tarinan alku joka ”huutaa” jatkoa.

  14. Terve, no eipä ole nainen soitellu. Enkä ole soitellu minäkään. Vähän aikaa ku oli kulunut, tulin järkiini ja heitin oottamasta ja totesin, että ei oo jären hiventäkkään kuvitella mittään jatkoja moisen muualla asuvan naisihimisen kanssa. Miten sitä nyt soppeutus enää tässä iässä, outoon ihimisseen.

    Einon kans otettiin kuppia pari kertaa ja asiasta puhuttiin. Sillä se oli selevä tämä asia. Einon emäntäki otti kantaa ja käski olla haikailematta. Vaikka, näin meijän kesken, sille tämä asia ei kyllä yhtään kuulu.

    Sattu sitten yhen kerran, olin keskustaajamassa kaupoilla ja muita asioita toimittamassa, yks naisihiminen tuli kyselemmään, että ”mitenkä se on äitis viihtyny siellä rivitalolla”.. Mulla meni vähän aikaa ennen ku huomasin, että tämä oli se Elsa sieltä kunnan virastosta. Jäin siihen sitte tarinoimaan, kerroin, että ”ei oo muori valittanu, tyytyväinen on”. Sitten tämä Elsa kyseli, että ”ekkö se sinä ookki muurari”. Jatkoi saman tien, että hänellä on leivinuuni ruvennu vanahuuttaan vissiin rapistummaan, uunin laesta tippunu uunin pohjalle laastin palasia, pitäisi saada ennen syksyä uuni kuntoon. Sovittiin, että käyn paikan päällä kattomassa pikapuoliin, josko sille jotakin voisi tehä.

    Sielläpä oliki Elsalla näppärä pikkunen talo vähän matkan päässä keskustasta. Ei niin uusi, mutta ihan siistissä kunnossa. Yksistään asustellee. Kattelin sen uunin kunnon ja esitin, että päältä päin on purettava se uunin laki, hommattava jokunen tulitiili ja muuta tavaraa. Sovittiin urakka.

    Hommasin tavarat ja korjasin uunin. Ei siinä menny monta päivää. Elsa oli ottanu lomapäiviä samalle aikaa, eikä minua yhtään haitannu, vaikka hän siinä oli vahtimassa. Laittoi maistuvat sapuskat ruokatauolle, että ei minun tarvinnu välillä mennä muualle syömään. Ohi mennen rupateltiin niitä näitä. Meillä alako synkkaamaan niin mukavasti, että minua jo rupes harmittammaan ku ei ollu pitempiaikanen urakka. Jotenki osasin tehä itteni tärkiäksi ja esitin, että kävisin kattomassa jonku päivän päästä, että onko se muuraus mitenkä lähteny kuivummaan.

    Niinhän siinä sitten ajan myötä kävi, että kylästeltiin usiasti toinen toistemma mökeissä ja aika pian elämä muuttu vierimakkuuksi Elsan kans. Mutta ei me olla hötkäilty sen enempää mistään yhteen muutoista, niinkö nykysin nuoret tekkee. Mehän ollaan ikäihimisiä, omavarasia omissa mökeissä, meillä on vaan tämmönen yhtäköyttäyhistys. Toistaseksi passaa tämmönen järjestely.

    Pyhäinpäivänä käytiin muoriki sielä rivitalolta mukkaan kirkkoon ja hautuumaalle kynttilöitä sytyttämmään ja mentiin sitten vielä ettäänperälle koko sakilla kirkkokahaville. Elsa oli paistanu puolukkapiirakkaa kahavileiväksi.

    Oisittapa nähäny, miten oli muorilla naama messingillä ku minä sitä käsikynkässä kulettelin, Elsa toisessa kynkässä.

    Arppa

  15. Elsan kommentti

    ”No mutta kaikkia”, sano mulle vanahempi siskoni ko puhelimessa kerroin, että oon ruvennu hellustaan kotipitäjästä olevan miehen kanssa. Oli aivan ihimeissään.” Miten se on mahollista, että sieltä löysit, eihän sulle oo ikinä kelevannu kukkaan.”

    ”Että oikein miesystävä! Hellu!” Sitä moneen kertaan siunaili!

    Minä jo melekeen tykkäsin huonoa ko noin taivasteli. Aivan kuin minä olisin joku kummajainen, joka ei miehen päälle mittään ymmärrä. Ja varsinki tuo ikuinen värssy ”kelevannu kukkaan”. Aivan kon suhteen solomiminen olis jotaki hevoskauppaa!
    Vaikka mun parisuhdestatus on ”vanhapiika” niin olihan noita ennenkin ollut. Mieskavereita.
    Tosin enhän näitä enimmäkseen sukulaisille esitellyt, enkä kaikkia edes viitsi muistella. Eivät aina niin raposia olleet. Enimmäkseen mukavia miehiä, mutta olipahan joukossa joku persaukinen ketkukin.

    Sannoohan ne viisaammat, että naiset tykästyy renttuihin. Mutta mikä se on renttu? Kuka sen määrittää?
    Eikös se ihminen ole elämän muovaama värkki? Vaikka oliski semmoinen pehmo, joka on vähän joskus lipsunut raiteilta, niin mitä sitte. Siks toisekseen eivät kaikki ihmiset aloita elämäänsä saman korkuisilta portailta!
    Jos en muuta, niin sen ainakin olen jo työssäni oppinut.

    Minä oon teheny hoitotyötä puolet työajastani. Aikuisiällä kouluttauduin sosionomiksi ja siitä asti oon tehnyt työtä julkisen puolen sosiaalialan töissä. Olin pitkään pääkaupunkiseudulla, mutta palasin kotiseudulle, kun sain työpaikan entisestä koti- kunnasta vanhustyön piiristä.

    Tänne tultuani ostin pienen talon jonkun matkan päästä työpaikasta ja rupesin elämään niin kuin olisin aina täällä ollut. Onhan täällä vielä muutamia kouluaikaisiakin kavereita, mutta enimmäkseen pysyttelen omissa oloissani. Työssä saan tarpeeksi olla ihmisten seurassa.
    Lomien aikana olen reissannut maailmalla jonkun verran, mutta ei niistä enää oikein löydy uusia ahaa-elämyksiä.
    Pari viimeistä vuotta olen pysytellyt kotimaassa, loma-aikakin menee mukavasti, kun hoitelee asumustaan, ulkoa ja sisältä. Mitä tässä muuta olisi kaivannut. Hyvin olen viihtynyt.

    Sitten vaan ykskaks mulla poksahti niinkö sanotaan maalimankirjat sekaisin.
    En ikkään olis uskonut tämmöstä tapahtuvan. Oman kylän K-kaupassa olin, kattelin yhtä miestä, joka eksyneen näköisenä keräili koppaansa sapuskaa. Muina naisina hillauvuin lähemmäs ja sitten muistin, että olen äitinsä asioissa ollut tekemissä hänen kanssa. Ja ihan tavoistani poiketen tyrkyttäyvyin juttusille.

    Kun ne siniset silimät katto minnuun niin siinä sitä oltiin. Aivan ko olisin heränny henkkiin. Tai menny sekasin?.
    Mistä liekki hoksasin, ett mies on muurari ja mulla uunissa ropleemaa. Sain ku sainki tällä tekosyyllä rehevit tehtyä ja sillä tiellä nyt ollaan. Uuni pellaa hyvin ja kaikki kamarit muutenki lämpimillä..vai miten sanos..

    Jos nyt ei mittään kummempaa ilimene, niin mie piän, että Arpan yritän pittää niin hyvänä, että pyssyy minun kumppanina. On se vain niin hyvä mies.

    Elsa

  16. Ai se menikin näin. Hieno johdattelu. Arpalla menee hyvin. Yllättäviä käänteitä Tuulan tarinoissa. Näitä on mukava lukea. Ilmestyyköhän tarinaan vielä joku Lötjönen äidin kylkiäiseksi, saa nähdä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *