Heinäinen Luppotuvan polku
Ennen vanhaan, eli silloin kun meikäpojat juoksivat polvihousuissa, kasvoi Sääperin rantaniityillä pitkää luonnonheinää. Se oli sellaista missä heinänkorsien päissä oli eräänlainen tupsu. Niitä sitten joskus riivittiin sormien välissä irti ja veikattiin tuliko siitä kana vai kukko. Kukossa oli pitempi pyrstö
Oli mukava juosta siinä korkeassa heinikossa olevaa polkua kun pitkät heinät peittivät meidät ihan kokonaan. Kun heinät kaatuivat polun ylle niin se saattoivat sotkeutua jalkoihin ja kaataa juoksijan. Joskus me tehostettiin tätä heiniin kompastumista solmitsemalla joitakin heiniä yhteen. Tavallisesti oli sovittu mihin aikaan me naapurin tytöt ja pojat menemme uimaan. Tästähän luonnollisesti seurasi se, että ensin menneet olivat ehkä jonkun jekun järjestäneet myöhemmin tuleville. Joskus oltiin piilossa heinikossa ja säikyteltiin toisia. Ja jos ei muistanut varoa niin todennäköisesti kompastui yhteen sidottuihin heiniin. Jos luuli juoksevansa ensimmäisenä niin joku oli saattanut mennä vielä aikaisemmin kepposta kehittelemään. Ei ne pojat olleet aina ensimmäisiä.. Kyllä tytöt pitivät puolensa tässäkin asiassa.
Sääperin heinäansat tulivat elävästi mieleen kun kahlasin Kukkolammelle korkeassa heinikossa. Solmin muutaman heinän ja koetin kulkea läpi. Yllättävän kova este tulekin muutamasta heinästä.
Huom! Estettä ei enää ole. Nirhasin sieniveitsellä heinät poikki kun eivät potkimalla katkenneet.
Teksti ja kuva: Alpo Rummukainen
”Ystävyys on kuin pikkuinen ukko
jolla on taskussa avain ja lukko.
Sillä se sitoo ystävät yhteen
niin kuin maamies pellolla lyhteen.”
Juu, kyllä olin kompastua Kukkolammen korkeisiin heiniin, vaikka ilmeisesti et ollut sitonut niitä. Luppotupa on ilmeisesti kovassa käytössä. Ainakin niinä parnai käyntikertana, jotka olen tehnyt, siellä on aina ollut asukkaita. Hyvä niin! Osoittaa tarpeellisuutensa.
Kyllä nuo heinät ovat aika sitkeitä. Kukkovaaralla olen nytkin, en heiniä sitomassa vaan etsimässä vanhan tornin paikkaa.