Yöllä kurkkasin ulos mökin rannanpuoleisesta ikkunasta. Mitä ihmettä, maa on aivan valkoisena! Koko päivän jatkunut ”sunta sai” lienee muuttunut jossain vaiheessa lumisateeksi? Harmi, etten sitä nähnyt, tämän syksyn ensimmäistä lumisadetta.
Bää, bää lampaani, onko villoja?
Valveuduin kuitenkin niin, ettei uni tullut enää silmään. Ryhdyin laskemaan lampaita. Muistui mieleen eräs syksy, kun olin eka luokalla kansakoulussa, siis vajaa seitsenvuotias. Sinä päivänä koulussa oli laulettu ”Tillin tallin tikka tanssii koivun konkelolla, lapset työstä päästyänsä pihanurmikolla”. Kuin tilauksesta oli paksu koivunkarahka ilmaantunut pihanurmellemme, melkein portaiden eteen. Niinpä aloitin karahkan päällä villin tikkatanssin, joka osoittautuikin sadetanssiksi, samalla hetkellä taivaalta alkoi leijailla hentoja lumihiutaleita.
Hyppelyni keskeytyi kun punaisen puuporttimme taakse ilmaantui tuntematon nainen sinisessä villatakissaan. Niiata niksauttaen avasin hänelle portin. Portaita kohti kiiruhtaessaan nainen meinasi kompastua nyt jo lumen naamioimaan tanssitankooni. Seurasin kiinnostuneena perässä.
Tuohon maailmanaikaan kiertelevä ja jotain työsuoritusta tarjoava ihminen ei ollut mikään outo lintu. Nainen kyseli, josko talossa olisi villoja, hän voisi huovuttaa niistä varrettomat tallukkaat vaikkapa talon isännälle aamutossuiksi. Villoja oli yläkomerossa, sen me lapsetkin tiesimme. Meillähän oli tuolloin kaksi lammasta: harmaa emälammas Silla ja musta päkä Karoliina. Äiti punnitsi kuitenkin tarjousta aika lailla, villat oli varmaan alunperin tarkoitettu johonkin muuhun käyttöön.
Pitkällisten neuvottelujen lopputulos oli kuitenkin se, että ulkosaunan vesipadan alle laitettiin tuli ja tämä täti-ihminen sulkeutui sinne villatukon kanssa loppupäiväksi. Kyllä meitä lapsia kovasti kiinnosti, mitä siellä saunassa tapahtui, mutta jostain syystä hän ei suvainnut yleisöä.
Isä takin saa ja äiti hamehen
Olikohan peräti niin, että nainen jäi meille yökylään. Kun isä tuli töistä, nainen istui kanssamme samassa ruokapäydässä ja kyseli isältä, josko tällä olisi puhdasta pensseliä. Hän tarvitsisi sitä tallukoiden loppusilaukseen. Jos isällämme jotain oli, niin juuri pensseleitä. Nainen tähdensi, että pensselin on oltava ehdottomasti puhdas ja siitähän isä hieman närkästyikin. Hänelläkö, alan ammattilaisella, muka likaisia pensseleitä?
Sitten ryhdyttiin tupsun tekoon. Se kuulemma kruunaisi kaiken. Nyt me lapsetkin saimme olla seuraamassa kuinka sini-valko-kirjavat tossutupsut tehtiin. Seuraavana aamuna saimme seurata tuota salaperäistä naista yön aikana viilenneeseen saunaan. Ikkunoihin oli muodostunut kauniita kuurankukkia, ja jotain yhtä kaunista odotimme näkevämme naisen uurastuksen tuloksena. Saunan penkillä oli kaksi harmaata ”lättänää”. Isän pensseli ei ollutkaan putipuhdas vaan siinä oli ollut petsauksen jäljiltä jotain ruskeaa tököttiä, joten toisen tallukkaan kärki oli ruskea! Kuitenkin nainen viimeisteli vielä tallukkaiden reunat yliluontipistoin ja kiinnitti tupsut. En muista nähneeni tallukkaita kertaakan isän jalassa. Äitiä harmitti hukkaan menneet villat ja isää ilmeisesti se ruskea läiskä.
Entä se mökin pihamaalle yön aikana satanut ensilumi? Ei sitä loppujen lopuksi ollutkaan. Kuunvalo oli värjännyt varjoisan maiseman aavemaisen vaaleaksi.
Teksti ja kuva: Tellervo
Hieno kuva hienon tarinan kyytipoikana.
Nykyisin en oikein enää odota ensi-lunta mutta Niiralan aikoihin kovastikkin.
Ensi-lumi lupaili hiihtokelejä ja muitakin talven riemuja.
Sukset olisi pitänyt saada heti käyttöön kun ensimmäiset hiutaleet taivaalta tuli
mutta eihän niitä tietenkään pilattavaksi annettu.
Niskat oli kyllä kipeät ensi-lumen sadettua.Lopotin kakaroiden halpoja huveja oli kytätä suu auki alas leijailevia lumihiutaleita.
Tellervon tikkatanssista tuli mieleeni oma lumitanssini suunnilleen samanikäisenä. Katulampun alla lumisade näytti hyvin tiheälle. Sinne siis kilpaa hiutaleiden kanssa tanssimaan.Mahtoi siinä ohikulkija ajatella, että mitä se lapsi siinä riekkuu.
Hyvän tarinan mukana oli hyvä muistella lapsuudenaikaista villankäsittelyä kodissani.
Monivaiheista työtä se vaati ennen kuin lapasiksi tai sukiksi kudottiin.
Ensilunta odottelen, että pääsisi taas hiihtämään.
Vai satanut viime yönä Kaustajärvellä lunta? Ihmettelin oliko otsikon perusteella
viime vuoden juttuja, eikä ole edes aprillipäiväkään.
Olin itsekin tänä aamuna liikkeellä Kaustajärven rannalla, joten epäily heräsi
luettauni alkujuttua, kyllä lopussa selvisi, ettei lumi ollutkaan viime yön satoa.
Minäkin hämäännyin otsikon luettuani, että joko ensilumi on tullut Kaustajärvelle. Eihän se sitten ollutkaan lunta vaan kuunvalo teki tepposet. Täällä etelämpänä ensilunta saa varmaan odottaa kotvasen. Nytkin on lämpömittarissa 11 astetta lämmintä ja aurinko paistaa. Tosi mukava sää tehdä pihahommia.
Voi kuinka kaunis kertomus sieltä menneisyydestä. Ja miten mukava lapsuusmuisto.
Tulin juuri lenkiltä ”koulutieltä”. Kuljin nimittäin juuri sen polun, jota myöten tämän talon ja naapureitten lapset ovat ovat aikanaan kulkeneet aamuin illoin Viinijärven kouluun ja takaisin. Minulta meni aikaa kolme tuntia vaikka kuljin nopeasti ja sää oli mitä parhain eikä lunta ollut yhtään. Sain lähteä lenkille ”huvikseni” ja keskellä päivää. Silloisten lasten on täytynyt lähteä puoliunessa aamuhämärään kävelemään tai hiihtämään usein umpihankeen. Kyllä pitää lämmöllä muistella tuon ajan uurastajia. Lapsiakin.
Vuosi taaksepäin 23. 9. 2014 satoi ensilumen Ilomantsissa yli 25 cm. ⛄
Tarina oli todellakin hieman ennenaikainen.
Kun kirjoitin sitä, oli paljon kylmempää. Sanotaan
että ”talvi yllätti”, nyt taisi Telle yllättää ennakoinnillaan.
Kaustalla oli tänään mitä ihanin syyssää, ei olisi
raaskinut pois lähteä. Niiralassa auton mittari näytti
yhdeksää astetta ja tasaisesti oli suunnilleen samoissa
lukemissa Joensuuhun saakka.
Tarinan kuva on viime vuoden huhtikuulta. Se on sama
maisema joka näkyy rannanpuoleisesta mökin ikkunasta
ja jossa kuvittelin jo yhtenä yönä lunta näkeväni.
Tosi kivasti kerrotu. Jos talvi ei tule lokakuussa ei se tule marraskuussakaan, sanottiin ennen. Eivät ne vanhat sanonnat
taida nykyisin pitää enää paikkaansa. Nytkin on talvea lupailtu vasta tammikuussa. Saa nähdä, kuinka tässä käy.
Olipas taas kiva tarina Tellervolta. Kiitos!
Minulle tuli mieleen eräs syksy, kun olin aamupimeällä lähdössä töihin. Rapun ikkunasta näin, kun kadun reunassa jalavan alla kävi mahdoton vilinä. Kauhistuin, että miten paljon rottia siinä ravaa. Niihin aikoihin nimittäin lehdissä uutisoitiin Helsingin rotista. Helpotukseni oli suuri, kun kadulle päästyäni huomasin, että ”rotat” olivatkin tuulessa pyöriviä jalavan lehtiä. Niin että kenellä minkinlaisia näköharhoja.
Ei ole muuten ensilumesta tietoakaan täällä pääkaupunkiseudulla. Kun aamupäivällä lähdin polkemaan Haltialaan, mittari näytti +12 ja nytkin on vielä +10. Oli aivan mahtava pyöräilypäivä.
Lapset ilahtuvat ensilumesta.
Itselläni ei mieli mettä keittänyt syksyllä
1973. Aloittelimme juuri rivitalon rakentamista
hartiapankkiperiaatteella. Pysyvä, paksu lumi satoi
maahan jo 6. lokakuuta. Kun rakennukselle ehti varsinaisen
päivätyön jälkeen, oli vastassa lumityöt ja tarvikkeiden
ja työkalujen hangesta ”kaivaminen”. Oli siinä
vaikeuskerrointa! Tilanne helpottui, kun katto saatiin
pään päälle. Vapunaattona oli jo tupaantuliaiset
vielä ulkopuolelta keskeneräisessä kodissamme.
Lumetkin taisivat sulaa siihen mennessä.
Suomi sotea tekee ja ollaanko hölmölän hölmöimpänä tässä ajassa kun kaikki panokset pyörii sen lauluja laulaen. Ympäristössä on tapahtumassa asioita johon pitäisi ottaa kantaa ja harmi, että sisäiseen kiistaan poliitikot käpertyvät. Pakolaiset, jotka europan yhtenäisyyttä ja maiden sisäistä vakautta horjuttaa jää huomioimatta.
….”sen tiet ja talot, puut
on lumipuvussaan”….
Näin siis tänä aamuna Joensuun
joulukorttimaisemassa..
Läheisellä leikkikentällä ei vielä näy
lumiukon tekijöitä. Sellaiseenkin ensilumi
lapset innoittaa.
Ensilumi se satoi sitten tännekin.Eilen vielä räntäsateessa haravoin viimeisiä lehtiä. Toivottavasti sulaa vielä pois, kun pihatyöt jäivät pahasti kesken. Mutta niinhän meiltä yleensä jää kaikki kesken. Eipä taida maailma valmiiksi tulla.