Syyskalassa

Aamu oli tavanomaisen tuhnuinen. Onneksi ei kuitenkaan satanut. Koska verkot oli illalla ujutettu veteen, niin kyllähän ne poiskin oli otettava. Sattumalta tuli muitakin kalastajia paikalle. He kertoivat, etteivät kaikki välitä siitä, mitä kaloille tapahtuu. Saattavat antaa kalojen pilaantua verkkoon, jos ei huvita käydä nostamassa. Mikä lienee sitten huvittamattomuuden syy? Siinä sovittiin, että kahvitellaan yhdessä, kun tullaan järveltä.

Sitten kun piti järvelle lähteä, alkoikin sataa ihan pisaroiden. Sadetakit etsittiin, vene tyhjennettiin vedestä, ja niin lähdettiin suuren saaliin toivossa. Sadetakin huppu veti pipon soutajan silmille, mutta onneksi verkon kokija piti perää. Kierrettiin kaukaa kivi ja saavuttiin kuvaksen luo. Nyt saattoi jo kohentaa päähinettä. Ensimmäisessä verkossa oli pieni kala. Hyvä niin, mutta se pettymys se oli. Ei tästä kalasta vielä talvisäästöön olisi. Onneksi oli vielä pari verkkoa kokematta. Seuraavaa verkkoa kokiessa vene karahti kiville. Syyssateet olivat nostaneet veden korkeutta niin, ettei kaikki pinnan alle hukkuneet murikat näkyneet. Nytkyteltiin aikamme, kauhottiin airoilla ja lopulta vene irtosi. Se verkko oli tyhjä. Tällä kertaa ei ollut arvuuteltu saaliin suuruutta, niin kuin tavallisesti. Soutaja olisi ikuisena pessimistinä ollut voitolla. Seuraavassa oli taas yksi. Ei hyvältä näyttänyt saaliin suuruus. kaikki oli nyt viimeisen verkon varassa. Sade oli yltynyt. Käsineet kastuivat ja soutajan sormet alkoivat olla kylmästä turrat. Mutta valittaa ei auttanut. Saihan kokija pitää omia sormiaan hyisessä vedessä koko ajan. Lisäksi verkoista valuva vesi kasteli housun polvet. Sitten soutajan piti nostaa ahterinsa penkistä, koska airo oli tarttunut verkkoon. Silloin valahti sadetakin helmukselle kertynyt vesi vaahtomuoviselle istuinsuojalle, joka mieluusti imaisi veden sisuksiinsa. Ja sitähän ei soutaja huomannut. Takamus takaisin penkille ja niin oli kaikki housut läpimärät. Tunne oli kuin joskus pienenä lapsena, sillä erotuksella, että nyt kosteus oli kovin kylmää.

Viimeinen verkko oli aivan rannassa. No, lahnako se tähän aikaan vuodesta oli siihen tarttunut? Ei sentään. Siika oli lihottanut kesän aikana itsensä oikein muhkeaksi. Eikä se ollut ainoa. Talvikalaa tuli tarpeeksi. Sitten kiireellä kotiin soutamaan ennekuin tosi vilu pääsee tarttumaan.

Takassa paloi tuli. Sen eteen käsiä lämmittelemään ensimmäiseksi. Sitten piti etsiä kuivia vaatteita. Tulivat nekin toiset kalastajat. Yhdessä tarinoitiin saaliista. Paremmin oli heidän pyydyksensä kalastaneet, mutta ei meilläkään valittamista.

Teksti ja kuva: Irene Peuhkurinen