Rajan muistot

Sain ensimmäisen kosketuksen valtakunnanrajaan vajaan kahdeksan vuoden ikäisenä.

Silloin muutimme synnyinpaikkakunnaltani Tuupovaarasta Värtsilään.

Muistikuvissani on näky siitä, kun asuimme Patsolan alueella ja isä kertoi että kun katsot tuonne kauas, siellä näkyy Värtsilän alkuperäinen kylä, se kuuluu nyt Neuvostoliitto -nimiselle valtiolle.

Olinhan vielä niin pieni, että en ymmärtänyt siitä muuta kuin sen, että on ollut sota ja silloin on rajat merkitty uusiksi sen mukaan kuka on ollut voittaja. Voittaja on saanut päättää minkä maa-alueen haluaa itselleen!? Silloin minä pienen tytön mielessäni ajattelin, että voittaja saa parhaan palkinnon, mutta miksi häviäjän on täytynyt tyytyä siihen, että siltä on viety jopa iso tehdas ja työpaikat.

Tehtaanpillin ääni soi siellä ja ne ihmiset, jotka olivat jääneet rajan tälle puolelle, kuuntelivat sitä ja sanoivat, että nyt tehtaanpilli soittaa ruokatunnin tehtaalla alkavaksi. Sitten pilli soi jälleen tunnin kuluttua kutsuen taas työläiset takaisin rautatehtaan uumeniin. Niin pilli soitti työhön ja vapaalle joka arki päivä. Sitä en muista soittiko tehtaan pilli myös lauantaina ja sunnuntaina. Mutta pienen TYNKÄVÄRTSILÄN asukkaille tehtaan pillin äänet eivät aiheuttaneet muuta kuin haikeita muistoja.

Eräänä kauniina kesäpäivänä olimme isän vuokraamalla heinäpellolla ihan rajavyöhykkeellä, aivan piikkilanka-aidan vieressä ja muistan kuinka me teimme heinää seipäälle pellolla. Piikkilanka-aidan toisella puolella kokosivat heinää neuvostoliittolaiset miehet suuriin heinäkekoihin, tupakat suupielissä roikkuen. Isä naurahti että mitenkähän tuossa vielä käy, kun tupakka putoaa heinärukoon ja sytyttää heinät palamaan. Heinäthän olivat kasausvaiheessa aivan kuivia.

Muistan vielä ihmetelleeni, kun isä sanoi että piikkilanka- aidan taakse ei saa missään tapauksessa mennä eikä saa ”keskustella” heinäntekijöiden kanssa. Ihmettelin sitten kun kaksi varista lensi Neuvostoliiton puolelta meidän puolelle ja taas hetken kuluttua takaisin aidan toiselle puolelle. Isä vain totesi että niille ei valtakunnan rajat merkitse mitään.

Nämä muistot ovat ihan ensimmäisiä, joista ymmärsin, että valtakunnanraja on niin lähellä. Niin me kahden Värtsilän kylän asukkaat elimme rinnatusten omilla puolillamme. Joskus kävimme korkealla mäellä katselemassa toiseen Värtsilään ja kuulimme toisinaan jotain kovaäänisistä kuuluvaa puhetta, josta emme ymmärtäneet muuta kuin sen, että ihmisen ääniä ne olivat.

Myöhemmin muutin Niiralaan. Sieltä saattoi nähdä paremmin Värtsilän kylälle. Kun meillä oli kiikari niin katselimme kalliolta josko jotain liikettä näkyisi kylällä. Ja kyllä siellä joskus ajeli hevosia heinäkuormineen ja saattoipa nähdä jonkun autonkin ajelevan kylätiellä.

Kävimme lenkillä koiran kanssa aivan rajan pintaa pitkin kulkevalla tiellä, sanoimme lenkkiä rajanlenkiksi. Joskus lauantai- iltaisin kävellessämme kuulimme rajan takaa musiikkia. Aivan kuin siellä olisi ollut jotkut tanssiaiset tai juhlat. Mietimme, että siellä on ihan meidän kaltaisia ihmisiä iloineen ja suruineen.

Vain moninkertainen korkea piikkilanka-aita erottaa meidät toisistamme.

Lea Koukku