Silitin pyykkiä. Se tuoksui puhtaalta oltuaan ulkona kuivamassa. Tyynyliinat laskostuivat kauniiseen pinoon. Taaskin mielessäni pyöri nimi Nanna. Erikoinen nimi on jäänyt mieleeni ja se tapahtuma, mikä siihen liittyy.
Silloin soi puhelin. Silitys jää. Kerron, mitä olin tekemässä. ”Teet MITÄ?” kuului ihmettelevä ääni puhelimesta. Myönnän kyllä, että nykyään työssä käyvien naisihmisten pitää priorisoida askareitaan. Kaikkea ei jaksa, ehdi eikä ole ehkä tarpeenkaan tehdä.
Olin pieni alakoululainen. Siihen aikaan ei ollut iltapäiväkerhoja. Aamuvoron koululaiset pääsivät vapaiksi usein jo puolilta päivin ja saivat itse keksiä ajankulunsa, miten parhaiten taisivat. Äitini oli työssä paitatehtaassa. Hän ompeli kauluksia paitoihin seitsemästä neljään. Kaulukset piti olla millilleen suorassa. Jotenkin sotaleskenkin oli elanto lapsilleen hankittava. Kun kello lähestyi neljää, menin usein – varsinkin kesäisenä aikana – ystäväni Pirkon kanssa Salpausselän rinteellä oleville rappusille istuskelemaan ja odottamaan työpäivän päättymistä. Rinteen alapuolella kulki maantie. Sen toisella puolella oli tehdas. Siinä istuessamme laskimme liikennettä: kaksi punaista autoa, yksi sininen, kuorma-auto…
Sitten yhtäkkiä tehdas aukaisi ovensa ja purskautti ulos hälisevän naisjoukon. Mikä helpotus! Sieltä tuli myös äiti. Yhdessä kuljettiin käsi kädessä lyhyt kotimatka.
Sinä iltapäivänä en lähtenyt rappusille Pirkon kanssa, vaan Nannan kanssa hänen kotiinsa. Se sijaitsi ”reviirini” ulkolaidalla. Kun astuimme sisään, tulvahti vastaan puhtaan pyykin tuoksu. Ja kotona oli ÄITI. Nannan äiti oli juuri kostuttamassa suurta lakanaa. Kummallista, ettei tuosta käynnistä ole jäänyt mitään muuta mieleen! Mutta joka kerta, kun puhdas pyykki tuoksuu, muistan Nannan ja hänen äitinsä. Siihen tuoksuun sisältyy kodikasta turvallisuudentunnetta. Ja minä silitän pyykkiäni.
Teksti ja kuva: Irene Peuhkurinen
Minäkin muistan joka kerran erään Nannan kun
pyykkään ruusukuvioisia tyynyliiinoja. Tosin olen
niin laiska, että ei niitä tule silitettyä.
Nanna (Natalia) oli äidin naimaton täti joka teki
elämäntyönsä Voiniemen kartanossa Rääkkylässä.
Nannan muisti pelasi vielä yhdeksänkymppisenä, hän muisti
kaikki suvun lastenlastenkin nimet.
Sain ruusutyynyliinat kihlajaislahjaksi. Kyseinen Nanna
toimi alkuaikoina kartanon karjakkona, mutta iän karttuessa
hän siirtyi vanhan isäntäväen ”kamaripalvelijaksi”. Voin
vain kuvitella, kuinka monet esiliinat, pyyheliinat, nenäliinat,
pöytäliinat hänkin ehti elonsa aikana silittää.
…vain tuoksua mintun ja ruusun jota tuuli kantaa tullessaan….
Minä käytän liinavaatteiden silitykseen mankelia, eikä sekään muuta
ulkona kuivatetun pyykin tuoksua. Tosin tässä asuinpaikassa on otettava
tuulensuunta huomioon lähistöllä sijaitsevan jättinavetan vuoksi.
Minulla on vielä tallella pälkjärveläiset ”kauluupualikat”, sellainen puinen mankeli,
jota voisi käyttää sähkön puuttuessa.
Ulukona kuivatun pyykin tuoksusta tul mieleen yks tappaus nuoruuven aikasista lavatanssiloista. Yleensä tul aina haettuu tuttuja kylän tyttöjä tanssiin, mutta kerran sitten rohkenin hakee ihan tuntematonta tyttööki, ku se ol miun mielestän nii soman näkönen. Siinä tanssiessa mie huomasin miten se nuuski niin että sieraimet oikein levisivät.Mie aattelin , mikähän nyt on pielessä. No selevishän se sitten , kun tyttö sano:”Siulla on ulukona kuivattu paeta.”
Mieheni sisaren edesmennyt anoppi Keiteleeltä pesi valkopyykkiä ja se ei ollutkaan mikään pikainen hutaisu. Illalla hän pani pyykit likoamaan ja pesi ne seuraavana aamuna. Sen jälkeen hän keitti ne, huuhteli hyvin ja pani seuraavaksi yöksi ne kaivoveteen ja seuraavana aamuna ulos kuivumaan. Saatte uskoa, että pyykki oli valkoista.