Muutamana sadepäivänä, aikaa tappaakseni aloin taas penkomaan laatikoitani. Eikös vaan taas putkahtanut esiin kaksi hienoa lehtikirjoitusta, jotka mielestäni ansaitsevat tulla julkaistuksi vaikkapa virkistämään muistia. Kaunis Värtsilän kirkkohan on ollut esillä korjaustöiden vuoksi jo pitemmän aikaa. Jospa tästä Olavi Lautamäen hienosta alkuperäisestä lehtikirjoituksesta saataisiin uutta pontta ja puhtia kirkon korjaustöiden viemiseksi eteenpäin.
Hilkka Partanen
Laatikkoaan lajitteli hän,
Historiaa, löysinpähän.
Kiittelenkin häntä vähän,
Lopettelen riimittelyt tähän.
Hilkalle kiitos Olavi Lautamäen kirjoituksen palauttamisesta luettavaksemme. Siitä, samoin kuin kirjasestani Värtsilän kirkot, voi todeta, miten suuressa määrin kirkkomme on lahjoitusten varassa rakennettu. Kun se aiottiin syksyllä 2013 jättää pelkästään kesäkirkoksi, Värtsilän Kotiseutuyhdistys aloitti varojen keruun kirkon ulkomaalauksen toteuttamiseksi. Yhdistys on muutenkin toiminut kirkkomme hyväksi. Sen toimesta seurakunta sai lahjoituksena ilmalämpöpumpun seurakuntakotiin. Talvella 2014 seurakuntakodissa pidettiin kaksi kertaa kuussa messu – talkoovoimin. Sittemmin on taas hiljentynyt. Seurakunta ei järjestä riittävästi tilaisuuksia. Päiväkerhokin vietiin pois rivitalokaksioon. Syyksi on kerrottu tilan kylmyys. Kuitenkin muutamaksi viikoksi olisi voitu laittaa lisälämmitin, minkä kusrtannukset olisivat olleet murto-osa siitä, mitä rivitalon ylläpitäminen maksaa. Paikan jossa päiväkerho kokoontuu yhtenä aamupäivänä viikossa. Ja mikä kummallisinta lapsilta katkaistiin kirkkotie!
Seurakunnalla pitää olla mahdollista kutsua esimerkiksi kaksi kertaa kuussa messuun Värtsilän kirkkoon. Sellainen voisi olla iltapäivällä tai illalla. Nyt omaksuttu sunnuntain ainoan messun kierrätys eri paikoissa on käsittämätöntä. Vaara-Karjalan seurakunnassa on kaksi pappia ja kanttori, niinkuin Tohmajärvelläkin. Siellä on – joka pyhä – kaksi jumalanpalvelusta, useimmiten messun muodossa. Toinen klo 10 ja toinen klo 13, vuorovuosin Tuupovaaran ja Kiihtelysvaaran kirkoissa. Kuukauden viimeisenä sunnuntaina Hoilolan kirkossa.
1990-luvulla Värtsilän kirkossa oli jumalanpalvelus joka pyhä. Tarkoitus oli vähitellen siirtyä jokapyhäiseen messuun. Typistetty jumalanpalvelus – sanajumalanpalvelus – olisi ollut vain poikeuksellisesti. Muutaman vuoden ajan järjestettiin messu kaksi kertaa kuussa myös Venäjän Värtsilässä, iltapäivisin. Tämä kaikki yhden papin ja sivutoimisen kanttorin voimin.
Värtsilän kirkko tarjoaa hyvät tilat nykyistä runsaammalle käytölle. Se ei ole vain Värtsilän entisen seurakunnan alueella asuvien kirkko, vaan koko seurakunnan. Kirkossa käy Tohmajärven ulkopuoleltakin väkeä. Tiedän sen kokemuksesta.
Hilkan perään kuuluttamaa ”uutta pontta” saadaan esimerkiksi myymällä Värtsilän seurakunnalta perityvä rivitalokaksio. Kun siitä saatu tulo lisätään Kotiseutuyhdistyksen tilillä odottavaan avustukseen, on kirkko maalattu. Ja jos lisää tarvitaan, sen saa Kirkkohallitukselta, kun asia sinne viedään ja perustellaan.
Mutta mitäänhän ei tapahdu, jos seisotaan vain tumput suorina. Henkilökohtaisesti odotan myös, että kirkollisverostani osa suunnattaisiin Värtsilän kirkon hyväksi – sekä kiinteistön kunnostamiseksi ja ylläpitämiseksi että myös tilaisuuksien järjestämiseksi.
Klo on 4.09. Värtsilä nukkuu. Minua ei nukuta. Ajattelen Värtsilää ja sen kohtaloita, erityisesti kirkkojemme näkökulmasta. Ensimmäisen kirkon rakensi rautatehdas, koska sen johto halusi työntekijöilleen kirkon. Tehdas teki mahdolliseksi myös sen, että kirkossa palveli pappi, kanttori ja suntio. Värtsilässä toimi selektiivinen seurakunta osana Tohmajärven seurakuntaa, kunnes siitä tuli itsenäinen kirkkoherrakunta eli Värtsilän seurakunta vuonna 1909. Kunta seurasi kehitystä v. 1920.
V. 1867 vihitty kirkko paloi Värtsilän takaisin valtauksessa v. 1941. Väliaikaisten vaiheiden jälkeen rakennettiin uusi kirkko tynkä-Värtsilään. Rahoitukseen saatiin dollareita. Mutta myös markkoja. Kiitos – nimiä mainitakseni – kirkkoherra Lauri Emerik Uskin, toimitusjohtaja, sittemmin vuorineuvos Wilhelm Wahforssin ja Kirkkohallituksessa vaikuttaneen Ahti Aurasen.
V. 1990 seurakunta haki uutta kirkkoherraa. Tunkua ei ollut. Hakuilmoitus oli julki monta kertaa. Päätin palata takaisin kirkon hommiin ja tiedustelin piispalta, kelpaisinko. Hän näytti vihreää valoa. Äitini – joka 1950-luvun jälkipuoliskon alkuvaiheessa oli houkutellut minut jumalanpalvelukseen – siunattiin kirkossamme haudanlepoon. Hautausmaalta seurakuntakotiin tultuamme soitin tuomiokapituliin ja sain kuulla, ettei muita hakijoita ollut.
Värtsilän seurakuntaa hoiti tuolloin Tohmajärven seurakunta, lähinnä kai kappalainen Mikko Lappalainen. Soitin hänelle ja pyysin, että saisin tulla kirkkoneuvoston kokoukseen kuultavaksi. Niin tapahtui. Kokousta johtanut puheenjohtaja pyysi jokaista neuvoston jäsentä kertomaan mielipiteensä. Muistiini on jäänyt Aino Pölläsen lausahdus: ”Kyllä miulle vuan kelepoo Lintusen Maijan poika!”
Sain piispan siunauksen 2. pääsiäispäivänä 1991 kirkossa, jossa olin löytänyt jumalanpalveluksen kirkkoherra Leino Hassisen aikana – ja paljolti myös hänen avullaan.
Kirkossamme oli ns. jumalanpalvelusuudistus alkamassa. Olin ollut sitä valmistelemassa
kirkolliskokouksen nimeämässä Kirkon jumalanpalvelus- ja musiikkitoimikunnassa (KJMT) piispa Yrjö Sariolan johdolla. Olin toiminut myös Suomen Pyhäkouluyhdistyksen perhetyön toimikunnan puheenjohtaja, jolloin mm. kypsyteltiin perhemessua ja lasten ehtoolliselle pääsyä. Olin täynnä jumalanpalveluksen kehittämisen intoa. Hain apua Ruotsin kirkon taholta samaan aikaan kun oma kirkko toimi asian eteen. Värtsilän kirkon interiööriä muutettiin vastaamaan paremmin messun tarpeita. Aloitetiin mm. Pyhän kolmen päivän juhlan vietto (kiirastorstain messu, pitkäperjantain sanajumapalvelus ja pääsiäisen messu).
Tästä luotiin liturginen tapahtuma, jonka aikana ei vain kuunneltu kädet ristissä penkeissä istuen. Silmät ja kädetkin saivat toimia.
V. 2003 Värtsilän seurakunta liitettiin takaisin Tohmajärveen. Alkoi Värtsilän kirkon tyhjennys
sanan mukaisesti. Jumalanpalvelukset vähenivät. Kirkko aiottiin muuttaa pelkästään kesäkirkoksi. Katselin ”kehitystä” Kaustajärveltä päin. Istuin rakentamassani kappelissa, kun Värtsilän kirkon avaimet vaadittiin pois. Käsky kävi tekstiviestinä, kun olin ajalemassa Petroskoista Aunukseen, paluumatkalla sairaskäynnillä erään Sortavalan seurakunnan aktivistin vuoteen viereltä. Palautin avaimet. Autoin Tuupovaaran ja Kiihtelysvaaran pappeja eläkeukkona. Allakassa on monta merkintää jumalanpalveluksista, hautauksista, kasteista ym. muutaman vuoden ajalta. Jälkeeni Värtsilän seurakuntaa palvelleiden kahden papin lähdettyä ja seurakunnan tultua Tohmajärven riesaksi minua ei tarvittu. Kunnes tunkeuduin talvella 2014 talkoolaiseksi yhdessä muiden talkoolaisten kanssa.
Syyskuussa 2014 ohitusleikkaus katkaisi aktiviteetin. Mutta kiinnostus minulle hyvin rakasta kirkkoa kohtaan jatkui. Pyysin Hämeenlinnan entistä seurakuntan nuorta, sittemmin ortodoksiseen kirkkoon liittynyttä ystävääni Kai Kuju Hyttistä avuksi. Hän lauloi kirkon kunnostamista varten yli 2000 euroa, dollareilla pystytetyn ja markoilla rakennetun kirkon pelastamiseksi rappiolta. Arkkitehti Veikko Larkaksen tyttärentytär Ninni Poijärvi lauloi 19.7.2015 – sen jälkeen kun aamupäivällä oli kirkossa palvellut papit made in Värtsilä, seitsemän täällä syntynyttä pappia.
Muutama päivä tuon jälkeen palautin toisen kerran Värtsilän kirkon avaimet. Olen vapauttanut itseni vastuusta. Mutta huolenaihe on päällä ja – valvottaa. Kylätalolla on laatikollinen kirjasta ”Papit made in Värtsilä”, kun ei ole kelvannut kaupaksi – kirkkomme hyväksi. Elleivät entiset värtsiläiset eri puolilta maata olisi olleet aktivisia ostajia, olisi kylätalolla kaksikin laatikollista.
Uskon kuitenkin, että kirkkomme uudistuu. Se palaa takaisin leivän ja viinin äärelle, ehtoolliseen, messuun, mistä kaikki aikoinaan alkoi. Kirkko elää jumalanpalvelusyhteisöissä.
Jos seurakunnilla ei ole varaa pitää yllä kirkkorakennuksia, ovat kristillisen vakaumuksen ja uskon omaksuneet valmiit avaamaan kotiensa ovet – niinkuin silloin alussa kun katedraaleja ei vielä ollut. Messu ja missio pysyvät Karitsan hääaterialle saakka Ylimmäisen papin luona.
Kello löi kuusi. Punaiseksi värjäytynyt kuu ei näkynyt pilvimassojen läpi. Mutta Jormanaisenniemen yli kumotti punaista. Se tuli jostain rajan taakse jääneen Värtsilän ja Niiralan rajanylityspaikan suunnasta. Värtsilä-viiri värähteli hiukan salossa. Oli kummallinen olo mielen päällä. Samanlainen kuin sillä vanhalla miehellä, josta Mari Rantasila on tehnyt upean biisin:
”Hän odottaa vain tuuli käy
Ei kulkijaa nyt tiellä näy.
…
Päivän työ jo harteillaan
Ryypyn ottaa aitassaan”
Miten porilainen tyttö onkaan osannut tulkita maalaismiehen mielen maisemaa niin hyvin!
Jotenkin vain hän tiesi
lämmittää
kuin Porin liesi.
Kuuma tuolla ulukona, pittää istua pirtissä ja surffailla netissä..Jokohan siitä Värtsilän kirkon remontista on kustannusarvio tehty ? Ja paljonko siinä ulkomaalauksen osuus. Jos ken tietää, sanokoon. Vaikka dollareina !
Kiitos, Tuula, että palautit tämän jutun takaisin Värtsin palstalle. Luin tietysti – itsekeskeinen kun olen – myös omat kirjoitukseni vuodelta 2014.
Hämmästyin, miten masentunut olin silloin ollut. Oli tuntunut, ettei minua tarvita kirkkomme korjaamiseksi. Eikä muitakaan.
Nyt on henki päällä, kiitos esimerkiksi Oiva Tikan ja hänen kanssaan puuhaavien talkoolaisten!!! Värtsilän kirkon maalaus ja sitä edellyttävät korjaukset ovat työn alla. Kotiseutuyhdistyksen keräämiä avustuksia käytetään tarvikehankintoihin. On aivan selvää, että seurakunta sijoittaa Värtsilän kirkkoon verotuloja ja hakee – aktiivisesti – kirkkohallitukselta avustusta. Olisihan se kummaa ja sivistymätöntä, jos oltaisiin vain tumput suorina ja jätettäisiin lahjoituksilla rakennettu kirkko kunnostamatta. Sitä paitsi kirkkosalilla ja seurakuntakodilla sen rinnalla on käyttöä. Katsotaan, mitä saa aikaan perustettu Värtsilä-työryhmä pastori Antti Happosen johdolla!
Olen toisessa yhteydessä kirjoittanut toiminnasta ”kolmiyhteisesti” eli seurakunta verotuloillaan – Kotiseutuyhdistys avustustilillään ja talkoolaiset – Kirkkohallitus avustuksellaan. Tähän ”kolmiyhteisyyteen” tarvitaan näkemystä ja tahtoa, Lauri Emerik Uskin toimintamallia. On niin vanha ukko, että muistan tuon ajan. Urakoitsijakin oli vuoralaisena kotonani.
Kun olkapäät kuntoutuvat, menen Oiva Tikan avuksi ja odotan muitakin talkoolaisiksi. Seurakunta tarvitsee meitä, ja onhan talkootyön perinne seurakunnissa tuttua.