Kun olin Värtsilässä -50 luvulla polvihousuisena poikana niin taskurahaa voitiin saada keräämällä talvisin käpyjä. . Näihin aikoihin niitä vietiin Irtolan tai Yhteishyvän kauppoihin myytäväksi. Pikkupojan mielestä oli selvää, että jos taskurahaa saa paljon niin pääsee kohta miljonääriksi.
Sinä talvena oli Irtolan kaupan seinässä käpyjenostoilmoitus. Siinä annettiin tarkemmat ohjeet ja päivä milloin kävyt oli viimeistään tuotava kauppaan. Kävyt oli kerättävä talvella ja tuotava kauppaan muistaakseni viimeistään maaliskuun viimeisenä päivänä. Kävyt piti olla kuivia, ja männynkävyt vähintään 3 settiä pitkiä ja ne piti tuoda paperisäkissä.
Erään talven käpysaalis.
Erään talven käpysaalis on jäänyt erityisesti mieleen. Olin silloin ehkä toisella tai kolmannella luokalla koulussa ja isosiskoni oli viitisen vuotta minua vanhempi. Hän se oikeastaan niitä keräsi ja minä auttelin.
Pitkin talvea käpyjä kerättiin missä vain niitä näkyi. Puiden latvoissa niitä näkyi, mutta vaikka sinne petäjän latvaan olisi päässytkin, niin kävyt olivat silti tavoittamattomissa oksien päissä. Kerättiin hiihdellessä matalista puista taskuihin. Joissakin puissa ei käpyjä ollut ollenkaan, vaan aivan pieniä, herneen tai tulitikun pään kokoisia nuppuja. En tiennyt silloin, että kävyt ovat kaksivuotisia. Noista ”herneistä” kypsyy kävyt ensi vuodeksi.
Lähistöllä ei ollut mitään metsänhakkuita mistä olisi voinut käpyjä kerätä. Kasvavista puista niitä yritettiin kurkotella. Hankikelillä niitä sitten eniten saatiin kerättyä. Pitkällä kepilläkin kolisteltiin käpyjä irti oksistaan. Siinä kopistellessa kävyt lentelivät ja joskus hävisivät hankeen. Joskus ajattelin ääneen, että kun olisi sellainen kolehtihaavi niinkuin suntio Kalle Niirasella on niin se voisi olla hyvä. Siskoni kielsi jyrkästi edes ajattelemasta sellaisia. En muista teinkö, mutta ainakin suunnittelin tekeväni itse sellaisen haavin naulaamalla lippahatun kepin nokkaan. Käpyjen viimeinen ostopäivä lähestyi nopeasti, mutta säkki täyttyi tuskallisen hitaasti.
Vielä viimeisen päivän koulumatkalla löysin taskullisen käpyjä. Vieläkin säkkiin olisi mahtunut, mutta ei ollut enää aikaa. Sitä oli lähdettävä heti viemään Irtolan kauppaan, koska se oli vihonviimeinen päivä eikä kauppa olisi enää pitkään auki. Käpysäkki nostettiin potkukelkan kyytiin. Se olikin aika raskas. Syrjätiemme oli hevostie joten tiellä oli hevosten syviä kavion jälkiä sekä jätöksiä. Niitä väistellessä potkurin jalakset upposivat lumiseen tiehen ja työntäminen oli raskasta.
Sisä-Karjalan kohdalla päästiin isommalle tielle, joka oli aurattu. Siinä potkukelkka luisti hyvin, mutta hevosten kakat oli tarkasti kierrettävä. Minä pitelin säkkiä ja vanhempi siskoni työnsi potkuria. Maantiellä oli oikein hyvä potkukelkkakeli. Luminen tie oli vuoroon sulanut ja jäätynyt tyypilliseen keväiseen tapaansa ja siitä oli tullut hyvin liukas.
Alamäki
Sahlstenin ja Sistosen Tildan kohdalla oli loiva pitkä alamäki. Siinä saattoi joskus saada pitkät kyydit melkein Rantasen pajalle saakka. Nytkin siinä potkuri kulki niin liukkaasti, että sain juosta ihan tosissaini pysyäkseni vauhdissa. Oli mukava juosta kun tiesin, että kohta pistetään rahoiksi. Kerkisin jo miettiä mitä ostaisin kaupasta omalla osuudellani. Ainakin paksun siivun Kyrönmakkaraa ja tikkarin.
Äkkipysäys
Keväinen aurinko oli sulattanut aurausvallien lunta ja vettä oli valunut tielle. Aurinko ja vesi oli pehmentänyt jäistä tietä ja paikoitellen musta hiekka näkyi jään läpi. Sitten se tapahtui! Potkuri karahti vauhdissa tällaiseen sulaneeseen kohtaan ja seurasi äkkipysähdys. Potkuri pysähtyi hiekkaan, mutta käpysäkki ja siskoni jatkoivat vielä matkaa. Säkki putosi pois istuimelta suoraan potkurin jalasten kippuraisiin kärkiin ja repesi riekaleiksi. Siskoni lensi ”ohjaustangon” yli säkin ja maahan levinneen käpykasan päälle. Kävyt levisivät pitkin märkää ja kuraista tietä.
Siihen meiltä loppui kiire. Periaatteessa olisimme voineet kerätä puhtaampia käpyjä talteen, mutta ei ollut mitään mihin niitä kerätä. Ja jos hakisimme kotoa jonkun säkin, niin kauppa olisi jo kiinni. Niin haihtui mielestä unelma alkavasta rikkaudesta sekä Kyrösiivusta ja tikkarista. Sisko itkeä tuhersi hiljaa. Menihän siinä melkein koko talven työ aivan hukkaan. Hänellä oli varmasti paljon ylevämmät tavoitteet kuin minulla, alle kymmen vuotiaalla pojan nassikalla.
Hyvin on Alpo rekonstruoinut meille tuon
tapahtuman, lukija pystyy myötäelämään
jokaisen hetken.
Joskus unelmien särkyminen on niin pienestä
kiinni. Tässä tapauksessa ne hajosivat paperisäkin
myötä.
*
Meiltäkin hajosi paperipussi aikoinaan. Olimme
tulossa Laineen kaupasta ja irrallisena myytävä
palasokeri levisi tielle just Jääskeläisen kohdalla,
siinäkin oli soran seassa hevosenkakkaroita. Kallella
kun oli kylän ainoa hevonen.
Pikkaraisen rouva näki hätämme ikkunastaan ja
kiissuutti meille käyetyn Salpietarisäkin avuksi.
Siihen sitten kauhoimme nuo kallisarvoiset sokerimurut.
Vaan ei tuomisemme läpäissyt äidin sihtiä.
Olipa esimakua maailmalla eteen tulevista pettymyksistä! Tämän kolhun jälkeen ei varmaankaan pienet pettymykset ole hetkauttaneet.
Joskus on saalis hyvä laskea kahteen kertaan, mutta tässä tapauksessa siitä ei ollut mainittavaa hyötyä. No tärkeintähän meidän on pysyä rauhallisena ja kasvattaa luonteen lujuutta. Olettaisin, että juuri näin on päässyt käymään:-)
Kyllä on kutkuttava tarina.
Loppu olisi saanut olla onnellisempi.
Kyrön makkara maistui jo lukijan suussa
ennen kuin tuli tuo äkkipysäys.
Rekunstruointi on lähes täydellinen.
Ei puuttunut kuin pikku Alpon kuva
Ihailtavaa vaivannäköä meidän lukijoiden iloksi!
Käpyjen keruu oli minullekkin tuttua puuhaa.
Päästiin yksi kevät oikein hakkuutyömaalle.
Koulureppu sai uusiokäytön kun siihen käpyjä rohmuttiin.
Homma oli niin tuottoisaa että ajattelin lopettaa koulun käynnin
ja ruveta käpyjenkeruun ammattilaiseksi.
Siitä olisin jatkanut sitten voimien kasvaessa suoraan metsuriksi.
Tämä uraputki katkesi siihen kun kevään edetessä
Kostamon kauppa lopetti käpyjenoston.
Kyllä näitä unelmia on särkynyt ja särkyy aina. Mutta niitä pitää olla. Jos olisin jostain löytänyt kyynelsilmäisen lettipäisen pikkutytön kuvan, niin olisin ilman muuta laittanut sen tähän tarinaan kunniapaikalle. Hän olisi sen ansainnut. Hän on tarinan päähenkilö.
Lähetin päätoimittajalle vaakasuorassa ja pystysuorassa olevia kuvia valittavaksi harkinnan mukaan. Siksi sinne on lipsahtanut tuplaten pari kuvaa.
Käpyjen keräämisellä ei rikastu tänäkään päivänä kovin nopeasti. Ensinnäkään käpyjen kerääminen ei ole nykyisin jokamiehen oikeus kuten marjojen poiminta. Kuvassa näkyvää käpysaalista piti minunkin kerätä (salaa) monella reissulla, vaikka savotta oli ihan omilla nurkilla.
Luin netistä, että nyt pitää metsittää aukkohakkuita ”luontaisesti”, koska taimia ei ole riittävästi saatavilla. Ja se taas johtuu siitä, että ei ole siemeniä, joka taas johtuu siitä, että ei ole käpyjen kerääjiä.
Ps
Valittettavasti lähitienoilta ei löytynyt kippurasarvista potkukelkkaa kuvattavaksi.
Alpo
Minä vein käpyni Alpon ohi kulkemaan Sisä-Karjalaan. Eiköhän se ottanut vielä Alpon kulkiessa nitä vastaan vai oliko Irtola luvannut pennin enempi kilolta 😉
Ilmeisesti omat käpykauppani tapahtuivat mutanaa vuotta myöhemmin. Kiitos Alpolle, että jäit ilman miljoonia meille taviksille kivoja kirjoittelemaan.
Käpyjä tietenkin kerättiin lapsena. Valitettavasti ei tuohon aikaan kiinnitetty emopuiden laatuun riittävästi huomiota. Pellon pientareilla kasvavat räkämännyt kantoivat runsaan käpysadon ja helppo oli kiivetä paksuoksaisiin puihin.
Sakarille kommentoin, että saattoi Osula eli Osuusliike Sisä-Karjala eli tuttavallisemmin ”Lyylin kauppa” hyvinkin ostaa käpyjä, mutta tässä tarinassa ei ostanut. Sain mielestäni paremmat pohjat tarinalle kun kuskasin kuorman kauemmas.
Seutuja tuntemattomille tiedoksi, että tuo minun syrjäinen hevostie on nykynimeltään Savikontie ja yhtyy nykyiseen Pykälävaaran tiehen sen entisen Osulan kaupan luona.
Alamäki alkaa siitä mistä haarautuu Ilomantsin tie. Shalstenin on siinä yhä ylväästi paikoillaan.
Hieno ja koskettava tarina tutuissa maisemissa!
Räkämännyistähän niitä kerättiin.
Tottakai kunnon honkia kaadettiin tukkipuiksi, mutta en tiedä oliko noihin aikoihin mitään organisoitua laatukävyn keräystä laatupuiden latvuksista. Jos kuka tietää niin kertokaa.
Tiedän, että kasvavista kantakirja männyistä kerättiin 60- luvulla kalliita käpyjä, joista saatiin kalliita laatutaimia.
Näistä kantakirjamännyistä otettiin oksanpäitä, jotka vartettiin sitten tavalliseen taimeen. Näistä ”kantakirjataimista” istutettiin sitten kantakirjametsiä. Ainakin yksi tällainen siementuotantometsä on Tohmajärvelläkin
Alpoaatoksen kertomus jäi alitajuntaan
koko päiväksi. Mielen sopukoista nousee
kuva, että Kupluskylän pojatkin keräsivät
käpyjä säkkeihinsä kotimme kulmilla
Utrassa. Enso-Gutzeitilla oli suuret savotat
aivan aitamme takana. Me tytöt etsiskelimme
hangesta ”tähtiä”, jotka irtosivat kun leima
isketiin männyn kylkeen. Niistä ei maksettu,
mutta kävivät hyvin kotileikkeihin piparkakuiksi.
*
Tuli mieleen myös Rahkeen käpykaristamo
Enossa, taisi olla vielä voimissaan kuusikymmentä-
luvullakin?
Telle, miten siinä sitten kävi, kelpasiko salpietarilla terästetty sokeri?
Eihän siitä enää ihmisille ollut, kun ei pestäkään
voinut. Äitiä varmaan harmitti, olihan ns verosokeri tuolloin
melko tyyristäkin. Ei hän meille kuitenkaan kovin
vihainen ollut, enemmän taisi hänkin ihmetellä sitä
ruttuista Salpietarisäkkiä.
Äidin täti sattui olemaan paikalla ja hän otti säkin
haltuunsa. Nyt jälkikäteen tuli mieleen, että ehkä
hän vei sokeripalat veljelleen, jolla oli useita hevosia.
Eikös sokeria annettu hevosillekin makupaloiksi?
Alpo Aatokselle pitää kertoa että oli. Siemenkeräysmetsän paikalla on nyt kannokko Risteessä.
Alpon kertomus tuotti mieleen meidänkin kävynkeräily juttuja,muutamia pikkusäkkejä tuli kerättyä.
Muistan erään männyn joka oli erittäin satoisa siinä oli käpyjä aivankuin panaaneja oksien päissä .Yhden oksan päässä oli 22käpyä 40cm:n matkalla,se oli täynnä kuin nelitahoisen ohrantähkä,vihneet oli juuressa ja kävyt roikku alaspäin.Mänty taisi olla just’niitä oksaisia ja monihaaralatvaisia (räkämäntyjä).
Muistaakseni otin kuvankin semmosesta,jossa oli käpyjä 14kpl samassa rykelmässä,valitettavasti en tiiä missä kuva on nykyään,Näitä törkyjen siirtoja ollut liian paljon tään 40vuoden aikana.
Minullakin on muistissa juttu käpyjen keräämisestä. Alle kouluikäisenä en päässyt kiipeämään puuhun, joten ei auttanut muu, kun äidin yrittää kaataa minulle puu, jotta saisin kävyt kerättyä. Ei onnistunut, saha katkesi. Kun isä tuli kotiin, oli ensin harmissaan meidän touhuista, mutta lähti sitten kaatamaan puun toisella sahalla. Ja niin sain kävyt kerättyä ja vein ne kauppaan tyytyväisenä. Päättäväisyyttä oli jo silloin😃
Tähän mennessä on tullut mukavia kommentteja ja lisää mahtuu.
Jorella oli jo melkein miljoonan alku taskussa, kun pääsi käpyjä keräämään oikein savotalle. Olin muuutaman vuoden Kymin töissä Verkkolammen savottakämpällä. Siellä oli kaksi kastia ihmisiä; hevosmiehet ja hakkamiehet, eli ne jotka tekivät tukit ja propsit. En kuitenkaan koskaan kuullut, että kukaan olisi kerännyt käpyjä. Olisi sinne mahtunut vielä kävynkerääjien kasti. Saattoihan olla, että jotkut niitä poimivat, mutta kämpillä en kuullut sellaisesta toiminnasta. Näin jälkikäteen ihmettelen että eikö parhaita käpyjä älytty ottaa talteen sieltä missä niitä oikeasti oli. Juuri näinä vuosina Kymi yhtiö teki valtavat aukkohakkuut jotka poltettiin risuineen ja käpyineen. Olin itsekin kylvämässä samoille aukoille männynsiementä suuret määrät. Liekö nekin siemenet olleen peräisin lasten keräämistä räkämäntyjen kävyistä.
Suvunjatkaminen on luonnossa paljon suunnitelmallisempaa kuin esimerkiksi meillä viisailla ihmisillä. Katsokaa vaikka tuota havunoksan kuvaa, missä on vasemmalla yksi aikuinen käpy. Se on tämä vuoden 2017 saalis siinä oksassa, yksi käpy. Niistä herneen kokoisista kävyn poikasista kasvaa tänä kesänä ensivuoden 2018 kävyt. Niitä on siinä tertussa 14 kpl. Oksan päässä näkyy kukkanuput, joista olisi tullut vuoden 2019 kävyt jos puu olisi saanut elää. Kolme sukupolvea yhtä aikaa kehittymässä.
Alpo
Majoisessa onkin ymmärretty tämä metsänuudistuksen tärkeys. Kiitokset Kaijalle kun toit mukavan muiston meille muille ”mutusteltavaksi”
Sain seurata tuota Reinon mainitsemaa siemenkeräysmetsää ihan pienistä taimista asti. Tohmajärven Risteen koulun ja silloisen terveyskeskuksen väliin istutettiin jalostetuista taimista metsä. Myyrät ja muut jyrsijät kuulemma jyrsivät taimia maan alta ja jänikset järsivät maan päältä. Taimet alkoivat tuottaa käpyjä heti pienenä. Taimien kasvaessa jakkarat ja tikkaat olivat käpyjä kerätessä tarpeen. Lienee ollut kolehtihaavitkin käytössä. Nyt se metsä on sitten tullut tiensä päähän. Paljonko lienee jälkeläisiä tuottanut.
Oltiinpa sitä siskojen kanssa myökii käpyjä keräämässä. Meillä oli kyllä hyvät keräyspaikkat, sillä Kaurilassa oli
molemmat naapurimme tehneet savottaa ja puiden latvuksia oli mukavasti ja niissä sopivasti niin petäjän kuin näreenkin käpyjä.
Myö kerättiin sankkoon ja isä-ukko vai pyöräntarakalla ne paperisäkissä sitten kauppaan. Muistaakseni saimme
sen verran ”tiliä” niistä, että ostimme punaista villalankaa. Meillä kotona kun oli vain harmaata lankaa ja tuosta punaisesta langasta neuloimme sitten koristekuvioita villalapasiin.
Nyt parikymmentä vuotta sitten kävin kysymässä Kemiessä, joltain metsäyhtiön ostomieheltä ostaisivatko ne vielä käpyjä.
Nyt oli niin kovat vaatimuset kävyille ja keräämiselle, että tukka nousi pystyyn niitä kuunnellessa. Olisi pitänyt olla
lupa metsänomistajalta keräämiseen ja toiseksi puiden olisi pitänyt olla heidän tarkastamiaan ja määrän olisi pitänyt olla useita satoja kiloja. Ne vastaukset riittivät tukahduttamaan senkin ekoteon. Eipä ole nykyisillä lapsilla enää pienintäkään mahdollisuutta puuhastella talvisessa metsissä pienen taskurahan toivossa.Taitaa ainoaksi jäädä kesä-ajan sienestys ja marjastus. Minusta käpyjen kerääminen oli paljon hauskempaa puuhaa kuin mustikan kerääminen käsin!
Meillä Kaustajärvellä oli Kymintalo, joka meidän lasten kävyt osti. Me pojat kipesimme täysikasvuisiin mäntyihin käpyjä hakemaan, samoin kuin variksenpesiin kiipesimme. Kesävaris elätiksi haettiin alkukesästä ja myyntikävyt kevättalvella heitimme hangelle säkkeihin laitettavaksi. Se oli meidän, sen aikaisten pokien yksi osio kesää odotellessa. Aina oltiin liikkessä ja liike on ihmiselle jo syntymässä mukaan annettu. Ollaan aina liikkeessä ei pysähdytä sohvaperunoiksi.
tutulta kuullosti tämä käpyjen keräys ja tuli minullekin muistot mieleen .Asuimme silloin myös Värtsilässä ja vielä Irtolan kaupan yläkerrassa. keräsimme myös itsekin käpyjä meitä oli kaksi veljeä ja minä Seija. Ne olivat mukavia aikoja.