kaupungilla jouluvalot
kauppakeskus ilotulittaa
uutisissa
hävittäjä, alasammuttu
tulee alas kuin raketti
niitä on Prisman aulassa
tummia miehiä
jotka kaihtavat katsetta
niillä on tilipäivä
pakolaisia
ja ties mitä muita
kotioloihin kyllästyneitä
kiertelen kauppakeskuksessa
kynttilänmyyjä
nappaa kuusikymppiä
tyttären
koristekynttilästä
barbie nuken saa
seitsemällätoista
leluale 30%
lakko uhkaa joulupostia
tai olisiko niin
että postin väkikin
odottaa, että lakkopakote
toimii ja kortit tulevat
aikanaan perille
niin se yleensä menee
ortodoksikirkossa
iltakirkko
en jaksa seisoa kuin
kaksikymmentä minuuttia
ja suitsukkeen savu
ottaa henkeen
mutta pappi rukoilee
maailmanrauhan puolesta
kuuntelen nykylaulajien
joululauluja
Musta Jeesus
Sika
joku sentään virittää
lapsen äänellä
Joulurauhaa
ja Mikko Alatalo
saa pisteet laululla
Harmaa joulu Etelä-Suomessa
Pariisissa
epäillään jo toisiaan
kosto on kova
pommitetaan
tappajien päämajaa
isis pannaan kivikauteen
haluaisin sanoa
jotakin tärkeää
jotakin mikä jäisi
sisimpään
mietin
sitten se tulee jostakin
ole itsellesi kaveri
tarjoa tälle kaverillesi kahvit
pölyisessä baarissa
juttele laitapuolen
kulkijalle
pistä kaksikymppinen
anna anteeksi muille
mutta myös itsellesi
aloita joka aamu
puhtaalta pöydältä
Jouko Varonen
Se karua on kertomaa…
Niin on tuttavat tunteet saaneet sanallisen muodon!
Eukon aatoksia
Olen tänään aloittanut jouluvalmistelut. Perinteinen tapa minulla on aloittaa joulun teko paistamalla ne ikiaikaiset jouluherkut, ruskeat piparit. Teen niitä semmoisen annoksen, että pipareita tulee melkein ämpärillinen. Joskus joku sanoo,että ”miks sä teet noita vanerinpaloja, kuka niitä syö”. No en tiedä kuka syö, paitsi, että itse jo söin aika läjän. Loputkin saan syötettyä viiimeistään vapuksi. Silloin kun itse olin pieni tyttö, nuo ruskeat tähdet ja sydämet kuuluivat jouluun ja ne varmasti saatiin meidän pentulaumassa syötyä kaikki jo jouluna. Ja muistan, että isänikin vielä vanhana kyseli muulloinkin kuin joulun alla, josko joku tekisi niitä siirappileipiä.
Siinä taikinaa muokatessa tulee mietittyä jouluja, menneitä ja tulevia. Olivatkohan ne ennenkään aina niin ihania ja onnellisia kuin lehtijutuissa ja muutenkin ihmisten kertomuksissa? Eikö joskus tunnelmaa häirinnyt jonkunlainen alakulo? Ainakin sinä jouluna, kun äiti oli sairaalassa. Eikä aina ollut pöydässä joulukinkkua, mutta olihan uunipaisti ja laatikot, olihan pöydälle laitettu valkea liina, jonka päällä jouluaiheinen paperinen kaitaliina. Oli puuron kanssa sekametelisoppaa. Myöhemmin saattoi olla jo hedelmäsalaattia. Se olikin sitten jo ylellisyyttä. Lapsuusaikana ei ollut jouluna nykyisen tapaista makeisten syöntiä. Joskus syötiin kuusen karamellit , luvan perästäkö vai salaa, sitä en muista. Karamellien lisäksi kuuseen laitettiin lippunaru, jokunen pallo, nauhoja ja kynttilät. Joskus isä naulasi kuusen jalastaan lattiaan kiinni, jotta me ei riemuissamme kaadettaisi sitä.
Joulukirkossa meillä ei koskaan käyty, johtui kai pitkästä matkasta, ei sinne ollut mahdollista kävellen mennä. Tai sitten se johtui siitä, että sen ajateltiinkin olevan vain ”parempien”, ” herrasväen” hommaa.
Mutta joulupukki kävi meidänkin torpassa, yleensä kyllä tiedettiin, kuka naapurin pojista se oli.. Täydestä meni silti. Lahjaksi saatiin pari pakettia. Toisessa oli joku lelun tapainen, palapeli tai muu värkki, toisessa lapaset tai sukat tai muuta vaatetavaraa, kerran jopa karvalakki. Pakettien määrä saattoi lisääntyä sitten, kun me lapset niitä itse ruvettiin värkkäämään toisillemme. Köyhiä kai ne meidän joulut olivat, mutta juhlia kumminkin, eikä viinan kanssa läträtty.
Perinteisesti vietämme ikäihmisten joulua tänäkin vuonna, jos Luoja suo. Perinteiset sapuskat, ei lahjapaketteja, olla köllötellään kotona, joku sukulainen saattaa kävästä kahvilla, pistän pöytään niitä ruskeita pipareita ja pullaa. Jos on lunta, pyhinä jo hiihdetään. Näin on hyvä.
Väkisinkin tulee mietittyä muittenkin lähellä elävien ihmisten jouluja. Suru tulee puseroon, kun ajattelen vaikka sitä naapuritalossa yksin asuvaa aikamiespoikaa. Kun hänellä ei oikein mikään suju, naissuhteet ovat päättyneet milloin miksikin. Työtä on joskus pieniä pätkiä. Rahat ovat niin sanotusti finaalissa aina. Joulu ja muut juhlapyhät ällöttävät. Sisaruksista joku saattaa lähettää tekstiviestin jo toivottaa tervetulleeksi jouluna käymään. Mutta ei hän mene, vaikka ikävöikin sukulaisiaan. Ei halua mennä katsomaan toisten hyvää elämää. Hävettää oma tilanne. Toivoo vain, että pyhät olisivat pian ohi. Ehkäpä hän on kuitenkin tyytyväinen oloonsa , ken sen tietää, turhaan suren tätäkin.
Entä se äiti, joka menetti ainoan lapsensa sairauden takia. Äidin toive on nyt, että uusperheessä elävät lapsenlapset soittaisivat ja tulisivat vierailulle muutamaksi päiväksi. Ikävää ei poista ystävien tappamiset.
Mietiskelen myös niitä hupparinuoria, jotka kuluttavat aikaansa kauppakeskuksen aulassa. Minkälaisia toiveita ja odotuksia?
Sanonkin tähän, jos Sinulla on läheisissäsi joku, joka mielestäsi häiritsee Sinua soitoillaan, viesteillään, kysymyksillään, ohjeillaan, ymmärräthän, että tuo mummo, ukki, äiti, isä, täti, eno, setä, lapsesi, , kummi tai joku muu, tekee sen siksi, että haluaa tietää mitä Sinulle kuuluu, miten pärjäät tai pärjäätkö ollenkaan. Nyt siis jouluna, ota ja soita hänelle. Kun oikein pinnistelet, kestät kuunnella häntä muutaman minuutin. Se voi olla tämän henkilön paras joululahja.
Näitä mietiskeli yks eukko vaan
… vielä koruttomampaa…
Mökin eukolla on tutun tuntuiset mietteet. Kyllä meillä toisillakin olisi joskus terveellistä pysähtyä miettimään menneitä ihan vakavissaan.
Noista pipareista olen sitä mieltä, että ne ovat huonoimmillaan silloin heti tuoraana kun ei niihin hammaskaan pysty, mutta paranevat vanhetessaan. Siellä Vapun tietämillä ovat jo tosi maukkaita. Eräänä jouluna tehtiin kokeeksi ruispipareita. Ne ei kelvanneet silloin juuri kellekään, mutta pitkin talvea ja kesää maku eikun parani kaiken aikaa. Harmi kun tehtiin niin vähän.
Isot kiitokset ”Yhelle mökin eukolle” hyvästa kertomuksesta.
Kyllä kuvailii mökin eukko semmoisen tavallisen ihmisen joulun oikein hyvin.