Lättähatulla Muskoon – ylistys Valtion Rautateille

Kuva Alpo Rummukainen. Värtsin juttuarkisto.

Siihen aikaan kun olin pentuikäinen, meillä oli tapana ainakin kesäloman aikana matkustaa mummon ja ukin luo Muskoon. Matkalaisten kokoonpano vaihteli. Kun kymmenen ikävuotta oli ylitetty, pääsi jo reissuun yksin tai velipojan kanssa.

Jonakin 60-luvun alkupuolen kesä-aamuna olin varustautunut matkalle pari vuotta nuoremman veljen kanssa. Lättähattu pysähtyi meidän kylän kohdalla aamulla vähän ennen kuutta. Ouluun asti matkan teossa ei oikeastaan ollut mitään jännää, silloin oltiin vielä ikään kuin kotona. Lättähattu pysähtyi tarvittaessa aivan kaikilla pysähdyspaikoilla, asemilla, seisakkeilla, pysäkeillä ja vielä oli semmoinenkin ”asemapaikka”, jonka nimi oli laiturivaihde. Minulla oli käytössä Turisti, jonka aikataulusivuilta oli mukava seurata matkan edistymistä. Monista pysähtymispaikoista johtuen tähän alle 100 kilometrin matkaan kului melkein kaksi tuntia.

Oulun asemalla alkoi jo olla meille vähän suuren maailman tuntua, osasimme kuitenkin etsiä juna, jolla matkaa jatkettiin. Yritimme aina reissatessamme päästä istumaan semmoiseen paikkaan, missä oli kohdalla avattava ikkuna. Onnistuimme nytkin, kesähelteellä avattavasta ikkunaluukusta oli hyötyä siinä vaiheessa, kun lämpöä alkoi olla liikaa.

Näitä 60-luvun kiskoautoja sanottiin myös lättähatuiksi tai moteiksi. Nyt niitä sanottaisiin varmaankin vain paikallisjuniksi, paikuiksi.

Kiskoauto-vaunussa oli kaksi osastoa, tupakkavaunu ja ei-tupakoitsijoille toinen osasto. Niitten välissä oli heiluriovi. Vaunun molemmissa päissä oli eteiset, vaunun toisessa eteisessä moottori ja kuljettajan ajopaikka. Näissä eteisissäkin oli istumapaikkoja. Ja vielä joka vaunussa oli se kuuluisa, aina toimiva junan vessa. Joissakin vaunuissa oli toinen osastoista varattu henkilökunnan käyttöön, sitä sanottiin konduktöörin tai konnarin vaunuksi. Näissä vaunuissa kuljetettiin myös tavaralähetyksiä, maitotonkkiakin.

Kun Oulusta päästiin lähtemään, huviteltiin muistelemalla pysäkkien nimiä, mikä minkäkin jälkeen tulee.
Ja Turististahan niitä saattoi tarkistaa. Osa paikkojen nimistä oli semmoisia, että niitten merkitystä ei voinut mitenkään ymmärtää, mietittiin, miten joku paikka voi olla nimeltään vaikka Soso tai Kankari tai Vihtamo. Ajan myötä nimet rupesivat tuntumaan tutuilta. Madekoski, Pikkarala, Muhos, Utajärvi, Vaala, Paltamo ja muut.

Puoleen päivään mennessä oltiinkin sitten jo Kontiomäessä. Oli taas aika vaihtaa seuraavaan junaan. Kontiomäen asemalla saattoi nähdä junan, jossa oli vankivaunu. Se vähän mietitytti, surettikin.

Viimeistään Kontiomäen jälkeen ruvettiin syömään eväitä. Voileipien välissä oli paistettua kananmunaa ja pullossa mehua. Jos oli onni myötä, äiti oli ehkä tuonut kaupasta Rixraksit ja laittanut ne eväitten joukkoon. Kerralla ei kaikkia eväitä syöty. Toinen ruokatunti pidettiin myöhemmin.

Kontiomäeltä junaan tuli myös lehtipoika. Lehtipoika kantoi edessään laukkua, jossa myytävät lehdet olivat. Minun muistini mukaan ne olivat aikakauslehtiä, myös mukana oli Nakke Nakuttaja –lehti. Sen me yleensä ostimme, jos rahavarat antoivat myöten. Kyllähän Aku Ankka paljon parempi oli, mutta kun sitä tilattiin kotiin, ei sitä junasta kannattanut ostaa.

Pian Kontiomäen jälkeen tuli se matkan komein kohta, Vuokatti. Ihastelimme Vuokatti-Sotkamon hiekkarantoja ja aluetta muutenkin. Sinne jäi junasta retkeilijöitä, joilla tuntui aina olevan mukavaa. Seisakkeen nimi oli Latu. Sen jälkeen tulivat Sotkamo, Maaselkä, Puukari, Valtimo ja muitakin pienempiä, sitten Porokylä. Miten ihmeessä näillä seuduin voi olla Porokylä, sitä ihmeteltiin. Heti Porokylän jälkeen Nurmes. Se oli kauppala, siis jo isompi kylä jo silloin. Bombat ja muut herkut Nurmekseen tulivat paljon myöhemmin. Aika pian Nurmeksen jälkeen oli, ja on vieläkin, Holjäkkä. Siellä kyllästettiin puuta, ratapölkkyjä ainakin. Sen tunsi tervan tuoksusta. Nurmeksesta saattoi tulla junaan jäätelönmyyjä, joka jäi sitten jäätelöt myytyään Lieksassa pois. Lieksan jälkeen muistiin ovat jääneet Pankakoski, Vuonislahti, Uimharju, Kontiolahti.

Joensuuhun saavuttiin myöhään iltapäivällä. Vielä yksi junan vaihto. Niiralan junan lähtöön oli aikaa vajaa kaksi tuntia. Silloin kiiruhdettiin kaupungille puistoon katsomaan Antin ahventa. Ja kuinka hienoa oli nähdä Pielisjoki, tukkilautat joessa, joskus silta oli ylhäällä ja Antin ahven jäi näkemättä.

Kun noustiin Niiralan junaan, tuntui, että oltiin perillä. Mulo, Niittylahti, Suhmura. Oli kova sana kotikylällä kaveripiirissä päästä sanomaan, että nuo Esa Pakarisen laulussa mainitut kylät oikeasti olivat olemassa. Hammaslahti, Tikkala, Tohmajärvi, Uusi-Värtsilä ja Kaurila, perillä oltiin, melkein. Muistaakseni juna saapui Kaurilaan vähän ennen ilta-seitsemää. Ukki oli vastassa hevosen kanssa, muutama kilometri hevoskyytiä niin oltiin perillä. Loma saattoi alkaa.

Päivän mittaisen matkan lättähattu lonksutteli mukavaan verkkaiseen tahtiin, hyvin ehti maisemia tarkkailla. Ajan kuluksi myös lueskeltiin ja rupateltiin muitten matkustajien kanssa. Konduktööreillä oli myös aikaa haastella tämmöisten yksin matkustavien penskojen kanssa. Kyselivät mitä varten ja mihin ollaan menossa. Vähän niin kuin katselivat, että pärjätään. Rinta rottingilla kerroimme, että ollaan menossa Muskoon heinätöihin.

Jos sattui, että matkustimme keulavaunussa, saatoimme välillä istahtaa kipparin viereen. Osasimme kyllä olla häiritsemättä kuljettajaa, mutta siitä oli hyvä seurata matkan edistymistä. Oltiinhan ihan eturintamassa.

Asemarakennukset ja muut asema-alueitten rakennukset olivat poikkeuksetta hyväkuntoisia ja kauniita, ympäristötkin hyvin hoidettuja. Isommilla asemilla oli kukkapenkkejä, joissa kukkivat kukat muodostivat nurmikolle aseman nimen. Hienoja!

Asemamiehet, junan lähettäjät lippuineen ja muut rautatie-työntekijät olivat komeita virkapuvuissaan. Aivan selvästi arvostivat työtään ja halusivat tehdä sen hyvin.

Kyllä junalla matkustaminen itsessään jo oli juhlaa. Ja olisi vieläkin, puuttuu vain tältäkin väliltä se juna.

Valtion Rautateitten henkilökunnalle annan täydet kymmenen pistettä näin vuosien perästä. Terveisiä vaan Anne Bernerille ja muille joukkoliikenteen ”suunnittelijoille”! Ennen vanhaan junat siirtelivät joukkoja paikasta toiseen. Nyt tuntuu, että joukot jäävät asemille, juna meni jo….eikä pysähtynyt!

Muskoon menosta tuli meidän perhekunnassa lentävä lause. Se sanonta on kuin pakopaikka. Kun kotona joku asia otti minua päähän, tuumivat toiset, että taitaa olla Muskoon lähtö edessä..

Vielä tänäänkin, kun tuntuu, että pitää päästä vähän jaloittelemaan, ilmoitan lähipiirille, että nyt kohta häippäsen Muskoon.

Tuula T

26 comments for “Lättähatulla Muskoon – ylistys Valtion Rautateille

  1. Tuula T, tuotitpa muistiin paljon minunkin kokemuksiani, matkalla Joensuu – Kaurila – Niirala. Ensin höyryveturiajalta, myöhemmin lättähatun. Unohdu eivät koskaan myöskään opiskelijan matkat yöllä Helsingistä Pieksämäen kautta Joensuuhun. Nukkuminen päivävaunun kovalla penkillä istuen. Voi niitä aikoja, en niitä vaihtaisi pois.

    Mutta silloin oli valtiolla varoja yllä pitää julkisia kulkuvälineitä. Nyt on kassan pohja vastassa, eikä kukaan halua mistään luopua, monen monet eivät myöskään junalla liikkumisesta pitkin ja poikin maata. Vaan mistä kulujen kattamiset? ”On maamme köyhä…” vaan siksikö jää?

    Eräässä vaiheessa kun tultiin koulusta kotiin viikonvaihteeksi ja meitä oli vain muutama nuori, konduktööri kysyi Kaurilassa: vauhussa vai veturissa? Joskus mentiin loppu matka veturissa. Silloin näin, miten halkoja heitettiin veturin kitaan. – Ja loppu matka – viisi kilometriä -hevosella kotiin. Usein juoksin osan matkaa, että ennätin ensimmäisenä saunaan.

    Nyt on ihan toisin. Bensa palaa ja henkilöauto kuskaa. Ja niin taitaa olla yhden jos toisenkin kohdalla, kun menee Värtsilästä Joensuuhun asioille.

    Tuleekohan joskus aika, jolloin palataan taas joukkoliikenteen ihanuuteen ja raiteille? Ehkä sitten kun öljylähteet ehtyvät ja ilma on saasteesta harmaa. Kuka sitten vielä elää?

  2. Se oli aikaa olin Lievestuore- Kanavuori suunnalla valtion
    omaisuutta vartiomassa ja sain 3 vuorokauden loman,jouduin
    vaihtamaan junia useamman kerran.
    Viimeinen vaihto Joensuussa lättähattuun ja Niiralaan,siihen
    vaihdot loppu.
    Kaustajärvelle ei ollut siihen aikaan illasta julkista liikennettä,
    oli rospuutto keli aurautakaan ei ollut vielä suoritettu.
    Mutta 10-15 kilometrin saunalenkkiin tottuneena, apostolin
    käyttöön suuntana Kaustajärvi.
    Värtsilässä olis ollut taksijakin,mutta ei ollut katetta,lompakon
    seinämät hankas tyhjänä toisiaan.

  3. Hyvin oli Tuulalla kertomuksessa asemien nimet muistissa, mentiin
    aivan kuin itsekin olisin ollut kyydissä. Tuollainen lättähattu oli omakin
    kulkuvälineeni jossain elämän vaiheessa. Mukava se oli.

    Suhmuran Santra ei ole unohtunut, sitä soittavat katusoittajat ulkomaillakin.

  4. Tuollaista mukavaa muisteloa lukiessa huomaa itsekin palanneensa omiin lättähättu – junamatkoihin. Tänään oli ulkona niin kylmä päivä, että päätin lämmittää leivinuunin. Uunin lämmittäminen ja Tuulan junamatkan lukeminen sopivat oikein hyvin yhteen. Siinä kiikkustuolissa junamatkaa lukea nytkyttelin ja aivan selvästi aistin junan rytmikkään kolkuttelun. Mieleen tuli elävästi ne pysäkiltä lähdön ravistelut. Hyvä kun ei minun kiikkustuoli suistunut raiteiltaan.

    Aloin muistelemaan oliko joka lättähätun vaunussa moottori vai ei. Juna tuli Värtsilään lähes aina kaksi vaunuisena jolloin moottorit oli junan molemmissa päissä eikä veturia tarvinnut kääntää. Joskus kuitenkin vetovaunu käytiin kääntämässä ja ajettiin käännettynä junan häntäpäähän Joensuuhun lähtöä varten. Jore saattaisi muistaa nämä asiat kuin tyhjää vaan.

    Kiitokset Tuulalle kivasta matkaseurasta.

  5. Mainio, Turistin tarkka matkakertomus.

    Pääsitte hyvin Muskoon, mitenkäs siellä, riittikö heinätöitä toisillekin?

  6. Tuula aktivoi hienolla tarinallaan minunkin mottimuistot.

    Totta on Alpo että natiaisena tuli seurattua kaikkea junaliikennettä Niiralan asemalla.Nyt aikuisena olen joskus miettinyt että silloin junia katsellessani sairastuin varmasti tähän loputtomaan kaukokaipauden sairauteen joka on myöhemällä iällä ajanut aina maailmalle etsimään uusia junia ja asemia.

    Eksoottisinta Niiralan asemalla oli tietysti Venäläisten vetureiden vierailut mutta kyllä henkilöjunat Joensuusta olivat myös tarkkailun alla.

    Motit olivat lähes aina kaksi vaunuisia.Joskus ,juhlapyhien alla saattoi kolmekin vaunua olla liikenteessä.
    Kokoonpano junassa oli usein Alpon mainitsema ,kaksi moottorilla varustettua vaunua.Tavallisin koostumus oli kuitenkin Tuulankin jutussaan sivuama,eli vetovaunu jonka kaverina oli moottoriton tavara ja matkustusvaunun yhdistelmä.
    Tämän yhdistelmän olessa kyseessä vetovaunu piti käydä kääntämässä Niiralan kääntöpöydällä.

    Kääntöpöytä oli siinä entisen Sisä-Karjalan myymälän takana.Se oli käsikäyttöinen peli ja asemamiehet saivat työvuorossa ollessaan hyvää työpaikkaliikuntaa kun kävivät pukkaamassa motin nokan tulosuuntaan.

    Lättähattuliikenne Joensuun ja Niiralan välillä oli vilkasta.Arkipäivän vuorot menivät kutakuinkin näin:aamulla ensimmäinen motti Niiralasta noin klo 6.30.Tällä junalla ehti Joensuuhun kahdeksaksi eli hyvin kouluun tai töihin.
    Seuraavana motti starttasi noin klo 10.Klo 14,17 ja 19 kävivät lättähatut myös Niiralassa.
    Viimeinen ns juoppojuna tuli klo 22:n jälkeen Niiralaan ja jäi yöksi asemalle lähteäkseen sitten seuraavana aamuna taas 6.30 kohti Joensuuta.

    Näin VR siis liikennöi muistini mukaan -60 luvulla Niiralaan.Hyvin nopeasti sitten jo vuosikymmenen lopussa junavuorat harvenivat ja loppuivat kokonaan jossain vaiheessa.Mutta MINÄ VUONNA?En asunut enää aseman vieressä tuolloin joten minulla ei ole asiasta muistikuvaa.Kenellä on?

  7. Lättäliikenne Niiralassa loppui vuonna – 87. Ns tavaravaunua kutsuttiin liitevaunuksi ja Dm7 oli tämä kyseisen vetovaunun tyyppimerkintä. Kääntöpöydällä tapahtui vetovaunun kääntö sen takia, että kuljettajan puoleinen pääty olisi menosuuntaan, kääntöpöytä sijaitsi juuri Joren mainitsemalla paikalla. Aikataulutkin on melko hyvin ” hanskassa” Jorella.

  8. Kiitos Lättäfani tiedoistasi,hienoa kun täydensit aihetta asiantuntemuksellasi.

    Niiralan asema olisi herkullinen aihe muisteloille täällä Värtsin sivuillakin.Omat muistoni ovat hatarat mutta lämpimät tuosta paikasta.Muistan jopa sen vanhan puretun asemarakennuksen..Joku muistaa sen varmasti paremmin.Olisiko jollain jopa kuva siitä?

    Uuden aseman rakennusvaiheesta päällimäinen kuva on puskutraktorista joka vajosi pahasti liejuun rakennustyömaan montun pohjalle.Se oli siellä pidemmän aikaa ennenkuin tarpeeksi vahva kone löytyi joka nyhti koneen pois.

    Asemalla toimi myös posti ja postisäästöpankki.Kävin hakemassa postia liki päivittäin.Muistan sen ”valtavan”odotushuoneen jonka puolelta asioitiin postin tiskillä.Aulassa tuoksui suuri maailma 🙂

    Asemalla työskenteli tietysti myös joukko eri alojen ammattilaisia.Oli asemapäällikkö Parkkulainen,mukava Mikkonen joka oli myös tärkeässä virassa en vain tiedä missä?
    Ratapihalla hääri mm Räsänen.Kaikko,Peuhkurinen,Lavikainen jne.

    Työ ratapihalla oli myös vaarallista.Muistan erään kuolemaan johtaneen työtapaturman jossa nuori asemamies menetti henkensä jäätyään vaunujen puskureiden väliin.

    Ottaisko joku paremmin asiaa tunteva kopin ja kertoisi meille täällä Värtsin palstoilla Niiralan aseman toiminnasta ja sen historiasta?

  9. Me ”Wanhatkin” olemme joskus kirjoitelleet
    Värtsiin juna-asioista.

    Suosittelen Hilkka Partasen kaksiosaista kertomusta:
    Kun rautatie Suomeen ja Joensuuhun tuli,
    sekä Tellervon:
    Junat ei vuottelek’. Jälkimmäistä sen vuoksi, että
    siinä on mukana EJ:n kuva Niiralan ratapihalta.

  10. Minä muistan tuon ilta seitsemän junan lähtöajan ihan prikulleen, tai ainai melekeen, koska myöhästyin vain ihan pikkuisen. Piti mennä sillä junalla Joensuuhun ilta 10 ksi töihin. Vaikka kuinka lujaa sotkin niin myöhästyin aika paljon.

  11. Joensuussa opiskellessani menin sunnuntaisin lättähatulla Joensuuhun vietettyäni Kaustajärvellä viikonlopun. Seppo veljeni heitti kuplallaan minut asemalle. Kuplan kasettisoittimessa soi Olavi Virtaa ja Tapio Rautavaaraa. Perjantaisin tulin kotiini viikonvaihdetta viettämään Ruposen ruskealla.
    Lättähatun viimeisimpään vuoroon Joensuu/Niirala meidän tyttäremme ja Laina mummi Kaurilasta matkasivat Niiralaan. Meillä on valokuva kun mummi ja mummintytär 4v nousevat junasta Niiralan asemalla.

  12. joren kertoma nuori asemamies, joka jäi puskureiden väliin ja kuoli nuorena oli hyvä lapsuuden kaveri 21v
    olavi koistinen Hän meni liittämään vaunuja yhteen. ohjeet oli,että puskureiden välistä ei kuljeta vaan kyykistytään
    puskureiden alta. Hän ei totellut jostain syystä neuvoa ja meni puskureiden välistä. Veturi pökkäsi samanaikaisesti kun
    olavi oli puskureiden välissä.

  13. Eskolle.
    Viimeisestä lätästä minullakin on albumikuva siitä hetkestä, kun se lähtee vihonviimeisen kerran Niiralasta. Kuvassa ovat veturivaunun edessä Junan kuljettaja ja Kondyktööri, sekä muutama junaan lähtijä. Ketä? kuvista en tunne.

  14. Minun tutustuminen junien ihmeelliseen maailmaan alkoi 1958 kun pirssiautoilija isäni menehtyi Pielisjärvellä Jamalin ylikäytävällä kahden matkustajan kanssa helmikuun tulipalopakkasissa ja äiti selitti, että isä meni junalla taivaaseen.. kovasti siinä oli ihmettelemistä. Ensi matkustus tapahtui 11/1960, kun äiti ja me 3 sisarusta matkasimme Lieksasta Joensuuhun ja siitä linja-autossa Tuupovaaraan uuteen kotiin. Kun Ilomantsin rata valmistui kotimme lähelle Herajärvelle, niin jo alle kymmenvuotiaina äitimme laittoi minut nuoremman siskoni kanssa sieltä junaan ja konnari seurasi ja ohjasi meidät pohjoisen junaan ja jäimme pois Kylänlahdessa Lieksan pohjoispuolella, josta jatkoimme Posti-Kertun kyydissä mummolaan Viensuulle. Vuosien mittaan junassa matkaaminen tuli hyvin tutuksi. — Joensuu-Uusi-Värtsilä väliä matkasin ensimmäistä kertaa, kun poikaystävä pääsi valimokurssille 1970 syksyllä, ja menin häntä tapaamaan. Tätä väliä sitten kuljettiin puolin ja toisin hyvin usein niin morsiamena, vaimona kuin äitinäkin, ja 1/1984 päivittäin 4vk ajan, kun kävin perhepäivähoitaja- kurssia Joensuussa. Ja kerran laitoin itsekin oman pojan ja tytön kahdestaan junamatkalle Joensuuhun mummolaan.

  15. Tuula-Riitan kertomus on tärkeä siksi, että siitä huomaa, miten paljon juna ennen vanhaan merkitsi maaseudun ihmisille. Nyt ajaa körötellään omalla autolla. Mutta kuitenkin vain niin kauan kuin öljyä voi maan uumenista pumpata. Kai se pohja sillekin jossain on, vai mitä sanoo kaiken – taivaan ja maan – Luoja?

  16. Kylläpä kivoja muistoja on minullakin lättähattu- ynnä höyryveturiajoilta -60 luvulta Tohmajärven asemalta ja Tohmajärvi – Joensuu – Nurmes väliltä.

    Moneen kertaan matkustin 10 vuotisena jo Tjärvi – Joensuu väliä sinisellä lättähatulla. Muistuu mieleen, kun aamujunalla (joka tuolloin oli aina lähes täynnä mualaisimmeisii) matkustin kohti Joen kaupunkia, niin jostain ”Kuusenjuuren/ Suhmuran pysäkiltä nousi junaan iloinen karjalaismummo, kantaen pärekoria, jossa oli tuksuvia, voilla vodeltuja karjalanpiirakoita, joita sai ostaa hiukopalaksi pientä korvausta vastaan. Mummo kääräsi piirakat voipaperiin, vaan ne ne olivatkin yhtä hyviä, kuin äidin tekemät Tuoksu koko vaunuosastossa oli, kuin leipomossa……

    Toinen mukava muisto lättähattu matkoista Joenkaupunkiin jäi armeijan ajoilta: konnari tuli tarkastamaan ja reiittämään pilettejä ja samalla kuuluvalla äänellä ilmoitti hiukan ennen Joensuuta, että: ”seuraavaksi Niinivaara – Niinihaarikka ja Joensuu”. – ”Niinihaarikka”, kuten kaikki vanhemmasta väestä muistavat oli kapakka Niinivaaran kaupungin osassa

  17. Muskossa

    Muskossa aamut alkoivat siitä, että mummon ja ukin askeleet rupesivat kuulumaan tuvan puolelta.
    Tai oikeastaan, minusta tuntuu, että ne olivat nimenomaan ne mummon askeleet, mitkä kuuluivat. Mummo oli aina sitä mieltä, että talosta menee maine jos nukutaan myöhään, siksi varmaan tahallaan asteli niin raskaasti, että sai kesärengit herätettyä. Ja olihan jo aikakin, koska kun me ”työväki” päästiin pystyyn ja aamuteelle, ukki ja mummo olivat jo toista kertaa ruokapöydässä sille aamua. He olivat tehneet aamutyöt ja nyt oltiin jo aloittamassa päivätöitä.

    Jos oli heinäaika työtä kyllä riitti meille penskoillekin, vaikka emme mitään ammattilaisia olleet.

    Minun homma oli haravoida ”jälkiä”, mikä tarkoitti sitä, että joka ikinen heinän pätkäkin piti pellolta ottaa talteen ja saada seipäälle. Poikien hommat olivat jotakin tärkeämpiä töitä.

    Minulle kuuluivat myös ”naisten työt”, auttaminen ruuanlaitossa sekä astioitten tiskaaminen, siivoustöitä ja pyykin pesua. Jos aikaa jäi, oli mansikan keruuta, kasvimaan kitkemistä ja harventamista. Tiskaamisesta en kyllä tykännyt yhtään. Ei se, että itse työ, mutta joskus piti tiskata vain pelkällä vedellä, koska vettä piti säästää ja pesuaineettoman veden saattoi käyttää elukoille juomavedeksi. Minua hienohelmaa inhotti liottaa käsiä siellä rasvavedessä. Mansikan keruu oli ihan mukavaa, kun marjoja samalla sai syödä. Leipominenkin menetteli, varsinkin jos tehtiin kakkuja.

    Kaikista töistä mukavin oli kaupassa käynti. Sai lähteä kylälle herrastelemaan. Kauppakassissa oli rahapussi ja ostoslista. Kyläkauppaan oli noin kilometrin matka, äkkiä sen käveli. Suurin osa tarvittavista ruokatavaroista kasvatettiin kotona, kaupasta haettiin sokeria, kahvia, suolaa. Mitä muuta? ”Pallojuusto ja mustoo makkarroo”, elikkä metvurstia, ukille petkutusta, elikkä Pectus-pastilleja. Kaupassa oli mukava istuksia penkillä ja katsella kaupan tavaroita ja seurata kävijöitä. Joskus yritin esittää toivomuksia, että kun voita ei ostettu, niin eikö voitaisi ostaa vaikka margariinia. Se ei tullut kysymykseenkään. Mummo oli seudulla arvostettu voin tekijä, hän kirnusi voin itse ja siitä ostivat lähialueen kauppiaat ja myytiin myymäläautoissa. Minä vaan en siitä voista osannut tykätä, siksi esitin noita toivomuksia. Mutta ukin sana oli laki. Mitään kissanrasvaa ei tähän mökkiin tuuva! Ei auttanut muu, kuin sipasta sitä ommoo voita ihan ohkasesti leivän päälle..

    Poikien töitä heinätöitten lisäksi olivat perunan multaus, polttopuun teko ja puitten kantaminen ja muut ”miesten työt”. Ei silloin ollut sähköhelloja, joten olipa kesäkuuma tai ei, ruoka tehtiin puuhellalla ja paistokset paistettiin leivinuunissa.

    Yhden velipojan lempityö oli kuitenkin separaattorin pyörittäminen. Hänestä se oli niin mukavaa, että siihen ei oikeastaan muilla ollut asiaa, kun hän oli paikalla.

    Muistan, kun noin 10-vuotias velipoika peltotöissä ollessaan ”heitti vetensä” ojaan. Ukki sanoi, että ei sinusta poikarukka tule maamiestä kun ojjaan kuset. Vastaus siihen oli, että ”ei minusta tuukkaan, minusta tulee metsästäjä tai kalastaja”.

    Ei meidän kesärenkien elämä ollut pelkkää työntekoa. Illan suussa töitten jälkeen päästiin uimaan joelle tai Rutjan lampeen ja Kaurilaan asti Haisevan lammelle. Velipoika usein meni ongelle kylän poikien kanssa .

    Iltaisin laitettiin patteriradio päälle ja kuunneltiin ohjelmaa. Silloin ennen vanhaan oli radiossa jatkokuunnelmia, jännityskuunnelmiakin. Mitenkähän niihin nyt osaisi suhtautua?

    Perjantaisin posti toi laatikkoon Nyyrikin ja Sinisen Nyyrikin, joten romantiikkaakin pääsi sitten kokemaan näitten lehtien palstoilla. Ah, niissä aina hyvä voitti pahan ja oli onnellinen loppu.

    Pyhäpäivät olivat töistä vapaita. Silloin sai pukea sievemmän mekon päälle ja mennä johonkin vaikka kylästelemään. Ukin vanha polkupyörä, musta naisten pyörä, oli kesäinen kulkuneuvoni siihen aikaan. Tuoreessa muistissa on se, että kun ohjaustangossa olevat puiset ”kädensijat” olivat kuivahtaneet niin, että olivat löysät, liikahtelivat ajaessa ja kädet litistyivät puun ja metallin väliin; ai että se kävi kipeästi monta kertaa. Minusta tuntuu, että muistan joka ikisen kuopan ja mutkan vieläkin väliltä Musko-Kaurila , oli kaksi reittiä, Löppösen mäen kautta tai Huovisen mäen kautta. Löppösen mäki oli jyrkempi. Huovisen mäelle mennessä oli yksi kohta, josta näkyi (näin sanottiin) Venäjän puolelle, ainakin jos nousi seisomaan jonkun korokkeen päälle. Jotakin valkoista sieltä muistaakseni näkyi.

    Ajat muuttuvat, ei ole enää asiaa Rutjan lampeen uimaan eikä Huovisen mäen kautta ole tietä.

    Eikä ole enää sitäkään mummon mökkiä. Onpahan kuitenkin muistot.
    Ja tallessa on minulla myös se mummon rahapussi, jonka kanssa muinoin kaupassa kävin. Ja mummon käsilaukku ja sirppi.

  18. Mikä tunnelma tulikaan mieleen, kun luin Tuulan tarinaa! Minäkin voisin kertoa polkupyöräreissuista Värtsilä – Kaurilan lava – Musko Rutjantietä – Värtsilä. Vaan enpä kerro. Muistelen vain itseksein.

    Eikä silloin ollut polkupyörässä kuin yksi vaihde.

  19. Tuulan hyvä muistelukertomus olisi oman otsikon arvoinen, kommenttina hukkuu ”hakujen” ulkopuolelle.

  20. Olemme tainneet ajaa Tuulan kanssa samalla lättähatulla toisinaan.

    Kovin tutulta vaikuttivat myös hänen työkokemuksensa silloin ”ennenvanhaan”
    aikaan. Näin jälkeenpäin muistojen kirkastamina ne olivat mukavia aikoja.

  21. Kyllä on mukava lukea Tuulan pikkutarkkaa sanojen sovittelua. Kun asiat ovat suurin piirtein tuttuja sieltä samoilta ”lättähattu-ajoilta ” niin on mukava kiinnittää huomio noihin pikku sanontoihin.

    Muutama minulta unohtunut sanonta palasi taas mieleen. Esimerkiksi haravoida ”jälkiä” – niinhän se todellakin oli. Kun heinät tai viljat oli laitettu seipäille tai lyhteille niin ne maahan jääneet korret olivat ”jälkiä”. Se olikin tärkeää ja lapsille sopivaa työtä. Ja voihan lapset laittaa haravoimaan niitä jälkiä vaikka siellä ei oikeasti olisi ollut juuri mitään haravoitavaa. Heinäntekoaika oli sellaista aikaa, että lapset hyvin mielellään olisivat lähteneet uimaan. Ja jos kesken päivän olisi kyselty lupaa päästä uimaan, niin sehän olisi ollut merkki siitä, ettei ole tekemistä. Siihen aikaan joka hetki piti olla tekemistä ja tekeminen tarkoitti nimenomaan työn tekemistä, eikä ajan kuluksi jonkin tekemistä kuten nykyisin.

    Toinen sanonta ”musta makkara” tarkoitti siihen aikaan todellakin meetvurstia. Nythän se kai tarkoittaisi verimakkaraa.

  22. ”Jälkien” haravointia suoritettiin myös haravakoneella. Sillä opettelin vaativampaakin haravakoneen käyttöä. Eikä ollut lupaa päästä uimakouluun, vaikka jotkut kaverit siellä olivatkin. Työtä riitti ja sitä opittiin tekemään.

  23. Anteeksi kauhiasti kun tämän jutun myötä tuon ittiäni essiin. Mutta kun tämän päivän uutinen on, että on tehty esitys lättähattujen ottamisesta käyttöön. Jos kerkiäis vielä edes kerran..
    Tosin Joensuutakaan ei oltu mainittu niissä alueissa, mihin lättähattuja esitetään.. Se on karvalakkilähetyston asia saada Niiralaan lättähatut kulkemaan.

  24. Kannatetaan.
    Mökin muijakin kannattaa ko. asiaa.
    Olisikohan matkustajia tarpeeksi. Saattaa tulla sekin aika että on.
    Bensa on kallista ja lisää kallistuu. Täällä 1.60 vähän yli litra. Nyt kaavailevat että bensa kallistuu yli 40senttiä. Sehän tekee yli 2€ litra. Aika tyyristä. Ei kannata autolla ajaa.

  25. Bensan hinnan nosto ei vaikuta, kun ostaa aina kympillä:-)

  26. Hämmästykseni on suuri. Tuulan jutut ovat kuin omasta elämästäni sillä erotuksella, että en käynyt heinätöissä mummolassa vaan Perä-Muskossa tätini luona ja en lukenut Nyyrikkiä vaan Tex Willeriä. Onkohan oltu samassa lättähatussa?
    Satuin tälle sivulle kun etsin ”musko” sanan merkitysta. Jostain sain vinkin, että se voisi tarkoitaa majavaa. En ole saanut tälle vahvistusta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *