Retki tunturikoivun maahan

Kolme vuotta sitten Värtsissä julkaistiin Kakku-Paavon juttu ”Turhankävelyä Inarinpolulla”. Kyseisen jutun kommentissani kerroin häämatkavaelluksestamme samaiseen Kaldoaivin erämaahan Utsjoelle v. 1986. Väläyttelin silloin mielissä kytevää toiveajatusta uusia tämä reissu 30-vuotishääpäivän merkeissä. Nimimerkki ”Arja” toivoi kuvallista raporttia tähän verkkolehteemme, mikäli suunnitelma toteutuu.

Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, nyt tämä matka on kuin onkin suoritettu! Monenmoista epävarmuustekijäähän siinä pääsi luonnollisesti kummittelemaan, mutta lopulta Volvon keula kääntyi pohjoista kohti maanantai-iltapäivänä 5.9. Auto juotettiin ja omaa nälkää siirrettiin eteenpäin Kolinportin huoltoasemalla. Seitsemän maissa olimme Juuassa, jossa vielä kylättelimme Paulan veljen perheen luona. Yhdeksän kipenissä sitten lähdettiin varsin täysin vatsoin yön selkään maantietä mittaamaan.

Matkaa tehtiin koko yö; välillä hieman urvahdettiin auton penkillä ja taas jatkettiin. Vuorokausi vaihtui tiistain puolelle eli tultiin varsinaiseen hääpäivään. Aamukahvit hörpättiin Sodankylän SEO:lla ja ei kun vain taas tielle; matkaa oli vielä reilusti jäljellä ja lyhyehköstä lomasta ei kärsinyt haaskata ainakaan vielä tässä vaiheessa aikaa turhaan vatulointiin. Kaunispäätä ei tosin ole koskaan voinut Lapinmatkoilla pysähtymättä sivuuttaa, joten Huippukahvit hillovohvelilla ja munkilla ryyditettynä tekivät kymmenen aikaan mukavasti kauppansa. Inarissa suoritimme vielä pientä muonatäydennystä ja kävimme ”posliinilla” sekä puraisimme pikkunälkään palaset grillilihaa.

Edessä oli automatkan osalta vielä viimeinen taival Inarin kirkonkylästä Utsjoen Mieraslompoloon. Autolle löytyi parkkipaikka sadan metrin päästä pikitieltä pienestä sorakuopasta ja sitten päästiinkin jo rinkkoja pakkaamaan. Iltapäivä oli jo pitkällä kun vihdoinkin jalkamarssi kohti koillista ja Vetsijärveä kohti alkoi. Reissun ainoa kuukkeli hyvästeli meidät viimeisten mäntyjen vyöhykkeessä ehkä tuumien, että mihinkähän te reppanat oikein olettekaan matkalla?! Myös oravasta tehtiin havainto. Jonkin tovin taivallettuamme takamaastosta rupesi kuulumaan mönkijän pörinää. Sehän on tänä päivänä hyvin yleinen maastoajoneuvo miltei pitkin valtakuntaa, mutta etenkin poronhoitajien keskuudessa. Oranssiin asuun pukeutunut mieshän sieltä uraa myöten ajeli ja pysähtyi juttusille. Hirvikoira oli häneltä kadoksissa; hirvi oli aamullisessa tilanteessa päässyt jahtimiehiä pakoon mutta koira oli lähtenyt sitä sitkeästi seuraamaan. Kaveri jätti puhelinnumeronsa olettaen, että mikäli koira jää yöksi maastoon se pyrkii todennäköisesti meidän leiriimme.

Pohjoinen iltakin hämärtyi eli koitti leiriytymisen aika. Sopiva paikka löytyi pienehkön lammen rannalta joten teltta pystyyn, veden hakuun, trangia kihisemään ja nuotio palamaan; tämähän on se tuttuakin tutumpi vaeltajan peruskaavio! Sitä hyvänolon tunnetta, joka tulee aterioidessa pitkästä aikaa tunturikoivutulien ääressä ei voi sanoin kuvata! Nuotioiltaa viettäessämme kuului jälleen mönkijän ääni ja näkyipä pieni valonhäivähdyskin; hirvenpyytäjähän siellä ajeli n. sadan metrin päästä leiristämme takaisin maantielle päin harmaa koira kintereillään. Hyvä juttu, kun se oli löytynyt! Telttaan levolle kömmittyämme kiitimme Jumalaa kaikesta siitä Siunauksesta, jota Hän on vuosikymmenien varrella avioliitollemme osoittanut. Siinähän ei mikään menestys ole ihmisansiota; on nähty myrskyä ja tyventä, mutta Hän on ollut armollinen!

Aamupuolella yötä havahduimme sateen ropinaan. Se tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan, joten viivästimme aamutoimien aloittamista niin pitkälle päivään kun se vain oli suinkin mahdollista. Sade taukosikin aikanaan ja telttakin päästiin pakkaamaan ravisteltuna, mutta olosuhteisiin nähden varsin vedettömänä takaisin suojapussiin. Irtonaisesta katajan juuripökkelöstä sai vielä tehdyksi hyvät tulet joten mikäpä siinä oli aamupuuroa ja -kahvia sulatellessa! Marssi jatkui suuntana edelleen koillinen. Sopivalla vesipisteellä keiteltiin jonkun tunnin päästä iltapäiväkahvit ja syötiin sekä mustikkaa ja variksenmarjaa että puolukkaa, jota etenkin ensiksimainittua oli paikoin varsin runsaasti. Riekkoparvi ilahdutti näyttäytymisellään meitä etelän ihmisiä, Värtsilässäkään niitä ei ole juuri tavattu enää vuosikausiin.

Karttana meillä oli vielä sama edellistä reissua varten hankittu 1970-luvulla painettu topografinen 1:100 000 kartta, jonka perusteella etsiskelimme Vetsijärven eteläpäässä sijaitsevaa kämppää. Jälleen alkoi satelemaan vettäkin, joten ajatus yöpyä katon alla ja samalla kuivatella varusteita rupesi tuntumaan yhä houkuttelevammalta. Kämppä ja itse asiassa parikin kämppää löytyikin suurinpiirtein siitä mistä pitikin, mutta ne olivatkin uudehkoja lukittuja yksityisomistuksessa olevia poromiesten/kalastajien asumuksia! Mitenkäs nyt meneteltäisiin? Ilta pimeni sadesäässä joutuisaan, joten jokin pikaratkaisu täytyy tehdä! Tuumauksen tuloksena vaihtoehtoja puntaroituamme päätimme leiriytyä järven rannassa olevan kämpän pihapiiriin. Pystytimme pienessä sateenrakosessa nopeasti teltan ja hyödynsimme kämpän avoverantaa varusteiden säilytyksessä sekä ruokailutouhuissa.

Varhainen aamu aukeni valoisana; matalapaine oli yön aikana mennyt menojaan ja nouseva aurinko hyväili meitä retkeläisiä. Vielä teltassa venytellessämme kiinnitimme huomion äänekkäisiin lintuihin, joita tuntui käyvän jopa teltan kupolin päällä istumassa. Laji selvisi kun tulin ulos teltasta; kolme isolepinkäistä eli lapinharakkaa tahtoivat tehdä tuttavuutta kanssamme! Lähempään seurusteluun ne eivät kuitenkaan olleet halukkaita ja meidänkin piti taas joutua taipaleelle tällä kertaa suuntana itä ja linnuntietä mitaten neljän kilometrin päässä sijaitseva vuosikymmenien takaisen vaelluksen välietappi Fallejavri.

Alun alkaen oli jo selvää, että aikataulullisista syistä emme pysty tekemään niin pitkää vaellusta kuin silloin ennen; yhdeksän maastovuorokauden sijaan niitä oli mahdollista käyttää nyt vain viisi, tiukkapäässä kuusi joten kilometritkin tulisivat jäämään luonnollisesti vähemmiksi. Mainitulle Fallejavrille asti tahdoimme joka tapauksessa mennä, joten ei kun vain jalkaa toisen eteen. Vaelluskengät olivat jo tässä vaiheessa märät ja varsinainen ainoastaan poronpolkuja käsittävä maasto-osuus oli alkamassa. Ennestään ainoaksi oikeaksi tiedetty kumisaapas ja villasukka-yhdistelmä pääsi nyt töihin. Erityisesti itä-länsisuunnassa kulkija joutuu näet ylittämään tuon tuostakin kuivien harjanteiden välisiä palsasoita ja puroja, jotka tämän erittäin sateisen kesän jäljiltä olivatkin ymmärrettävästi vielä normaalia kosteampia. Näillä alueilla on mahdotonta kävellä suoraa reittiä, joten karttamatkan ja todellisen kuljetun matkan ero on helposti jopa kolminkertainen.

Päätimme, että emme jää enää pidemmälle välitauolle, vaan päiväkahvit keitellään Fallejavrilla, johon liittyen olimmekin jo tehneet suunnitelman viettää siellä kaksi yötä, jolloin jäisi aikaa tehdä jokin pelkkä päiväretki. Tietyssä maastonkohdassa saimme jo näkyviin alueen korkeimman tunturin Kuorboaivin, jonka laki valloitettiin silloin nuorina. Tämä näkymä antoi uutta potkua; vielä pikainen suunnantarkistus sekä olinpaikkamme määrittäminen kartalle ja eteenpäin! Kellon näyttäessä neljäätoista eli kuuden tunnin marssin jälkeen taas erään harjanteen päälle kiivettyämme aukeni ihana näky – Fallejavri! Se oli herkkä hetki; kuinka oikein on mahdollista, että me olemme päässeet uudelleen tänne – aivan kuin olisi kotiinsa tullut?!

Pikainen tsekkaus alueeseen; saisiko kiinni jonkin kivenlohkareen, tutun näköisen vänkyrän vähistä koivuista, nuotionpohjan tai mahdollisen teltanpaikan? Eipä saanut enää mitään näistä, mutta joka tapauksessa perillä ollaan! Pohjoisen puoleinen tuuli puhalteli poutasäässä varsin navakasti, joten ensitöiksemme levittelimme teltan ja makuupussit sekä kosteat vaatekappaleet koivujen päälle kuivahtamaan. Kylläpä maistui kahvi hyvältä kaiken tämän uurastuksen jälkeen. Kiireettömän kahvittelun jälkeen rakennettiin sitten kaikessa rauhassa hieman parempi leiri, jota porotkin – niin villejä eläimiä kuin ne erämaassa ovatkin – kävivät varsin läheltä ihmettelemässä.

 

Niin kuin jokainen tiedämme, ainakin terveellä ihmisellä nälkä muistuttaa olemassaolostaan useamman kerran päivässä erityisesti raittiissa ilmassa ja fyysisen rehkimisen seurauksena. Näin meidänkin kohdallamme, joten ajanvietto jatkui ruokailulla. Perusretkievään muodosti koko vaelluksen ajan Suomen Armeijan taistelumuona, jota minulle on harrastukseni myötä kertynyt pienehkön varaston verran. Lisäksi meillä oli hiukopalaksi kuivattua poronlihaa ja suolakeksejä. Hyvin maistui ja hyvin riitti; ruokaa oli liiankin paljon mukana mutta parempi niin, eihän sitä koskaan tiedä jos reissu syystä tai toisesta venähtää enemmän tai vähemmän! Ruokailun jälkeen läksimme pienelle iltaretkelle järven rannoille. Otin pienellä lippauistimella varustetun virvelin mukaan, josko vaikka saisi käypäisen kalan iltapalaksi. Tärppihän tulikin järveen laskevan puron syvännepyörteen reunasta; hauki – eikä mikään pulikka vaan ihan oikea kala, arviolta noin nelikiloinen! Väsyttelyn jälkeen sainkin vipattua pedon jängälle ja sitten tein jotakin sellaista, mitä en ole koskaan suurelle kalalle tehnyt; valokuvauksen jälkeen vapautin sen, koska se yksinkertaisesti oli liian suuri kahden ihmisen makupalaksi! Muuta kalaa ei siltä kohtaa tullut ja puron ylittäminenkin näytti hämärtyvässä illassa turhan vaaralliselta, joten palailimme leiriin iltakahvin keittoon. Raukeuskin painoi jäsenissä, joten nuotio- ja kahvihetken jälkeen olikin jo aika siirtyä teltan suojiin. Nyt oli sellainen tunne, että olemme ihan oikeasti tunturissa. Siihen tunteeseen oli hyvä nukahtaa!

Seuraavana päivänä varustauduimme siis pelkälle päiväretkelle. Pientä purtavaa varattiin taskuihin, urheilujuomaa pulloihin, virveli matkaan ja ei kuin menoksi idän suuntaan eli Kuorboaiville päin. Kävelyn lomassa koetin kalastella sieltä täältä sopivilta puroilta ja rannoilta, mutta eväkkäät eivät olleet otillaan. Kävelimme loppujen lopuksi monen mutkan kautta Uhtsa Fallejavrille saakka; sen pinta on vielä kahdeksan metriä leirijärveämme korkeammalla.

Tämän järven laskupurosta sain harjuksen, joten nyt oli iltapalakala varmuudella lakkarissa! Kyseinen suvanto tuskin antoi viimeistänsä, mutta kun lisää ei kuulunut niin ei kuulunut. Kiertelimme vielä järven rantaa, jossa saimme jonkin näköhavainnon pienistä hauista, mutta sitten läksimme talsimaan takaisin leiriä kohti tosin tarkoituksellisesti eri reittiä.

Tulomatkalla leirijärvemme puroilla sain tartutettua vielä n. kolmen kilon hauen, mutta miellyttävän kamppailun jälkeen se säästikin itse minulta vapauttamisen vaivan oksentamalla uistimen suustaan aivan rantaviivassa. Väsynyt se varmaan oli, koska pysähtyi jonkin matkan päähän rannasta vielä valokuvattavaksi. Ainoat kalat mitä sen jälkeen enää havaitsimme, olivat matalikoissa pieninä parvina ruokailevia mutuja. Rantalietteellä oli myös saukon jälkiä.

Tuuli tyyntyi ja vähäisetkin pilvenhattarat hävisivät taivaalta. Illan sää enteili siis pakkasyötä. Me kaksi onnellista vietimme perjantai-iltaa; hörpimme leirissämme kahvia, söimme suolakeksejä ja loimuharria. Matkaa tekevä joutsenpariskunta paljasti töräyttelyllään itsensä ja saalistava pöllö, todennäköisesti suopöllö ilmestyi hetkeksi aikaa lentelemään äänetöntä lentoaan pienen nuotionkajomme yläpuolelle. Riekot laskivat kopeekkojaan vielä yllättävänkin hämärässä, liekö joku peto niitä hätyytellyt? Purojen solina kuului selvästi. Näitä hienoja erämaan ääniä kuunnellessamme valmistauduimme jälleen yön viettoon tietoisina siitä että aamulla on joka tapauksessa lähdettävä kohtuullisen hyvissä ajoin paluumarssille, mennäänpä sitten jo autolle saakka tai ei.

Pakkasaamuhan siitä tuli. Kun nousin puoli kuuden aikaan tulentekoon ja veden keittoon, niin matala varpukasvusto oli kuurassa ja vesilammikot jäässä. Teltta oli ulkopinnalta kohmeinen ja kattilaankin noutamani vesi riittyi välittömästi. Sää oli aivan tyyni ja pakkasusva leijui viereisen palsasuon yllä nousevan auringon valossa. Järvelläkään ei käynyt pienintäkään viriä, vain muutama kalantuikki. Tämä on kuin Satumaa – voi ihme tätä Luojan töiden kauneutta!

Aamupuuron ja -kahvin jälkeen aurinko olikin jo niin ylhäällä, että se alkoi oikeasti lämmittää. Teltan pintakin suli ja kuivui, joten päästiin leirin purkuun. Tavarat pakattiin huolellisesti sillä ajatuksella, että välttämättä emme jää enää maastoon yöksi. Näin voittaisimme hieman aikaa lomamme loppupäivien suunnitelmille. Oli siis jäähyväisten aika; punnersimme rinkat selkään ja käänsimme katseemme auringon suuntaan. Peilityyni Fallejavri, lumoavan kaunis täysin puuton Kuorboaivin rinne ja huippu, häikäisevä syysaamun kirkkaus. Näemmekö enää koskaan, emme ainakaan kolmenkymmenen vuoden päästä?! Otin lakin päästäni ja yritin sanoa jotakin, mutta en pystynyt sanomaan mitään. Heilautin vain kättäni ja sitten lähdettiin poropolkua länteen päin, maantietä päin.

Nyt pidimme yllä miltei paidankasteluvauhtia. Pysähdyimme aamupäivän aikana paikan- ja suunnanmäärityksiä lukuunottamatta vain yhdelle puolen tunnin huilille, jonka aikana saimme ihailla piekanan kaartelua poutataivaalla. Näin ollen saavuimme Vetsijärven ja maantien väliselle mönkijäuralle jo heti puolenpäivän jälkeen. Tapasimme siinä pari koiriaan kouluttavaa riekonmetsästäjää, vaihdettiin kuulumiset ja jatkettiin matkaa. Reilun mittainen kahvitauko pidettiin kolmen jälkeen samalla vesipisteellä kuin tulotiessäkin ja niin oli taas energiaa taivaltaa.

Kahdeksan aikaan illalla olimme tien varressa eli maastoreissu oli kuin olikin heitetty! Kartalla ja kompassilla pärjättiin; älykännykän gps-ominaisuutta käytin vain kaksi kertaa jo määritetyn sijainnin tarkistamiseen. Kuljettuja kilometrejä ei tarkasti voi kukaan mitata, mutta todenmukainen suuruusluokka lienee kaikkine kiharoineen n. 60-70. Kaukaisin piste, jossa kävimme sijaitsee linnuntietä myöten hieman yli 20 km:n päässä automme parkkipaikalta.

Mistäpä löytyisi vielä lauantaisauna ja katonalunen yöksi? Tämäkin asia ratkesi tosi hienolla tavalla. Kuusi kilometriä Utsjoen kirkonkylän suuntaan sijainnut Kenestuvan leirintäalue oli yhä toiminnassa ja sieltä järjestyi puhelinsoitolla sekä sauna että mökki. Pääsimmepä vielä samaan vanhaan postireitin mökkiin eli varsinaiseen Kenestupaan, jossa majoituimme myös silloin kolme vuosikymmentä sitten! Saunoimme pitkän kaavan mukaan, söimme lujasti ja kävimme levolle. Uni oli sikeää; kun havahduimme hereille niin kello oli jo melkein yhdeksän.

Eipähän siinä muuta kuin normaalit aamurituaalit ja mökki luovutuskuntoon, jonka jälkeen Inaria kohti. Siellä osallistuimme iltapäivämessuun Inarin kirkossa; Pohjois-Karjalan maakuntavahvistus olikin tarpeen sillä virantoimittajien lisäksi sanankuulossa oli vain kuusi omaa seurakuntalaista! Kirkonmeiningin jälkeen tutustuimme Inarin sankarihautausmaahan ja piipahdimme Näkkäläjärven matkamuistomyymälässä sekä söimme poronkäristykset Inarin Nesteellä. Täytimme vielä Volvon tankin ja läksimme ajelemaan Kittilään päin. Pokan baarissa nautimme kampanisukahvit ja yökuntiin ehätimme yhdeksän maissa setäni lesken luo Kittilän Vittakumpuun.

Maanantaina Lappi jäi sitten jälleen taakse ties kuinka monennen kerran vuosikymmenien aikana. Mikä siellä sitten viehättää? Eikö elämyksiä saa paljon lähempää sekä helpommalla että halvemmalla? Jokaisella kävijällä lienee omat vastauksensa, mutta itse ainakin etsin haasteita sekä selkeää vastakohtaisuutta sille mikä on arkipäivää. Vierastamme yleensä valmiita reittejä, vaikka onhan niissä toki hyvätkin puolensa; ovathan ne esim. luontoa säästäviä kun kaikki kulkeminen tapahtuu samoilla väylillä. Kaltaisemme omien polkujen kulkijat saavat puolestaan nauttia miltei takuuvarmasti omasta rauhasta. Niin tai näin, retkestämme jäi meille hyvä mieli. Sinne oli mukava lähteä, siellä oli mukava olla mutta sieltä oli myös mukava tulla pois!

Jussi Raerinne