Jos oikein muistan, ihan eka käyntini Värtsilässä on tapahtunut joskus 60-luvun alkupuolella Muskossa vietetyn heinäntekoloman aikana.
Oli jonkunlainen välipäivä urakoinnissa, keksimme velipojan kanssa, että eikös me voitaisi mennä kylästelemään yhteen sukulaistaloon, jossa ei koskaan oltu vielä käyty. Eikä siitä perheestä ehkä oltu tavattu kuin yksi sukulaistyttö, joka opiskelupaikka oli lähempänä meitä kuin tätä kotipaikkaansa. Pitkän matkan takia hän joskus pitemmillä vapailla sitten oli meillä.
Ukki ja mummo ehkä olivat jo sen verran rasittuneita työmiehistään, että antoivat luvan reissuun. Niin sitten polkupyörillä matkaan.
Ei ollut kyllä hajuakaan. missä matkamme määrän pää sijaitsi, mutta muistini ja tämän päivän ymmärryksen mukaan Huovisen mäen kautta ajettiin isolle tielle ja sitä pitkin Niiralaan ja Värtsilään. Luultavasti nykyisen kirkon risteyksessä sitten kyselimme vastaan tulleelta mieheltä, jotta missähän täällä asuvat sen nimiset ihmiset. Tämä setä kertoi, että sillä sukunimellä varustettuja ihmisiä täällä on useampia, piti esittää lisää tuntomerkkejä.
Selvittiin oikeaan paikkaan, talon väki oli onneksi kotona, myöskin tämä meille jo tutuksi tullut tyttö. Ja hyvin meidät otettiin vastaan. Muistan, että heillä oli puutarhassa monenlaisia kasveja, joita en ollut ennen nähnyt. Ja kotona oli myöskin talon poika, minusta hän näytti niin komealta, ihan kuin joku James Dean! Muutaman vuoden minua vanhempi. Hänellä oli magnetofoni, jolla soitti Ruhtinaan Viulua, tulin siihen käsitykseen, että hän oli itse laulanut ja äänittänyt. Hienolta se kuulosti. Iltapäivällä poika rupesi tälläämään itseänsä lähtökuntoon, peilin edessä tukkaansa muotoili ja taisi laittaa ykköset ylle. Kysyttäessä kertoi menevänsä johonkin seurakuntanuorten iltanuotiolle. Äitinsä huolehti, että ota nyt sitten nuotiomakkarat mukaan ja muuta evästä. Ei kuulemma tarvinnut, tytöt tuovat.
Paluumatkalla Muskoon meidät matkalaiset yllätti oikein kunnon ukkosmyrsky sateineen. Kastuimme ihan läpimäriksi. Minulla oli päällä ihan uusi sininen popliinitakki, maihari. Tälle uudelle takille oli vain jo ehtinyt tapahtua harmittava onnettomuus, oli istunut takki päällä just hetki sitten valkoiseksi maalatuille tikapuille, joten takin selkäpuoli oli kuin seepra. Maalia ei mitenkään saatu pois, joten asia korjattiin niin, että koko rytky värjättiin sinisellä. Tämä väri ei sitten kuitenkaan ollut sateen kestävää! Muskoon asti päästyämme sinistä väriä oli sitten kaikissa muissakin tamineissa. Ei mummo kiitellyt, moitiskeli. Ihan tuli paha mieli, kun enhän mielestäni ollut syyllinen värjäyksen huonoon tulokseen, lapsihan olin, vaikka kai jotenkin aikuista turistia jo yritin esittää.
Tuula T
Hauskasti kerrottu lapsuusajan sattumuksista!
Se aikuisena oleminen tuotti jos jonkinlaisia kokemuksia. Toivottavasti Tuulan mielipaha alkaa jo helpottaa.
SUAVElla pojat sai noihin aikoihin kunnon laineet kutreihin.
En tiedä kukahan valopää se keksi, että vaatteita piti vanhentaa, varsinkin farkkuja. Joku äidin siivouskaapista löytyvä tehokas pesuaine kävi siihen tarkoitukseen. Laitoin farkkupyykin likoon niinkuin kaverit neuvoi. Hirvittävän kirjavan ja ryppyisen näköiset niistä tuli. Toiset lohduttivat että ei se haittaa, se on muotia tai ainakin tulee kohta muotiin. Mitä vanhemmat ja rumemmat sen parempi, kuulemma.
Minulla se farkkujen paraneminen jatkui niin, että paidat ja alushousut rupesivat olemaan ruosteessa etupuolelta. Tavallisestihan ne ruostuu takaa. Syynä oli ruostunut vetoketju. Lopulta koko vetoketju ruostui irti ja siihen meni koko intimiteettisuoja. Enää en vanhenna vaatteita millään lisäaineilla. Saavat vanheta arvokkaasti.
miun enskontakti äidin kasvuukynnäille sattus kesälle-63,roista aamumotilla ennen viittä ouluun,siellä puolipäivän aikaan,jatkoyhteys kontimäkeen kahden tienoossa ,odottelua helteisellä asemalla,jojensuuhun,perillä yökyöpelissa,taksilla niinivaaralle,jonkun päivää tuloatimia paikkakunnalla maatren opastuksessa.muutaman päivän jälkeen jatkettiin kaurilaan söderii.touhuamista arvon kaa,keräilin kasveja herbaarioon,jonka hävitin joku vuosi sitten. siihen aikaan suomen seipäshyppy nikuloineen oli maineessaan,niinpä hyppypaikka oli pihassa .hyppyolot paikalla pienesti myötäviettävä,2ja50 jokseenki ylitykset,alastulo tahtos kovota niin,että landaaminen ei ollut miellyttävä.jonnin päivän jälkeen motilla värtsilään ja lopottiin huomanneille,oliko ihan virallinen muoto nimestä hoffman,jenny ja verttu olivat ostaneet äidiltä paikan muistini mukaan -46.tuli kevyesti tutuksi kaurilan rinne,komoniemi,äiti esitteli seppälän-turusen emännän,äitini oli erkki-pojan kummari. on muuten tallessa seppä turusen takomat,nimikaiverruksilla,maamon ja iida-mummon sirpit,ei vain tiedä jatkosäilytyksestä? jenny-emäntä ja maamo talon touhujen ohessa verestivät menneitä .talon tyttäret maailmalla,vanhempi eleli tukholmassa,oli kait lääkäri,nuorempi kaija ,oliko päivinen takanimi,helsingissä. sit takasin jojensuuhun,sukulaisplikka oli opena verkkolammella,koulut aluillaan ja hää valmisteli syksyn koulutouhuja.vaan en ole nähnyt ennen enkä jälkeen semmottii puolukka määrää,mitä siinä koulurinteessä. hänen isällään veturinkuljettaja mauri söderillä oli vene pyhäselällä.mauri kait ajo värtsilänkin suuntaan. joka talossa ei ollut puhelin ,jos oli asiaa kotiväelle kaurilaan ,hää huudatti merkin suosuoralla,jotta tiesi väki ottaa yhteyttä…..kotomatka kerronta kääntäen.reissaaminen ,huh-huh, oli julman ikävää!!!!!
Muistatteko mainoksen?
Brylkleemi tyyli on tyttöjen mieleen..