Torniossa parikymmentä vuotta asuneena olen myöhemminkin ollut yhteydessä joihinkin seudun ihmisiin. Jokin aika sitten löysin Facebookista Väylänvartiset sanakirja -sivuston ja yhteydenpito sai uuden muodon. Sivuston vapaasti muotoutunut kulttuuripoliittinen tehtävä on kaksi valtakuntaa käsittävän Tornionjokilaakson murteen vaaliminen ja sanojen taltiointi. Yhteisön jäsenet heittelevät muistamiaan ja ihmettelemiään sanoja toisten kommentoitaviksi. Myös erilaisia perinne-esineitä taivastellaan.
Olen ihmetellyt, miten paljon synnyinseutuni Pohjois-Karjalan ja tämän eteläisen Tornionlaakson kielellä, ilmaisuilla ja ihmisillä on yhteistä. Tuntuvat olevan suorastaan veljeskansoja keskenään. Mielenmaisemassa, huumorissa ja intonaatiossakin on suurta samankaltaisuutta. Ilahdutti kun joensuulainen rockstara Ismo Alanko mainitsi jossakin tv-esiintymisessään havainneensa saman.
Hyvä esimerkki tästä vuorovaikutteisuudesta oli facebook-juttu tuikitavallisesta vesikelkasta, josta muodostui huomattavan pitkä viestiketju. Sivustolle tyypillisesti kaivettiin esiin epätavallisimmatkin vesikelkan käyttöyhteydet, mm. kylille sammahtaneen perheenpään rahtaaminen kotiin.
Kannoin korteni kekoon kertomalla lapsuudesta muistikuvan, jossa pässin tarpeessa oleva uuhi vietiin kelkalla naapurikylään – Saarivaaraan – vierailemaan pässin ilona (tällaisen kerran vuodessa ilmenneen tarpeen kohdatessa sanottiin lampaan tai lehmän olevan “kyläsillään”). Käynnin seurauksena sitten keväällä omassa navetassa syntyi karitsoita. Mystinen prosessi pikkupojalle, mutta elämähän on ihmeellistä!
Vauraassa Tornionlaaksossa on tietenkin taloissa omat pässit, koskapa tarinani ei saanut paljon tykkääjiä, ei edes sen huipennus, joka on karjalaisnaisen huokaisu lepohetkelle istahtaessa: “Hohhoi kun luoja loi, eikä luonut lampaaks! Ois joka päivä pässillään ja sais kelekkakyytii!”
Sorry Jukka, kun kuvaasi hieman parantelin.
– Leksa
Saipa juttu hymyn huuleen.
Tässä monikäyttöinen vesikelkka sai ansaitsemansa jutun.
Muistan lapsuudestani jopa joulupukin käyttäneen vesikelkkaa,
koska sen jäljet oli vielä aamulla pihalla nähtävissä.
Täällä omassa taloudessani on vielä vesikelkka, mutta lapset
vain laskevat sillä mäkeä, kun vedet tulevat ja menevät putkia
pitkin.
Wautsi ! Hieno juttu Leksa. Eipä ole tullut ihmeemmin pohdittua mitä tuo sana ”kyläsillään” aikoinaan tarkoitti. Sehan oli ihan normaalia (siistiä) puhetta ja liitettiin juuri siihen tarkoitukseen mihin pitikin. Varsinkin jos ihmisistä puhutaan niin onhan se ainakin siistimmän kuuloista kuin olla ”härillään” tai kiimassa.
Lampaista meidän kotona ei ele kelkkamuistoja. Saattoivat olla pässejä, koska muistan kiusanneeni niitä laittamalla laitumella liekariimut niin, että kun ne ottivat pitkän vauhdin puskeakseen toisiaan, niin riimu loppuikin juuri ja juuri kesken… ja uusi yritys
Kyllä tuo sinun loppuhuipennus oli niin hyvä että olisi kannattanut kehua kaikin hyväksyttävin keinoin. Vai lieneekö lukijat tajunneet olevansa itse niin pässillään, ettei rohkene lausua aamenta itselle arasta asiasta.
Kyllä ei ollut lapsuudessa nolottavampaa työtehtävää kuin
lähteä viemään äidin kanssa härillään olevaa lehmää
johonkin lähistöllä sijaitsevaan härkätaloon. Ei kyllä isä koskaan
mennyt.
Mikä helpotus, kun tulivat ne ravattisonnit.
Niinpä niin Maija.. ja mitä kaikkea irvailuja siihen liitettiinkään.
Mutta noista vesikelkoista vielä hiukan. Meidän vesikelkka oli mielestäni aika suuri. Leveyttä jotain 60 senttiä ja pituutta riittävästi. Sillä minä vedin kevätpuolella lehmälle heinät Savikolta. Matkaa noin kilometri. Osa matkasta, se ylämäki varsinkin, oli umpihankea, tietenkin.
Pässillään oleminen saattoi olla ihan kelpo olotila – mutta kyllä kelkkakyyti sen voitti!