Joensuun kaupunki perustettiin Venäjän keisari Nikolai ensimmäisen armollisella asetuksella marraskuun 29. päivänä 1848. Asukkaita Joensuussa oli tuolloin noin 600. Reilut 10 vuotta myöhemmin, vuonna 1859, on aikakirjoihin merkitty Joensuussa pidetyksi ensimmäinen suomenkielinen teatteriesitys, Pietari Hannikaisen ”Silmänkääntäjä”, rouvasväen yhdistyksen hyväksi. Teatteriesitykset tapahtuivat silloin pääasiassa neiti Andretta Svärdin perustamalla Seurahuoneella. Vuosina 1870-1872 on Joensuussa toiminut jo erityinen näytelmäseurakin. Näytelmiä esitettiin suomeksi ja ruotsiksi. Vuonna 1884 vieraili ensikertaa Joensuussa Suomalaisen Teatterin ihailtu primadonna Ida Ahlberg. Se on ollut varmasti kaupunkilaisille unohtumaton esitys.
Näytelmäseuran ohjelmisto näyttää olleen melkoisen laaja ja vaihteleva, turneellakin on käyty ahkerasti. Tohmajärven Jouhkolassa on muun muassa annettu näytös urkuharmonin hankkimiseksi Pälkjärven koululle. Teatterielämä oli siis jo silloin vireää ja teatteriseurueitakin vieraili usein. Ennen pitkää todettiinkin seurahuoneen tilat liian pieniksi ja niinpä alettiin puuhata teatteritaloa Ilosaarelle. Vuonna 1896 päästiin sitten aloittamaan ja komea talo siitä sitten tulikin, näkötorneineen päivineen.
Vuonna 1919 aloitti toimintansa Joensuun Työväen Näyttämö työväentalolla, kun talo oli saatu korjattua kansalaissodan jälkeen.
Joensuun Teatteri jatkoi toimintaansa entiseen tahtiin kaupungintalolla. Näin oli syntynyt kaksi kilpailevaa teatteria. Vasta lähes 30 vuotta myöhemmin, vuonna 1948 molemmat teatterit yhdistyivät ja saatiin vihdoin oma kaupunginteatteri. Teatterin viralliset avajaiset olivat joulukuun 4. päivänä 1948. Juhlat olivat komeat tärkeine juhlavieraineen. Lainaan tähän teatterin hallituksen puheenjohtajan Katri Kokkosen tervehdyspuheen loppuosan: ”Elävä taide ei tunne puolueita, se vaatii vain uskollisuutta, ymmärrystä, kärsivällisyyttä ja suvaitsevaisuutta, mutta ennen kaikkea rakkautta.” Hyvin sanottu, eikö totta!
Kaupunginteatterin toiminta aloitettiin tietenkin kaupungintalolla. Ensimmäiseksi johtajaksi kiinnitettiin Lauri Leino. Juhlanäytäntönä esitettiin Aleksis Kiven ”Nummisuutarit”, kuinkas muuten. Hieno valinta! Komea rivistö Suomen eturivin näyttelijöitä, ohjaajia ja johtajia on ollut vuosien saatossa kiinnitettynä teatteriimme, kunnes on päästy tähän päivään. Itselleni on jäänyt lähtemättömästi mieleen muun muassa Lauri Leinon esittämä Veikko Huovisen ”Havukka-ahon ajattelija, Konsta Pylkkänen”, Jouko Turkan kaudelta vuonna 1971 toisen Joukon, oman maakuntamme kirjailijan Jouko Puhakan näytelmä ”Hyvästi Mansikki”. Hyvin ohjattua, riipaisevaa tekstiä. Taidettiinpa silloin elää kuohuvinta kautta teatterimme palkeilla korpilakkoineen päivineen.
Lokakuun 4. päivänä 1950 oli perustettu Joensuun Teatterikerho ry, ”yhdyssiteeksi Joensuun kaupunginteatterin ja yleisön välille, tarkoituksena syventää yleisön teatteriharrastusta kaikin käytettävissä olevin keinoin”, kuten teksti kuuluu.
Aikoinaan käytiin kovasti polemiikkia uuden teatteritalon saamiseksi Joensuuhun. Vuonna 1974 asetettiin suunnittelutoimikuntakin viemään asiaa eteenpäin. Hanke kuivui kuitenkin kokoon. Ahtaat ja epäkäytännölliset ne teatterin toimitilat kaupungintalolla taitavat nykyvaatimusten mukaan ollakin, mutta itse teatterisali on sitäkin kauniimpi ja viihtyisämpi. Oikein siellä silmä lepää!
Sekä talvi- että jatkosodan aikana näyttää Joensuussa olleen melko säännöllistä teatteritoimintaa. Kevyemmällä ohjelmistolla tosin oltiin liikkeellä, niin kuin arvata saattaa. Vaihdetaanpa miljöötä ja kopsutellaan aasinsiltaa pitkin jatkosodan syksyyn 1941 ja sitä seuraavaan asemasotavaiheeseen.
Sen aikana puolustusvoimat perusti Itä-Karjalaan viisi teatteriyksikköä: Aunus, Äänislinna, Karhumäki, Rukajärvi ja vielä ruotsinkielinen Frontteatern. Kuudes sotateatteri perustettiin vielä sodan loppuvaiheissa 1944 Karjalan kannakselle. Näiden sotateattereiden tapahtumista on elokuvakriitikko Heikki Eteläpäältä ilmestynyt mielestäni hyvin mielenkiintoinen kirja, ”Jees, Teatteria!” –sanoi vääpeli Ryhmy.
Eteläpään mukaan Suomi oli ainoa maa maailmassa, jolla oli sotatoimialueilla säännöllistä teatteritoimintaa vakinaisine henkilökuntineen. Näille teattereille pystyttiin osoittamaan toimitilat, joista käsin tehtiin vierailuja aina etulinjoja myöten. Hataria ja kylmiä nuo teatteritalot olivat, mutta ihme kyllä, aina selviydyttiin. Ohjelmistot näyttävät olleen enemmän sieltä kevyemmästä päästä, tosin draamaakin, kuten Järviluoman ”Pohjalaisia” on esitetty muun muassa Äänislinnan teatterissa. Operetitkin ovat kuuluneet ohjelmistoihin. Puvut ja lavasteet näyttävät kuvista päätellen oikein onnistuneilta.
Aleksis Kiven ”Nummisuutareita” on esitetty useammassakin sotateatterissa. Karhumäellä Uljas Kandolin on näytellyt komeasti Eskon roolin. Tänä päivänä ”Nummisuutarit” ovat edelleen vahvasti voimissaan, niin kuin ”Seitsemän veljestäkin”.
Mielestäni mielenkiintoinen on ollut sotateattereille annettu sisäinen ohje: ”Teatteri on sotilaallinen laitos, jonka toiminnan ja työrauhan edellytyksenä on hyvä kuri ja järjestys.” Tällekin päivälle sopivaa tekstiä!
Tuttuja näyttelijöitä on silloin ollut kaikissa teattereissa mukana. Eeva Volanen myöhemmin Eeva-Kaarinana tunnettu. Nuori, suloinen näyttelijätär, joka Aunuksen teatterissa oli ottanut ensimmäisiä askeliaan ”Jääkärin morsiamen” Sabinana. Esityskertoja näytelmillä on ollut ihmeteltävän runsaasti. Esimerkiksi Karhumäen teatterissa oli Agapetuksen ”Olenko minä tullut haaremiin” esitetty kokonaista 80 kertaa. Hälytykset ja pommituksetkin olivat katkaisseet esitykset useaan kertaan, mutta tilanteen lauettua on jatkettu siitä mihin jäätiin. Uskomattomissa vaikeuksissa on oltu, mutta aina kuitenkin selviydytty.
Pienenä esimerkkinä Aunuksen teatterin vierailu jossakin Syvärin suunnalla. Esityspaikkana venäläinen parakki, sisällä seinän raoista tullutta lunta ja pakkasasteita. Näytelmänä Tatu Pekkarisen ”Peräkylän profeetta”. Teatterin johtajan Kalle Viherpuun kertoman mukaan ”rintamajermut tussareineen ja moottoripyssyineen” olivat naurusta ulvoen seuranneet esitystä. Sen jälkeen oli muuan jermu kaksin kourin tarttunut Viherpuuta käteen ja lausunut: ”Perkele, niinku olis viisi päivää ollu kotilomalla!”. Kovasti oli kuulemma Kallea helpottanut.
Toinen yhtä herkullinen muistelo Karhumäen teatterista. Ruotsalaisen teatterin näyttelijä Henake Schubak esitti ”Jääkärin morsiamessa” konnan roolia. Edeltävä repliikki kuului: ”Mitäs me tälle konnalle teemme?”. Silloin katsomosta kuului neuvo: ”Lyökää päin turpaa!”. Seuraavassa roolissaan Schubak joutui esittämään taas konnaa. Hän yritti naamioitua hyvin, laittoi jopa kyttyrän selkäänsä. Vaan eikös mitä, astuttuaan lavalle katsomosta kuului oitis: ”No eiks’ se oo taas sama perkele!”. Tässä nähdään, kuinka jermutkin osasivat eläytyä juonen mukana.
Sotateattereista viimeisin, Kannaksen teatteri, ei ehtinyt toimia kuin vajaat kaksi kuukautta, kun hyvin alkanut toiminta päättyi Kannaksen läpimurtoon.
Monenlaisia ihmiskohtaloita, raskaitakin, lienevät kokeneet ne Thalian palvelijat, jotka tekivät ja esittivät teatteria ja näin viihdyttivät rintamajoukkoja vaarallisissa olosuhteissa. Paljon antoivat, mutta paljon myös saivat. Kerrotaan vielä, että monille tuo panostus merkitsi fyysisesti raskaissa oloissa suoritettua ”teatterikorkeakoulututkintoa”. ”Miksi on totaalisesti vaiettu sotateattereista? Sehän on omalaatuinen luku suomalaisen teatterin lähihistoriaa”, Heikki Eteläpää toteaa lukijoilleen kirjansa ensilehdellä. Tätäpä ihmettelee moni muukin teatterin ystävä. Niinkin myöhään, kuin 31.8.1988, silloinen puolustusvoimien komentaja kenraali Jaakko Valtanen kutsui sotateatterin tekijät ja viihdetaiteilijat vastaanotolleen Santahaminan kadettikouluun ja luovutti heille veteraanitunnukset ja puolustusvoimain hopeiset ansiomitalit. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, niin kuin kulunut sanonta kuuluu.
Hilkka Partanen
Nyt menee Utran kesäteatterissa” Nummiduunarit”, joka liikkuu myös Nummisuutareissa.
Hyvä näytelmä.
Olen suurella mielenkiinnolla lueskellut Arvo Toivasen kirjaa ”Joensuun teatterielämä 1859-1962”. Paitsi Joensuussa nähtyjä teatteriesityksiä kerrotaan myös Pohjois-Karjalan maaseudun teatteriharrastuksesta. Siitä sivulla 23 seuraava tieto:
”Maaseudulla osoitti Värtsilä erikoista teatteri-innostusta. 6/1, 12/1 ja vielä 13/7 kansanjuhlassa näyteltiin siellä urkujen hankkimiseksi tehtaan kirkkoon ”Hardengerin harjulla” ja ”Kyökissä” sekä vielä 26 ja 28/12 ”Ainoa hetki” ja ”Saimaan rannalla”.
Kirjassa on lueteltu vuoteen 1908 saakka Värtsilässä esitetyt näytelmäT, ja niitä on paljon. Valitettavasti ei mainita esittäjäyhteisöjen nimiä. Mutta yritän täydentää tietoja sen ajan sanomalehdistä, kunhan kerkiän. Ellei joku muu ennnätä tehdä sitä ennen minua.
Joka tapauksessa Värtsilän kesäteatterilla on maineikas menneisyys, ja tämän kesäisen tauon jälkeen toivottavasti navetan vintillä taas ensi kesänä tavataan.
Hilkalle lämmin kiitos kirjoituksestasi!!!
Meillä on ollut hieman sellaista henkeä, että jos joku toiminta toi hieman inhimillisyyttä sotilaiden elämään edes hetkeksi niin siitä on vaiettava. Sen sijaan kurjuutta ja kärsimystä sitä on tuotava esille.